Järjellä ja tunteella

Vihdoinkin amigurumeja!

2012-02-24T09:16:00.000+02:00

Viime toukokuussa esittelin teille kirjan Karmivan suloiset amigurumit ( Atena 2011) ja postauksen kommenteissa lupasin raportoida kuinka projekti etenee. No voin kertoa, ettei kuulkaa edennyt, ennen kuin vasta nyt. Minä, virkkaustaidoton ( osasin toki virkata eestaas patalapun malliin..) en nimittäin päässytkään alkua pidemmälle kirjan kanssa. Yritin väkertää amigurumeihin vaadittua taikaympyrää, mutta sain vain omituisen solmusyttyrän aikaan. Ei vain onnistunut. Olin jotenkin ajatellut, että ymmärtäisin kirjan ohjeista noin vain kaikenmaailman silmukat ja muut jutut. Yritin kesälläkin vähän kokeilla mutta lopulta päätin jättää hautumaan ja palata asiaan myöhemmin. Niinpä aika vierähtikin tämän vuoden puolelle, kunnes muistin taas amigurumit ja tällä kertaa päätin netin avulla opetella ensin eri silmukka- ja virkkaustyylit edes alkeellisimmillaan. Youtuben ohjevideot sekä muutama kotimainen käsityösivu tarjosivatkin virkkauksen suhteen suht uusavuttomalle vihdoin niin havainnollistavat ohjeet, että aloin päästä selville, mistä virkkaamisohjeissa on kysymys. Karmivan suloiset amigurumit- kirjan ohjeet vaativat siis pohjakseen jonkinlaista tietämystä virkkaustekniikoista, sillä siinä ei ole perussilmukoista/tekniikosta havainnollistavia ohjeita tai kuvia.

Sain lopulta tehtyä yllä näkyvän kuvan perusvartalon, johon sovelsin itse muut osat ja niin syntyi Kvaakku, alias Agentti-007. Tästä innostuneena päätin kokeilla erään käsityöblogin ohjeen mukaan tehdä Angry birds- hahmoista ilkeän possun, joka istuukin postauksen ensimmäisessä kuvassa kirjapinon päällä. Sen tehtyäni aloin hahmottaa paremmin Karmivan suloisten amigurumien ohjeita ja tein esikoiselleni hänen toivomansa Robotin sekä kuten toukokuussa kirjaan liittyvässä postauksessa mainitsin, miehelleni töihin pöydälle hänen toivomansa Yhtiön Zombin.

Voisi kai sanoa, että olen jo kirjaimellisesti koukussa ;) Seuraavaksi varmaankin luvassa perinteisempiä eläinhahmoja kuten kilpikonnaa ja esikoisen toiveesta kenties kirahviakin :)

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen

2012-02-23T09:24:00.000+02:00

Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen
Kustantaja: Otava 2001
Sivuja: 232

Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?

Heikosti positiivinen on Anna-Leena Härkösen omaelämänkerrallinen, avoin ja äitiyden puhtoisia myyttejä ravisutteleva teos. Luin teoksen kymmenisen vuotta sitten heti sen ilmestyessä ja muistan vaikuttuneeni syvästi. Kun valitsimme kirjan vetämäni lukupiirin yhdeksi kirjaksi, aloin lukemaan kirjaa nyt hyvin toisin silmin: aikuistuneena ja kahden pienen lapsen äitinä.

Härkönen kertoo ensin kuinka ajatus lapsesta tuntuu hänestä kaukaiselta, mutta miten salakavalasti toive vauvasta lopulta asettuukin hänen sydämeen. Ja vieläpä kesken kirjoitusprojektin, missä hän perehtyy lapsettomuuteen mm. haastattelemalla lapsettomia. Ensimmäinen raskaustesti, tuo lääkärin mukaan heikosti positiivinen, päätyy keskenmenoon, kuten toinenkin nopeasti alkanut raskaus. Samaan aikaan Härkönen pohtii omaa suhdettaan ahdistavaankin julkisuuteen ja siihen, miten se jo kerran on vienyt hänet pitkään psykoterapiaan. Suorin sanoin hän ruotii niin omaa naiseuttaan, ihmisyyttään kuin median loputonta kiinnostusta saada hyviä juttuja julkisuuden henkilöistä.

Kun sitten taas uusi raskaus saa alkunsa, ei hän heti uskalla luottaa siihen, että tällä kertaa raskaus kestäisi. On niin paljon kaikkia epävarmuustekijöitä, mitkä voivat päättää tämänkin raskauden. Kun raskaus kuitenkin etenee, ehtii Härkönen tovin iloita olostaan. Mutta vain hetken, sillä pian Härkönen huomaa olevansa aina kaikissa mahdollisissa riskisryhmissä, joutuu tarkempiin seulontoihin ja lopulta saa myös kuulla sairastavansa maksahepatogestoosia, jonka vuoksi joutuu tiiviiseen tarkkailuun sairalaan. Vaikka olo alkaa monin tavoin olla yhtä helvettiä, Härkönen kuitenkin saa odotuksen loppumetreillä voimakkaan onnen tunteen, vauvakuumeen omana vauvaan.

Kahviossa kurkistelen vuoteissaan uinuvia vauvoja; tahtoo tuollaisen. Tätä en voinut koskaan itsestäni kuvitella. Vauvakuume sanan varsinaisessa merkityksessä, ei mikään epämääräinen halu saada ehkä lapsi. Minä tahdon lapsen. Minä tahdon tämän lapsen. Minä tahdon sen nyt.

Vaikea loppuraskaus kuitenkin laukaisee Härköselle jo jonkinlaisen paniikkihäiriön sekä kylvää ensimmäiset ahdistuksen siemenet, sillä hän ei saa nukutuksi ja väsymys vain kasvaa. Kun vauva lopulta syntyy, on hän jo niin väsynyt, ettei enää tiedä, kuinka tokenee. Kun osastolle sattuu vielä omahoitajaksi ihminen, jolla selvästi on kaunoja julkisuudenhenkilöitä kohtaan, kotiutetaan Härkönen vauvan kanssa aivan liian aikaisin. Odotettu äitiys ei näyttäydykään ihanan ruusunpunaisena vaan saa synkkiä sävyjä. Analyyttinen Härkönen tunnistaa kyllä oman olotilansa vakavuuden ja yrittää saada apua, mutta yllättävän moni vähättelee. Kun Härkönen lähentelee olossaan jo psykoosin rajoja, hän ymmärtää jo pelätä itsekin, erityisesti pienen vauvansa puolesta.

En voi kuvitella pelottavampaa paikkaa kuin tämä talo, joka joskus oli minulle koti. Jokainen näkemäni esine on kipeä muistutus entisesti, suhteellisen hyvästä elämästä, jonka olen nyt menettänyt.

Heikosti positiivinen on monella tapaa rohkea teos, sillä se kyseenalaistaa niin sitkeässä istuvia hyvän äidin myyttejä kuin myös synnytysosaston henkilökunnan pätevyyttä psyykkistä apua tarvitsevan äidin kohtaamisessa. Omahoitaja-Tiinan kohtelusta oli suorastaan pöyristyttävää lukea, miten yhtä aikaa ylimielisesti ja vähättelevästi hän suhtautui "julkkis-äitiin", joka oikeasti yritti tulla kuulluksi väsymyksensa suhteen. Teos ei kuitenkaan yritä olla mikään yleispätevä totuus vaan se on yhden naisen tarina ja näyttäytyy siinä valossa, kuinka kirjoittaja itse on asiat kokenut. Jollain tapaa äitiyden ympärille luodaan heti niin kaikkivoipaa myyttiä, että sitten kun tuore äiti oikeasti tarvitsisi erityistukea jaksamisensa kanssa, sitä ei niin vain saakaan. Synnytysosastolla patistetaan äitejä heti omatoimisuuteen mikä sinällään on varmasti hyvä ja toimivat juttu, mutta entä kun tuore äiti selvästi sanoo, että on väsynyt ja tarvitsee apua sekä lepoa? Pitää pärjätä, pitää olla reipas, ei saa turhia valittaa. Heikosti positiivinen on varmasti eräänlainen yhden naisen mielen odysseia ja samalla myös julkinen tilinpäätös elämänvaiheesta, jolloin normaalisti rempseänä ja iloisena tunnetun Härkösen jaksaminen oli viimeisillä äärirajoilla. Olin mielessäni pitänyt tämän kymmenen vuotta Heikosti positiivista aika täydellisenä lukukokemuksena, eli viiden pisteen kirjana. Nyt kuitenkin huomasin lukevani kirjaa ehkä enemmän analyyttisesti kuin sillä ensimmäiseen lukukertaan liittyvällä ihanalla tietämättömyydellä tunteen kera ja päädynkin antamaan pisteitä...

4/5

..mikä sekin on jo hurjan hyvin toki. Heikosti positiivinen on tärkeä kirja ja kovana Härkös-fanina nautin edelleenkin tämän lukemisesta, vaikkei se ehkä ihan niin huikea kokemus enää toisella lukukerralla ollutkaan.

Eve Hietamies: Tarhapäivä

2012-02-20T08:53:00.000+02:00

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Kustantaja: Otava 2012
Sivuja: 447

Kuin olisi seissyt jollakin helkkarin trapetsilla. Tuuli heitteli kumpaankin suuntaan, mutta narulla oli pysyttävä, sillä alapuolella ammotti kauhea tyhjyys. Päivittäin tunsin tekeväni vain virheitä: vastasin väärin, kohtelin väärin, ymmärsin väärin. Usein tuntui, että Paavo puhui toista kieltä kuin minä. Kun se olisi tarvinut halausta, tarjosin karjuntaa, ja kun olisi pitänyt huutaa, silitin päätä. Kaipasin epätoivoisesti jotain karttaa, jolla olisin ymmärtänyt sen aivoituksia, mutta sellaisia karttoja ei ollut.

On kulunut viisi vuotta siitä kun Antti Pasanen jäi yksin tuoreen vauvan Paavon kanssa. Nelikymppisen toimittajamiehen arki vaihtui yhtäkkiä vaippoihin, pukluihin ja yösyöttöihin. Viiden vuoden aikana Antti ja Paavo ovat saaneet luotua omat sujuvat rutiininsa ja vaikka Antin sisällä usein vellookin epävarmuus siitä, osaako hän olla yksin hyvä vanhempi, on arki kuitenkin mallillaan. Antti käy töissä ja Paavo on jo reipas tarhalainen. Päivät ovat usein kuin toisensa jatkumoja samoine rutiineineen ja ruokineen, mutta välillä on sentään Kalapäiviä, päiviä jolloin Antti päättää jo aamusta olla tehokas isä kaikin puolin. Vaihdetaan petivaatteet, pestään vessa ja jääkaappi, leikitään paljon yhdessä ja illalla saatetaan vaikka paistaa vielä pannukakku. Kalapäivänä on helppoa olla hyvä isä.

Antin arjessa tukena on ollut Paavon vauva-ajoista lähtien Enni ja hänen tyttönsä Terttu. Yhdessä Ennin ja Tertun kanssa Antti ja Paavo luovivat arjen haasteita ja käyvät jopa ulkomailla lomareissulla. Enni on Antille melkein kuin sisko tai niin hän on ainakin itselleen uskotellut aina ulkomaanmatkaan asti. Paavon äiti, Antin ex-vaimo Pia häälyy heidän arkensa taustalla lähinnä pettymysten tuottajana, mutta pienen Paavon ikävä äitiin ei niin vain haalistu. Antti joutuu antamaan usein selvästi hoidon tarpeessa olevalle Pialle mahdollisuuksia, mutta missä vaiheessa tulee raja vastaan? Oliko se jo ylittty silloin eräänä kuuluisana biljardi-iltana vai menikö se rikki vasta silloin, kun Antti löysi Pian luona olleen Paavon kodin edestä lumesta itkemässä? Juuri kun Antti luulee arjen seesteistyneen vähänkin, tapahtuu asioita jotka heittävät Antin jälleen kerran uuden eteen. Pieni Terttu prinsessatarvikkeineen ja lempinimillä nimettyine vaatteineen joutuu muuttamaan heille tilapäisesti ja jälleen kerran arki heittää häränpyllyä. Siinä missä Paavoa saattoi lohduttaa hirviöukkeleilla pelleillen, ei Terttu lämpenekään poikamaisille jutuille. Terttu haluaa letit hiuksiinsa, oravamekon ylleen, Hama-helmet ja isopäiset Brätzit.

Kun laitoin kenkiä jalkaan eteisessä, Anna ojensi paperikassin.
- Naistenlehtiä Ennille. Sano terveisiä.
Otin kassin.
- Mulla ei ole Tertun kanssa muuta yhteistä kuin keskimäärin kaksi korvaa.
- Se on hyvä alku.

Ihastuin Anttiin ja Paavo-vauvaan jo Hietamiehen Yösyötössä (2010) ja kun viime vuonna kuulin heidän tarinalleen tulevan jatkoa, alkoi innostunut odotus. Aloin lukemaan kirjaa perjantaina myöhään muun perheen jo nukkuessa, enkä ollut päässyt kuin vasta sivulle 10, olin jo tirskahdellut nauruun useamman kerran. Juuri tällaista olin kaivannutkin jo tovin. Tarhapäivän voi toki lukea omana tarinanaan, mutta kyllähän Yösyötön lukeminen luo vahvan pohjan tälle kirjalle ja Antin sekä Paavon tarinalle. Vaikka Hietamiehen ote näissä kirjoissa on humoristinen, se ei ole missään määrin sisällötön tai vain viihteellinen. Hietamies on luonut Antista kaikkine epävarmuuksineen, vanhemmuuteen liittyvine vajaavaisuuksineen sekä miehekkäine ajatuksineen yhtä aikaa koskettavan mutta myös hyvällä tavalla hauskan todellisen henkilöhahmon. Näin naimisissa olevana perheenäitinä koin valtavasti samaistumisen tunteita tuon kymmenisen vuotta vanhemman yksinhuoltajaisän ajatusten, tunteiden ja valintojen suhteen. Mielestäni se kertoo sekä Hietamiehen kyvyistä luoda uskottavaa tarinaa miehen näkökulmastakin mutta myös tietenkin siitä, että loppujen lopuksi vanhemmuus on niin isälle kuin äidille usein samanlaista epävarmuuksien, syyllisyyden ja valintojen aallokkoa.

Tarhapäivä on yhtä aikaa nauruhermoja hivelevä, ajatuksia herättävä ja kolahtaa monin paikoin suoraan sydämeen. Hietamiehellä on hieno kyky sisällyttää pikkulapsiarjen huumoriin ja suoranaiseen tragikoomisuuteen vanhemmuuden eri sävyjä: kaikki ne tunteet kylmän veden valahtamisesta vatsanpohjaan huolen iskiessä aina siihen kun pitkän päivän jälkeen Pikkukakkonen ja kananuggetit ovat päivän pelastus. Antti-isä on jotenkin niin ihanan inhimillinen valíntoineen ja ajatuksineen. Ja vaikka hän isänä meneekin usein sieltä missä aita on matalin, on hänen rakkaus Paavoa kohtaan vahva ja vankkumaton. Vaikka hän välillä huutaa eikä jaksa leikkiä tai antaa edes niitä D-vitamiineja, niin illan tullen kun nukkuvan Paavon pieni profiili piirtyy hämärään, meinaa hänen sydämensä pakahtua. Huoli Paavosta on aina läsnä ja Paavon kasvaessa vain huolenaiheet muuttavat muotoaan.

Enää ei tarvinnut syöttää, juottaa, kylvettää, työntää rattaissa ja vaihtaa vaippoja, mutta edelleen piti pukea ja pyyhkiä pyllyä. Enää ei tarvinnut arvailla ja sulkea pois vaihtoehtoja, nyt Paavo kertoi asiat itse. Ennen piti vahtia, ettei se kaadu naamalleen vesilätäkköön, nyt piti vahtia, ettei se huku uima-altaaseen. Ja kun ennen piti katsoa, ettei se laita mitään pikku-ukkoa suuhunsa, nyt piti karjua, että korjaa pikku-ukkonsa leikin jälkeen itse pois.

Tykkäsin siis todella paljon, kokonaisen

5/5 pisteen verran ;)

Maria Vaara: Likaiset legendat

2012-02-17T22:53:00.001+02:00

Maria Vaara: Likaiset legendat
Kustantaja: Gummerus 1974
Sivuja: 277

-Jäin kuitenkin odottamaan sinua, mutta minusta kyllä alkoi itsestänikin tuntua, että olen väärä ihminen väärässä paikassa. En kohta tiedä enää omaa nimeänikään. Enhän minä tiedäkään. En tiedä, olenko Maria vai se toinen vai joku muu. Välistä taas tiedän kaiken hyvin selkeästi.

Likaiset legendat on häkellyttävä kuvaus kirjailijan itsensä mielenmaisemista sairautensa pahimpina hetkinään. Maria Vaara
(1931-1992) oli niin opettaja, kirjastonhoitaja, kirjailija, neljän lapsen yksinhuoltaja kuin myös skitsofreenikko, Borderline case. Luisuessaan yhä syvemmälle skitsofrenian värittämään maailmaan, Vaara työsti tuntojaan kirjoittamalla. Likaiset legendat onkin tulosta junamatkoista, joita Vaara teki Paltamon ja Oulun välillä psykoterapissa käydessään, mutta myös osittain psykoosinkin aikaista tekstiä. Teos jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Maria on vielä jotenkin kiinni arjessaan, kun taas jälkimmäisessä voimakkaiden harhojen vallassa hoidossa.

Kirjan takakansi kiteyttää hienosti: Tähtisumun lailla tämä romaani sisältää monta maailmaa sekä maan päältä että ihmisen sisästä. Samalla tavoin tässä on monta kirjaa, monta tyyliä myyttisestä näynomaisuudesta kirpaisevaan realismiin. Marian mielessä, mutta myös terapiaistuntojen myötä lukija matkustaa niin Kaunuun metsäisiin maisemiin, Marian lapsuuteen kuin jonnekin, missä todellisuus vaihtuu toiseksi. Ei ole vain Maria, on myös Paavali, Saulus, Neitsyt-Maaria..On Maaria, pikku-Maria, Saatana ja sitten vielä ne "irrallisetkin". On myös Johannes, jonka syliin Maria haluaisi käpertyä, mutta joka ammatillisen etäisyyden pitämisestä huolimatta välittää ja haluaa nähdä oikean Marian. Kirjan kertojaminä on kuitenkin usein Hän, ei Maria. Kahtiajakautunut kertojaminä kuvastaa skitsofreenisen ihmisen minäkuvaa tehokkaasti.

En jaksa nyt enempää. Te olette jättäneet minut yksin enkä halua teitä tämän enempää ajatella. Pysykää omassa pienessä helvetissänne. Suljen oven ja päästän Maria irti. Hän saa jatkaa, jos haluaa.

Hän on minän tiedostavampi osapuoli ja usein vielä ympäröivässä todellisuudessa enemmän kiinni kuin Maria, joka usvan lailla häälyy taustalla. Sairaan mielen kokemuksellinen todellisuus näyttäytyy niin vahvana, että usein on lopulta mahdoton erottaa, mikä on totta ja mikä on harhaa. Ja kuitenkin lopulta mieleen nousee kysymys, kuka määrittää yksilön kokeman todellisuuden oikeellisuuden? Skitsofreenisen ihmisen kokemat harhat ovat usein hänelle niin todellisia kuin terveelle ihmiselle näkymä silmät aukaistessaan. Vaara tuon vääristyneenä pidetyn todellisuuden kokijana on onnistunut välittämään sen kirjassa ravisuttavalla tavalla. Ja kirjan alkupuheeseen hän sisällyttääkin jotain todella merkityksellistä kirjoittaessaan:

Tätä ei oikeastaan kannata lukea, ei ainakaan kahvipöydässä. Jos luet, et ymmärrä juuri mitään. Tai ajattelet: todellakin, likaiset legendat. Tai tulet ahdistuneeksi, hyvin ahdistuneeksi. Tai ehkä ymmärrät.

Kirjan jälkisanoissa puolestaan Claes Andersson luo katsauksen suhtautumisestamme mielen sairauksiin ja siihen, kuinka skitsofreenikko on pirstoutunut ja heidän pirstoutumisensa usein kertoo jotain olennaista siitä, mitä me olemme heille tehneet, jättäneet tekevättä tai heiltä evänneet. Likaiset legendat ei siis ole vain kertomus sairaista vaan myös meistä terveistä, meidänkin likaisista legendoistamme. Likaiset legendat on valtavan hieno, hämmentävä, raju ja erittäin tärkeä lukukokemus, jota onkin vaikea pukea konkretian tasolla sanoiksi.

Jos terveenä oleminen on tällaista, että tajuan entistä selvemmin rajan ihmisten ja itseni välillä, on kai helpompaa olla sairas.

5/5

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

2012-02-17T08:38:00.000+02:00

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Kustanta: Siltala 2011
Alkuteos: Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels (2009)
Suomentanut: Helen Moster
Sivuja: 526

Tässä laivassa vallitsee muutenkin mitä puhtain järjestys. Tarkoittaa: putipuhdas hierarkia. Kun menet ylhäältä alas, menet rikkaiden luota köyhien luo. Ihan helppoa, kansainvälisesti kommunikoitavissa, ja joka iikan tajuttavissa: ylhäällä hyvä, alhaalla surkea.

Kuukausien ajan Euroopasta Amerikkaan asti seilaava loistoristeilijä kuljettaa mukanaan toisiltaan eksyksissä olevaa äitiä ja poikaa. Parikymppisen pojan, Sebastianin raju irtiotto takertuvasta yksinhuoltajaäidistään on suistanut lähes viisikymppisen DDR:n kasvatin, psykologi Almutin melkein raiteiltaan. Sebastiania ja Almutia on aina yhdistänyt rakkaus musiikkiin, erityisesti pianonsoittoon, mutta siinä missä Sebastian rakastaa improvisoida soittaessaan, tarvitsee Almut nuotit luomaan hallinnan tuntua. Kun Almutin työpaikka on vaakalaudalla, hän pestautuu loistoristeilijälle saadakseen elämäänsä jotain selkeää Sebastianin jättämän tyhjiön täytteeksi. Almutin palkannut entinen Stasi-upseeri, nykyinen laivan henkilöstöpäällikkö Gaus on junaillut omien, vähän kerrassaan paljastuvien motiiviensa ohjailemana laivan pianistiksi myös Sebastianin. Jättimäinen loistoristeilijä tarjoaa kuitenkin niin sokkeloisen maailman erityisesti laivan työntekijöille, että äiti ja poika seilaavat kuukausia laivalla täysin toisistaan tietämättä.

Almutin vastaanottohuoneessa on lattiaan kiinnipultattu piano, jolla hänen itsensä lisäksi soittaa säännöllisiä vierailuja Almutin luokse tekevä Gaust. Molemmat purkavat pianon koskettimille sormiensa kautta menneisyyden painolastiaan, kun muuten eivät siihen pysty. Almut suhtautuu kuitenkin varauksellisesti Gaustiin siitä huolimatta, että he jakavat rakkauden klassiseen musiikkiin. Kontrolloivan Gaustin myötä Almut alkaa tahtomattaankin pohtia omaa menneisyyttään kahtiajaetun Saksan varjossa. Työ matkustajien psykologina ei helpota Almutin sisäistä myllerrystä.

Olin antanut houkutella itseni laivalle päästäkseni tietyksi ajaksi karkuun Saksan-mantereen kärsimystarinoita, ja nyt jouduin kohtaamaan sellaisten ihmisten näennäisongelmia, jotka saisivat minun puolestani suksia kuuseen.

Siinä missä täydellisen DDR-henkilöhistorian omaava Almut haluaisi paeta menneisyytensä kaikuja, yhteissaksalaisen lapsuuden elänyt Sebastian haluaa kurkottaa kohti omaa itsenäistä tulevaisuuttaan. Niin laivan sisällä vallitseva oma huikea pienoismaailmallinen ja hierarkinen elämä kuin laivan pysähtymispaikkojen kaupunkien tarjoama erilaisuus saavat Sebastianin pohtimaan elämää ja ihmisiä. Ajatusten taustalla häivähtää usein myös äiti, mutta Sebastian haluaa keskittyä omaan elämäänsä. Laivamatkan jatkuessa Sebastian kohtaa ensimmäisen todellisen kasvunpaikkansa joutuessaan ottamaan vastuuta muidenkin elämästään kuin omastaan.

Moster luo taidokkaasti risteilijän sisälle aivan omanlaisensa maailman, jossa loppujen lopuksi yllättävän useat yksinäiset ihmiset etsivät elämäänsä samalla seikkailua ja unohdusta. Risteilijän tiedossa olevasta reitistä huolimatta sen sisällä on ihmisten helppo hetkeksi unohtaa kaikki suunnitelmallisuus ja kuvitella seilaavansa päämäärättömästi ja vailla vastuuta valinnoistaan. Loistoristeilijän sisälleen kätkemä maailma on monikerroksinen ja avautuessaan kuin kuvaelma elämästä sen monilla tasoillaan. Moster ilmentää tarinassa musiikin keinoin elämästä syvempiä sävyjä, jotka koskettavat ja puhuttelevat lukijan mieltä. Sävelistä tai pianonsoitosta ymmärtämätönkin kuitenkin tajuaa sen, mikä symboliikka liittyy niin nelikätiseen soittoon tai sen mahdottomuuteen, kuin yhtälailla sen miten musiikki on usein sielun sointia.

Minua on aina kiehtoneet elokuvat ja tv-sarjat, jotka sijoittuvat nimenomaan merelle niin risteilijöiden kuin vaikka isojen sukellusveneiden sisälle. Nelikätisen soiton mahdottomuus on kuitenkin jotenkin erityisen laaja-alainen tarina, sillä se ei kerro vain ihmisten elämästä risteilijän mukana vaan laajentuu myös isoksi tarinaksi ihmsyydestä, pakolaisuudesta ja Saksan vaikean historian vaikutuksesta nykyhetkeenkin. Kuitenkin se, mihin itse eniten sain tarttumapintaa, on äidin ja pojan tarina. Kuinka pitkälle on mentävä, voidakseen tulla jälleen lähelle? Moster "puhuu" hienosti eri äänillä käyttäessään kertojina Almutia ja Sebastiania vuorotellen. Aikuisen, mutta monin tavoin epävarman naisen ääni on erilainen kuin parikymppisen nuoren miehen, joka kaipaa irtiottoa kontrolloivasta äitisuhteestaan ja samalla haluaa maistaa elämää, ja se näkyykin hienosti kerronnan erilaisuudessa. Nelikätisen soiton mahdottomuus vaati minulta aikaa, sillä tätä tarinaa ei ole tehty luettavaksi nopesti tai hälyn keskellä, jos haluaa ettei menetä tarinan hienosta kokonaisuudesta mitään. Lukukokemuksena tämä oli minulle yhtä aikaa kiehtova ja lohdullinenkin.

Eikö olekin kaunista? sanoi Madeleine.
Surullista.
Kirjallisuudessa se on sama asia.
Vain surullinen on kaunista?
Niin. Ei. En tiedä. Tai voihan sen sanoa: vain surullinen lohduttaa.

4/5

Nelikätisen soiton mahdottomuuteen ovat perehtyneet myös mm. Minna Ilselässä, Lumiomenan Katja sekä Kirjainten Virran Hanna. Tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

Claire Castillon: Kuplissa

2012-02-15T20:38:00.000+02:00

Claire Castillon: Kuplissa
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Les bulles 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
Sivuja: 167

Minä toivon hänen epäonnistumistaan, hän odottaa minun romahtamistaan. Vaimoni ja minä panemme kapuloita toistemme rattaisiin. Hän nauttii katsellessaan päänuppini kaljuuntumista, ja minä haaveilen, miten hänen makkaroihinsa kertyy rasvaa. Toivomme puolin ja toisin, että toisen imusolmukkeet jonain päivänä muuttuvat pahanlaatuiseksi lymfoomaksi.

Ranskalaisen Claire Castillon novellikokoelmassa Kuplissa, mennään kohti lukijan sisäisen maailman luomia sovinnaisuuden rajoja niin että rytisee, kuitenkaan unohtamatta pientä positiivista pilkettä silmäkulmassa. Novelleissa eri elämäntilanteissa olevat ihmiset peilaavat tunteitaan aina johonkin läheiseen tai elämän viitekehykseensä oman sisäisen ja usein vinksahtaneenkin monologin kautta. On turhautuneita puolisoita, pettyneitä vanhempia, baby bluesiin sairastuneita miehiä tai aina jotain yllätystä odottavia naisia. Castillon luomat henkilöt sanovat monologeissaan sen mitä moni ei tohdi edes mielessään ajatella. Novellien henkilöt eivät ole mukavia ja ovatkin paikoin jopa inhorealistisia niin muiden kuin itse luomien kompleksien kuplissaan, mutta samaan aikaan kuitenkin paikoin kuin häivähdys omasta peilikuvasta. Yhtä aikaa siis hämmentävää, ärsyttävää mutta niin nautinnollista.

Sinulla kun ei ole lapsia, pyydän sinua tulemaan meille syömään. Sinulla menee matkaan vain tunti, ja koskapa et tee työtä vaan kirjoitat niitä kirjojasi, pyydän, että tulet aikaisin, niin että ehdit nähdä, miten Annabelle kylpee, syö ja menee nukkumaan, siinä kolme aivan erityistä hetkeä. Asumme lähellä metroasemaa. Päivällinen päättyy aikaisin, koska Jacques ja minä tarvitsemme unta, niin että sinun ei tarvitse edes mennä taksilla kotiin. Minulla ei ole mitään syytä maksaa lapsenlikkaa ja mennä viettämään iltaa kodin ulkopuolelle, kun kerran sinä voit tulla meille eikä kukaan kaipaa sinua. Pääsetpähän samalla tuulettumaan.

Puistattavaa, eikö? Ja juuri siksi monin paikoin niin nerokasta tekstiä, että ei tiedä purskahtaisiko nauruun, tosin kylmään sellaiseen. Novellien henkilöt ovat usein jotenkin karrikoidun itsekkäitä, naiiveja, ärsyttäviäkin. Toisaalta paikoin herää väkisin pieni empatiankin tunne, erityisesti lukiessa naisesta, joka sai miehensä lääkäriltä tämän sairastuttua psyykkisesti ohjeen olla julma ja etäinen käytökseltään, jotta saisi miehensä huomion ja välittämisen. Tai entäpä nainen, joka ei ymmärrä, miksi mies pyytää kesken aktin puhumaan ja kun nainen alkaa kertoa luumutorttuohjeesta, mies onkin vihainen. Omissa, usein vääristyneissä mielen kuplissa sisäisiä monologejaan käyvät ihmiset heijastelevat epävarmuutta ja halua tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

Novellit ovat sinällään tyyliltään hyvin samanlaisia ja siksi niistä saa ehkä eniten irti lukemalla pätkissä. Toisaalta osa novelleista oli selvästi toisia parempia, ja siten toi pientä katkonaisuuden tunnetta lukemiseen. Osa novelleista oli ihan täydellisen nerokkaita, kun taas osan kohdalla tuli ehkä vähän tunne ns. täytetarinasta. Kokonaisuutena tämän ranskalaisen kirjailijan uusin teos on ihanan provosoiva ja viihdyttävä ja lukijasta riippuen paikoin myös hämmentäväkin kurkistus johonkin tuttuun. Kuplassa saatat nimittäin nähdä heijastuman itsestäsi tai läheisestäsi...

4/5

Kurkatkaa myös Ilsen, Sonjan, Katjan ja Jenni S:n arviot! Ja tästä piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen!

Tervetuloa juonittelemaan

2012-02-14T09:00:00.002+02:00

Ei siinä kauan mennyt, kun idea versoi toteutuksen tasolle, nimittäin eilen avattiin Juonittelua-blogi! Lisäkseni siellä häärää ylläpidossa Booksy, Norkku, Linnea sekä Kirsi. Mukaan mahtuu vielä muitakin kirjabloggaajia, eli jos ylläpidolliset hommat ko. blogissa kiiinnostavat, hihkaisehan vaikka tämän postauksen kommentteihin.

Blogissa käydäänkin jo keskustelua Sarah Watersin Vieras kartanossa- kirjasta, ja uusia kirjoja/keskustelunavauksia julkaistaan pitkin tätä viikkoa. Blogin ideana on luoda oma virtuaaliareena syvällisemmille kirjakeskusteluille ilman pelkoa, että joku kirjan vielä lukematon tulee spoilatuksi. Keskustelun ei tarvitse liittyä suoraan juoneen vaan yleensäkin kirjan teemoihin, miljööseen, henkilöihin tai vaikka itse tekstiin. Monesti jo noiden syvempi avaaminen arvostelussa tai kommenteissa tuo tunteen, että paljastaakohan kirjasta liikaa. Juonittelua-blogissa ei tätä pelkoa ole, vaan siellä on sana vapaa. Tietenkin muistaen netiketin luomat puitteet.

Lämpimästi tervetuloa!

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

2012-02-12T20:51:00.001+02:00

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Kustantaja: Wsoy 2011

sivuja: 215

...suureen suureen maailmaan,

suurempaan luin luulinkaan

nyt on mun mentävä.

Määrätty niin vain on...

Marokkolaisen Rashidin elämä ei ole helppoa. Miestä painaa häpeä siitä, ettei hän pysty elättämään perhettään. Vähään tyytyväinen nöyrä vaimo Amina yrittää kantaa oman kortensa kekoon ja Rashidin on vaikea sulattaa sitä. Minkälainen mies lähettää vaimonsa hirviöiden armoille? Rashidin ystävä Nasim maalailee haavekuvia Euroopasta, missä ahkeralla miehellä on mahdollisuus tienata perheellä enemmänkin kuin se välttämätön. Kun Rashid irtisanotaan räätälin työstään, hän päättää yhdessä Nasimin kanssa yrittää päästä Eurooppaan ja antaa Jumalan johdattaa hänet kohti tarkoitustaan. Raskain mielin hän jättää vaimonsa, pienen tyttärensä sekä iäkkäät vanhempansa ja päätyy erään pimeän yön turvin arvaamattoman Gibraltarinsalmen aallokkoon pienessä veneessä. Merimatka vie Nasimin ja Rashid päätyy lopulta yksin Espanjalaiselle siirtolaisten miehittämälle kasvihuoneelle, missä todellisuus näyttäytyy kovin toisenlaisena, mitä Rashidin unelmissa.

Rashid muiden siirtolaisten tapaan asuu epäinhimillisissä oloissa, missä vesi ja ruoka eivät ole itsestään selvyyksiä ja palkkakin tulee, jos tulee. Pilaantunut vesi ja ruoka sekä hyönteistorjuntamyrkyt sairastuttavat miehiä ja ei ole aina varmaa, näkevätkö kaikki seuraavankin päivän. Kirjeissään kotiin hän kertoo asioiden olevan hyvin, sillä hän ei halua enää yhtään lisätä perheensä taakkaa. Arki kasvihuoneilla on karua, eikä kaikkien pää sitä kestäkään. Hinta hyvinvointivaltion asukkaiden syömille tomaateille on paljon kalliimpi kuin mitä vaakapuntarissa kilohinnan kohdalla lukee. Mutta siirtolaisen osa on kova, ei ole vara valittaa, sillä aina löytyy joku joka kyllä tekee työn oloissa missä hyvänsä. Ihminen ilman papereita ei ole mitään.

Rashidin upotessa yhä syvemmälle siirtolaisen ihmisarvottomaan kamppailuun, alkaa toivo paremmasta kadota hänen mielestään. Epäinhimilliset olot tomaattiviljelmillä ovat vaihtuneet alituiseen pakenemiseen kerjäläisenä. Rashid haluaisi vain lähettää kauniit kengät pienelle tyttärelleen kotiin. Onko se liikaa pyydetty? Onko viimeinenkin toivonsäde kadonnut Rashidin horisontista?

Kun eilen aamulla tartuin Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet -sarjakuvateokseen, en osannut arvata, kuinka voimakkaan lukukokemuksen se lopulta tarjoaakaan. Miten ihmeessä voi olla tällainen tarina sarjakuvamuotoon puettuna, visuaalisestikin täyteen mittaansa hiottuna, niin että lukiessa melkein koskee sydämeen ja itkettää? Olen minä ennenkin sarjakuvia lukenut ja ollut ihastuksissani kiehtovista sisällöistä, mutta Näkymättömät kädet on jotain aivan omaa luokkaansa. Näkymättämien käsien tekeminen vei Tietäväiseltä viisi vuotta perinpohjaisine pohjatöineen. Tietäväinen mm. matkusti pohjois-Marokosta Espanjaan ja vieraili niin huonomaineisilla vihannes- ja hedelmätarhoilla kuin haastatteli paperittomia siirtolaisia. Kirjan esipuheessa sosiaaliantropologi Marko Juntunen kertoo, ettei teoksen tarina ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta. Rashidin tarina on kuin ääni sadoilletuhansille siirtolaisille, joiden elinoloilta ja kohtaloilta niin moni haluaa ja tahattomastikin ummistaa silmänsä. Tietäväinen ei kuitenkaan paasaa teoksensa kautta, vaan antaa vastuun lukijalle, kuinka ihon alle tarinan antaa mennä. Näkymättömät kädet on tärkeä kirja ja en osaa kuvitella ketään, kelle tätä en suosittelisi. Tarinan teemat ovat isoja ja haastavatkin lukijaa katsomaan peiliin. Teosta lukematon voi miettiä, miten itse muka kytkeytyy marokkolaisen Rashidin kuvitteelliseen, mutta niin monelle arkea olevaan tarinaan. Teoksen jälkeen viimeistään kaupan vihannesostolla sen ymmärtää. Meidän valinnoilla on iso merkitys jossain toisella puolella maailmaakin eikä vain omassa pienessä arjessamme.

Tietäväisen piirrosjälki on tarkkaa ja tummanpuhuvaa, mutta se näyttää myös sen miten kurjissakin oloissa toivolla ja ystävyydellä on tärkeä merkitys. Pidetään toisistamme kiinni, niin selvitään! En äkkiseltään muista koskaan ennen törmänneeni näin rikkaaseen ja samalla erikoiseen jälkeen sarjakuvia lukiessa. Näkymättämien käsien maailma on vain niin erityinen. Se pitää itse kokea. Näkymätön muuttuu näkyväksi.

En ole tätä ennen arvostellut numeroilla niitä muutamaa sarjakuvaa, jotka olen blogiini tuonut, mutta tälle ei voisi antaa yhtään vähempää kuin

5/5

Vanhan kirjan talvi Jyväskylässä 10.-11.2.

2012-02-11T15:09:00.000+02:00

Jyväskylän pääkirjastolla järjestettiin jälleen kerran talven suurin antikvaarinen kirjatapahtuma 10.-11.2.2012, Vanhan kirjan talvi. Tapahtumassa oli äkkiä laskettuna reilu 10 antikvaarista kirjakauppiasta sekä myös esimerkiksi Atena kustannus myymässä kirjoja. Tapahtuman aikana oli myös mahdollisuus arvioituttaa omia vanhoja kirjoja, kortteja, merkkejä ja rahoja. Kahden päivän monipuoliseen ohjelmaa sisältyi myös kirjansidontanäytöstä- ja opastusta, filatelisti- ja numismaatikkojen näyttelyt, raha- sekä antikvaarinen kirjahuutokauppa, runokahvila, Vuoden kirjateon palkitseminen ja paljon muuta. Itse keskityin lauantai-aamupäivänä lähinnä tutustumaan antikvaaristen kirjakauppiaiden pöytien tarjontaan. Olen yleensä hyvin harkitseva ostaja vastaavissa tapahtumissa ja esimerkiksi kirjamessuilla, koska nykyään löydän niin edullisesti kirjoja kirpputoreilta. Kun kuitenkin eteeni sattui vuoden 1970 erittäin siisti Janssonin Muumilaakson marraskuu ehjillä kansipapereilla, hellyin ja maksoin nätisti 11e. Olen halunnut lukea sen jo pitkän aikaa ja ihanaa saada omaan hyllyyn varmasti tavallaan keräilykappale. Lisäksi ostin kympillä kolme paksukaispokkaria: Jonathan Franzen Muutoksia, Zadie Smithin Kauneudesta sekä Doris Lessingin viisiosaisen Muutoksen ajan. Franzenin pokkari minulla on jo ollut odottamassa omassa hyllyssä, mutta halusin ostaa tuon sillä ajatuksella, että annan sen jollekin eteen päin joko yllärinä, arvon täällä tms.

Tarjolla oli kyllä jokaiselle jotain. Monessa pöydässä oli ihan jopa viime vuoden puolella ilmestyneitäkin teoksia, mutta toki pääasiassa vanhempaa tuotantoa ihan keräilyharvinaisuuksiin asti. Vai miltä kuulostaa Mika Waltarin signeeraama teos tai harvinainen 31 osaa käsittävä Suomen kansan vanhat runot -kokoelma? ( Jos kiinnostuit jommasta kummasta, niitä voi tiedustella antikvariaatti Living Dollista) Erityisesti vanhojen lastenkirjojen kohdalla pohdin pitkän aikaa, sorrunko ostamaan. Tällä kertaa Muumilaakson marraskuu sai toimittaa niin lasten kuin äidin kirjan virkaa, sillä sitä luetaan meillä varmasti jossain vaiheessa iltasaduksikin. Erityisen merkillepantavaa oli se, että useammassa pöydässä oli upea valikoima Tammen keltaisen kirjaston kirjoja niihin harvinaisuuksiin asti.

Kyllähän tuolla olisi voinut viettää vaikka koko päivän ja rauhassa tutkia jokaisen pöydän tarjonnan, mutta harmikseni/onnekseni oli varannut lompakkooni vain parikymppiä ja monellakaan ei näyttänyt ainakaan olevan kortillamaksumahdollisuutta, muutamaa lukuunottamatta, joten selvisin kohtuuajassa kotiin eikä järjen peikkokaan ehtinyt istumaan olkapäälleni ja kuiskimaan syyllistävään sävyyn, että "eikö sinulla muka ole jo tarpeeksi kirjoja..." Tämä oli minulle ensimmäinen kerta tässä tapahtumassa, mutta aion ehdottomasti mennä ensi vuonna uudestaan!

Tällä hetkellä ei ole tiedossa nyt muita ihan lähiaikojen kirjallisia tapahtumia jonne olisin menossa, kuin vasta sitten ensi kuun lopulla Jyväskylän kirjamessut. Aion kuitenkin pitää silmäni ja korvani auki, jos sitä ennen ilmaantuu jotain kiinnostavaa!

Ensi viikolla lanseerataan sitten Juonittelua-blogi, jossa luvan kanssa saa keskustella kirjojen tapahtumista, henkilöistä tai yleensäkin syvällisemmin kirjan asioista. Pysykäähän siis kuulolla!

Juonittelua...

2012-02-10T09:29:00.000+02:00

Aina silloin tällöin kommenteissa tulee puhetta siitä, miten ihanaa olisi voida keskustella kirjan juonestakin, mutta se ei ole normaalin postauksen yhteydessä ns. spoilaamisen takia mahdollista. Viime vuonna tein oman postauksen Sarah Watersin Vieras kartanossa kirjasta ihan puhtaasti juonikeskustelua varten, ja sinne tulee yhäkin kommentteja aina silloin tällöin. Ongelma on kuitenkin se, että noita postauksia on hankala jälkikäteen monenkaan löytää saati osata etsiä.

Olenkin tässä pari päivää pyöritellyt mielessä ihan omaa blogia tätä tarkoitusta varten, nimellä "Juonittelua" :) Ajatus olisi, että blogia ylläpitäisi muutamia henkilöitä, ettei se sitten ns. tyssää siihen, että esimerkiksi minä olisin pidemmän tovin estynyt sitä valvomaan, ja sitten joko blogi täyttyisi spämmikommenteista tai vaihtoehtoisesti liuta kommentteja olisi odottamassa hyväksymistään. Sinällään en usko, että blogin ylläpitämisessä olisi kauheaa työtä, koska blogin ylläpitäjien vastuulla ei olisi normaaliblogin tapaan vastakommentoida kaikkiin jätettyihin kommentteihin tietenkään. Keskustelufoorumin perustaminen on sen moderoinnin takia kuitenkin aika työlästä, mutta toimiihan jotkut lukupiiritkin blogiperiaatteella, niin miksei juonikeskustelukin. Blogin alkuun voisi ottaa oman postauksen sitä varten, että sinne saisi lukijat jättää ns. pyyntöjä, mistä kirjasta toivoisi aloitettavan keskustelun ja ylläpito aina vähän kuitenkin harkinnan mukaan aloittaa niitä. Tällä tarkoitan sitä, että tarkoitus olisi enimmäkseen luoda postauksia kirjoista, joista voi olettaakin syntyvän keskustelua, eli moni olisi lukenut jne. Kirjan ei tietenkään tarvitse olla uutuus.

Nytpä siis kyselenkin heti, löytyisikö minulle muutamaa kanssabloggajaa kaveriksi, joiden kanssa voisimme alkaa tällaista blogia pitämään? Sinnehän voisi heti alkuun tehdä vaikka muutamasta Blogistanian Finlandiassa tai Globaliassa mukana olleesta suosikkikirjasta omat postaukset. Postauksessa ei tarvitse olla kuin lyhyt esittely kirjasta ja kommenteissa sitten alkaa se juonikeskustelu. Halutessaan voi linkittää toki arvioita aina sen esittelyn yhteyteen. Ja tietenkin se kaikista olennaisin kysymys: kaipaatteko lukijat sekä kanssabloggaajat tällaista väylää kirjalliseen "juonitteluun" ;) ?

PS: Tänään paukkuu pakkanen täällä niin kovissa lukemissa, että tänään en vielä taida poiketa Vanhan kirjan talvi-tapahtumaan, mutta huomenna heti aamusta tämä Harjukaupungin oma kirjallinen "vainukoira" meinaa kameran kera lähteä aistimaan sinne tunnelmia ja tietenkin toivon mukaan tekemään hyviä löytöjä!

Lainan päivän kirjailijavieras: Marisha Rasi-Koskinen

2012-02-08T20:57:00.002+02:00

Lupasin viime kuussa, että alan raportoimaan Jyväskylän kirjatapahtumista sillä ajatuksella, että mikä itseäkin kiinnostaa ja mihin myös mahdollisesti aion mennä. Tässä tuleekin teille heti tuoreeltaan tunnelmia Jyväskylän pääkirjastolla Lainan päivän kunniaksi pidetystä Marisha Rasi-Koskisen kirjailijavierailusta. Marishaa haastatteli kirjastonhoitaja, Anna Kainulainen, kuvassa oikealla.

Marisha kertoi ensin taustoja Katariinan kirjoittamiseen ja olikin mielenkiintoista kuulla, että kirjan kuusi episodia ovat alunperin olleet irrallisia tarinoita, joilla on lopulta alkanut muodostua isompi yhteys toisiinsa ja siitä on Katariina saanut alkunsa. Marisha kertoi olevansa ns. rönsyilevä kirjoittaja ( ai että lämmitti mieltä, kun itsekin aina rönsyilen arvostelujeni kanssa!) ja kokevansa siten romaanin kirjoittamisen enemmän omaksi jutuksi kuin lyhyiden, säntillisten novellien. Marisha kertoi enemmänkin omista tavoistaan kirjoittaa ja siitä, miten tarinat syntyvät usein jopa yhden lauseen perusteella hänen mielessään pikkuhiljaa. Yleisön kysymysten myötä saimme myös kuulla hänen omia mieltymyksiään lukijana.

Anna Kainulaisen kysyessä Katariinan rankkojen aiheiden taustoista, Marisha kertoi kokevansa tärkeäksi antaa kaunokirjallisinkin keinoin ääni ns. näkymättömille lapsille ja heille, ketkä eivät ehkä itse voi kertoa omaa tarinaansa. Katariinassahan keskiössä on monella tapaa ihmiset, jotka lapsena jäävät vaille aikuisen todellista huomiota ja läsnäoloakin.

Illan aikana oli myös puhetta kirjablogeista ja oli kiva kuulla, että Marisha kokee kirjablogit tärkeäksi väyläksi kirjallisuuden kentässä. Kirjablogeissa käsitellään usein yhtä ja samaa kirjaa hyvinkin erilaisista näkökulmista ja tavallaan jokainen tuo aina omassa arvostelussaan jotain uutta kokonaisuuteen samalla kun käydään myös keskustelua kommenttien muodossa. Kirjabloggaaminen on merkittävä osa yhteisöllistä lukemista siinä missä vaikka lukupiirit tai ihan yksittäisten ihmisten suosittelut hyvästä kirjasta ystävilleenkin.

Marisha kertoi kirjoittavansa jo uuttakin teosta, novellikokoelmaa sekä myös yhdessä siskonsa kanssa lastenkirjaa. Tulemme siis varmasti vielä kuulemaan hienon Katariinan kirjoittajasta, joka itse huokui lämpöä ja iloisuutta. Tässä oli siis virallinen ensimmäinen raporttini Harjukaupungissa tapahtuu- sarjassa. Lauantaina on tarkoitus mennä Vanhan Kirjan Talvi- tapahtumaan, joka on siis Suomen isoin antikvariaarinen tapahtuma, ellei perheen flunssatilanne tästä kovin pahene. Sitä ennen nautiskelen niin Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuudesta kuin Bram Stockerin Draculan vieraan parissa. On siinä muuten kivasti kirjallista kontekstia! Ja lopuksi tämä kirjabloggaaja esittää iloisena seuraavan kuvan:

Suosittelen kyllä lämpimästi tuollaisiin kirjailija-iltoihin osallistumista ja ilokseni kuulinkin, että niitä ollaan nyt enenevässä määrin pääkirjastolle suunnittelemassa! Harjukaupungin puhtaasti puolueeton ja täysin amatööripohjalta toimiva tapahtumareportteri kiittää ja kuittaa!

Satu Grönroos: Lumen syli

2012-02-06T09:20:00.001+02:00

Satu Grönroos: Lumen syli
Kustantaja: Atena 2012
Kansi: Nina Leino
Sivuja: 311

Kauan kauan sitten syntyivät tähdet kun enkelit leikkasivat taivaan mustaan peittoon tähystysaukkoja, joista he voisivat vahtia maan tyttöjä. Aina kun enkeli asetti silmänsä reiän päälle, tähti sammui.
Miten kirkkaina kaikki tähdet loistivat!

Eletään 60-lukua "Harjukaupungissa", Jyväskylässä. Seitsemänvuotias Helmi asuu äitinsä ja kahden, pari vuotta vanhemman kaksosveljensä kanssa työläisten kaupunginosassa Harjun kupeessa. Helmin äiti Elsa yrittää saada edes välttävän toimeentulon elättääkseen perheensä, mutta Elsalla on myös oma henkinen kivirekensä vedettävänä, eikä hän näe pienen tyttärensä sisimpään. Kun Helmi aloittaa suurin odotuksin koulun yhdessä parhaan ystävänsä Mirjamin kanssa, ja Mirjami yllättäen kuolee traagisen onnettomuuden seurauksena, ei Helmi kerro äidille mitään, eikä äiti osaa kysyä. Mutta vaikka Mirjami kuoli ja muutti taivaaseen, ei hän ole hyljännyt Helmiä. Helmi kyllä näkee vielä Mirjamin, vaikka siitä kertominen tekeekin muut vihaiseksi.

Helmi kiintyy koulussa heti ensimmäisenä päivänä ihanaan nuoreen opettajaan Kaarinaan. Kaarinakin vaali suuria odotuksia koulun parhaaksi opettajaksi tulosta, mutta Mirjamin traaginen kuolema leimasi hänet heti opettajaksi jonka luokalta kuoli oppilas. Omassa elämässä Kaarina on isojen kysymysten äärellä huomatessaan kuukautistensa olevan myöhässä. Myöskään arki aviomiehen Anteron kanssa ei ole sitä, mitä hän etukäteen ajatteli, mutta koska hän ei aikanaan lähtenyt kun olisi voinut, hän on ja pysyy. Elämä ei ole jakanut hänelle niitä kortteja mitä hän toivoi, mutta Kaarina on silti päättänyt pelata ne.

Yhtenä aamuna Helmin kotona sohvalla makaa outo nuorimies, Pena, jonka äiti esittelee heille heidän isoveljenään. Pena on asunut Helsingissä pitkään isänsä kanssa, mutta nyt palannut takaisin äidin helmoihin. Hulttiomaisesta elämäntyylistä huolimatta hyvinä hetkinä Pena näkee pikkusiskonsa sisimpään ja kannustaa epävarmaa Helmiä, valaa uskoa nuoren tytön herkkään sieluun. Penan myötä he saavat välillä arkenakin pullaa pöytään, mutta toisaalta myös poliisit oven taakse. Elsa-äiti on niin kiireinen töidensä kanssa ja kotona ollessaan taas veri vetää usein tanssimaan tai kutsumaan setävieraitakin yön pimeinä tunteita, että Helmi ajautuu yhä syvemmälle valheen ja mielikuvituksen verkossaan. Edes opettajien yhteydenotot eivät saa Elsaa tajuamaan Helmin tilannetta.

Oliko äiti kuin matto, joka oli hyvä välillä pistää ulos tuulettumaan. Ettei se alkaisi haista.

Välillä kun Elsa jaksaa olla kotona kunnolla läsnä, he käyvät kaupungin saunassa saunomassa ja lapset saavat limonaadia juodakseen. Joskus Elsa innostuu lähtemään hiihtoretkellekin heidän kanssaan. Usein kuitenkin Elsalla on kiire jonnekin tai levoton mieli, joka kaipaa muualle kuin kotiin. Helmin silmissä äiti osaa lentää, sillä kiireessä Elsa kulki takin helmat lepattaen kuin lentäen. Äidin läsnäolon puute, Mirjamin kohtalo, yllättäen sairaslomalle jäänyt ihana Kaarina-opettaja ja pieniä lapsia vaaniva Otus lisäävät pelon ilmapiiriä Helmin maailmassa, vaikka hän kuinka yrittää uppoutua rakastamiensa kirjojen, hiihtämisen ja luistelun pariin ja nauttia hetkistä kun kaikki on hyvin, edes vähän aikaa. Äidillä, Penalla, Kaarina-opettajalla...kaikillä heillä joihin Helmi luottaa, tuntuu olevan niin paljon omia murheita, etteivät he näe Helmin hätää. Sijaisopettaja pitää Helmiä ilkeänä, kasvatusneuvolaan joutavana tyttönä. Pienen tytön taakka on kohtuuton yksin kantaa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertojina ovat pääasiassa Helmi mutta myöskin Kaarina. Heidän tarinat nivoutuvat vähitellen vääjäämättä yhteen. Alun prologi ja kirjan loppu myöskin vetävät tarinan langanpäät yhteen niin, että lopun luettua piti vielä palata prologiin uudelleenkin. Koskettavan tarinan lisäksi Grönroos maalaa aidon tuntuisen, vahvan 60-luvun miljöön taustanaan minulle rakas Harjukaupunki. Kuinka siis voisin olla rakastumatta tällaiseen kirjaan? Helmin sekä Kaarinankin tarinat tulivat jotenkin todella lähelle ja samalla nautin kun sain lukea vaikkapa kuinka Helmi oikaisi Harjun poikki tai hiihti kohti Viitaniemeä, Kaarina katseli ikkunastaan Laajavuoren valoja tai uljas Viitatorni näyttäytyi lasten silmissä pelottavanakin. Niin monia itselle tuttuja ja rakkaitakin kiintopisteitä. Vaikka kirja sijoittuu Jyväskylään, se ei missään nimessä kyllä vaadi sen enempää Jyväskylän tuntemusta kuin muutkaan kirjat, joissa on mainittu paikkojen ja katujenkin nimiä. Ja niin paljon kuin tästä Jyväskylä-yhteydestä nautinkin, kirjan ansiot ovat kyllä ehdottoman vahvasti Grönroosin niin vahvassa kielessä kuin hienossa tarinassa. Häkellyttävän vahva esikoiskirja kokonaisuutena.

Päivä on kuin lumisade. Lumi sataa taivaalta, eikä sitä mikään pysäytä. Samalla tavalla päivä alkaa aamulla ja jatkuu iltaan asti. Sitten tulee yö, ja pääsee nukkumaan.

5/5

PS: Kurkatkaa myös Leena Lumin ja Kirsin arvostelut!

Ian McEwan: Sovitus

2012-02-05T10:50:00.000+02:00

Ian McEwan: Sovitus
Alkuteos: Atonement (2001)
Kustantaja: Otava 2002
Suomentanut: Juhani Lindholm
Sivuja: 381

Tyttö kulta, niin nuori ja viehkeä sä oot,
vaan elämänkokemusta vailla, ja vaikka luulet
ett' on maailma jalkojesi juuressa,
se voi nousta ja astua päällesi

Eräänä kauniina kesäpäivänä vuonna 1932, 13-vuotias Briony näkee huoneensa ikkunasta isosiskonsa Cecilian ja siivoojan pojan Robbien ja ymmärtää näkemänsä väärin. Brionyn väärinymmärrys käynnistää pikkuhiljaa traagisten tapahtumien ketjun. Briony saa huomata olevansa jossain lapsuuden ja nuoruuden hämmentävässä välimaastossa. Jälkikäteen ajattelen hetkissä, kun lapsuus loppuu hätkähdyttävällä tavalla, sillä Briony syyllistyy lopulta rikokseen, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Brionyn elämä oli päällisin puolin ollut miellyttävää ja suojattua, eikä hän ollut vielä koskaan joutunut toden teolla napit vastakkain kenenkään kanssa. Nyt hän sai tuta, mitä se oli. Aivan kuin olisi sukeltanut uima-altaaseen kesäkuun alussa; piti vain pakottautua tekemään se.

Kun aamu valkenee kartanossa, ei mikään ole enää ennallaan. Näihin hetkiin kylvetäänkin Brionyn loppuelämän mittaisen sovituksen siemenet. McEwan jakaa tarinan kolmeen osaan, joista pisin on juuri tuon pitkän ja helteisen kesäpäivän, tragedian alun kuvaus. Toisessa osassa kuvataan toista maailmaansotaa Robbien näkökulmasta sekä seurauksia, joita Brionyn alulle laittama tragedia jätti jälkeensä. Kolmannessa osassa eletään nykyhetkeä ja kaikki siihen asti kerrottu näyttäytyykin pian uudessa valossa. Kaikkien osien taustalla vahvana teemana on nimenomaan Brionyn elämänmittainen sovitus teostansa, mutta voiko hän koskaan saada sitä täysin? Onko lopulta olennaisempaa sovituksen saaminen vai itse yrittäminen?

Sovitus on siitä erityinen kirja, ettei siitä halua kertoa tämän enempää, koska kirjan rikkaus on mielestäni ehdottomasti sen juonen monikerroksisuudessa. Se kantaa isoja teemoja kuten lapsuuden loppu, lapsen käsityskyvyn rajallisuus, syyllisyys, rakkaus, sodan seuraukset ja nimensä mukaisesti ennen kaikkea sovitus. Sovituksessa McEwan mielestäni näyttää taitonsa, koska pystyy rakentamaan ehjän kokonaisuuden niin monista isoista teemoista kaiken lopulta yhteen sitoen. Koska en halua kertoa juonesta tämän enempää, kerron enemmän itse lukukokemuksesta, sillä se oli kerrassaan erikoinen ja siihen liittyy myös kritiikkini kirjan suhteen.

Olen nähnyt Sovituksen elokuvana ja ihastuinkin siihen varauksetta. Sovitus valikoitui lukupiirimme kirjaksi ja aloinkin lukemaan sitä suurin odotuksin. Olin juuri lopettanut edellisen kirjan, jo alusta asti tapahtumarikkaan Shafakin Kirotun Istanbulin ja nyt yhtäkkiä putosinkin Sovituksen myötä raukean helteiseen kesäpäivään vuonna 1932, kun yhtä päivää kuvaillaan parisataa sivua. Ja tässä oli nyt se minun kompastuskivi, sillä meinasin todenteolla tuskastua. Pakko kuitenkin sanoa, että pidän useinkin sellaisesta viipyilevästä kuvauksesta ja McEwan tekee sen tässä taidokkaasti, mutta jotenkin nyt vain oli liian levoton mieli pystyä suoranaisesti nauttimaan siitä. Ellei kirja olisi ollut lukupiirimme seuraava kirja, olisin saattanut laittaa sen hyllyyn odottamaan parempaa aikaa keskittymiselle. Elokuvan myötä kuitenkin tiesin, että kun kesäpäivän kuvaus vaihtuu iltaan, alkaa tapahtua ja sitten mennäänkin samalla intensiteetillä kirjan loppuun asti. Mukavaa oli myös se, etten näköjään muistanutkaan muutamaa merkittävää asiaa juonesta ja siten kirja tarjosi enemmän elämyksiä kuin osasin odottaa. Onhan tämä siis hieno kirja, ja ihmettelen jos joku ei tunnista sen ansioita, mutta se alku...voi että se otti lujille! Tuollaiset alut ovat vähän riskaabeli juttu, sillä väittäisin, että jos se viipyilevä tyyli ei yleensäkään kiinnosta, kirja voi jäädä lukematta ja siten koko tarinan hienous kokematta.

Erityisen kiehtovaa tarinassa on Brionyn persoonan sisäinen maailma 13-vuoden iässä. McEwan suorastaan asettautuu nuoren tytön mieleen ja kuvaa sitä tietynlaista naiviutta yhdistettynä yhtä aikaa epävarmaan mutta toiveikkaaseen ajatuksenjuoksuun häkellyttävän hyvin. Toisen maailmansodan läsnäolo kirjan toisessa osassa on myös kiinnostavaa ja näyttäytyy useamman henkilön silmin. Kirjan viimeinen ja lyhyt kolmas osa on kuin piste iin päälle. Ja vaikka tiesin sen kulun elokuvan myötä, silti liikutuin aika voimakkaasti. Oli se vaan niin hieno! Joten, pelkän alun perusteella olisin antanut ehdottomasti "vain" kolme pistettä, mutta koko kirjan luettua sillekin antaa jotenkin enemmän positiivista painoarvoa, ja kokonaisuutena kirja on ehdottomasta neljän pisteen arvoinen. Sovitus on hyvä esimerkki siitä, että joskus sen hyvän lukukokemuksen eteen voi joutua vähän tekemään työtä ;)

Briony ei milloinkaan voisi lohduttautua sillä, että häntä olisi painostettu tai peloteltu. Sellaista ei tapahtunut. Hän putosi omaan kuoppaansa, marssi itse rakentamaansa labyrinttiin ja oli liian nuori, liin kauhuissaan, liian miellyttämishaluinen kääntyäkseen takaisin kesken kaiken.

4/5

1 piste Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen

Lukutoukan kootut tunnustukset

2012-02-03T14:59:00.001+02:00

Ei, älkää pelätkö, en ole haastamassa ketään nyt yhtään mihinkään, vaan aion avautua vain itse. Toki siinäkin voi olla haastetta jo kerrakseen lukijoille, jos jaksatte postauksen loppuun asti. Nyt on kuulkaa niin, että minulla on mielen päällä monta asiaa ja säästääkseni teidät kymmeneltä eri postaukselta, aion tehdä tunnustukseni tässä nyt, yhdellä kertaa.

Ihan ensin on tunnustettava, että minä olen kuulkaa jumissa Ian McEwanin kanssa. Noin niin kuin symbolisesti vain. Meillä on lukupiirin kirjana Sovitus, jonka olen nähnyt elokuvana ja pidin siitä kovasti. Niinpä päätin ehdottaa sitä yhdeksi lukupiirimme kirjaksi. Mutta voi että. Tapahtumarikkaan ja runsaan Kirotun Istanbulin jälkeen minulla on nyt joko asennoitumisvaikeuksia toiseen äärilaitaan eli hyvin kuvailevaan ja hidastempoiseen kerrontaan, tai sitten on vain selkeä lukujumi. Olen jutellut kirjan alusta useamman kanssa ja moni on sitä mieltä, että se hidas alku on haastava ja melkein raivostuttavankin hankala. Elokuvasta tiedän kuitenkin kirjan juonen ja tiedän myös, että alun jälkeen tyyli muuttuu ja kirja imaisee mukaansa. Ja kahden aikaisemmin lukemani McEwanin perusteella olen melko varma, että tulen pitämään tästäkin. Mutta voi kumpa tämä jumi vähän helpottaisi! Sanokaa kirjan lukeneet, että helpottaa!

Senkin tunnustan, että oli aika mukavaa, kun Sarah Watersin Vieras kartanossa voitti meidän bloggaajien Globalian äänestyksen! Kirja oli hilkulla päästä omalle kuuden ehdokkaan listalle, mutta päädyinkin antamaan sille erityismaininnan, koska selvästi luin viime vuonna niin monta hyvää käännöskirjaa, että lopulta kuudenkin ehdokkaan päättäminen oli melkein mahdoton tehtävä. Kurkatkaapa muuten kirjan jo lukeneet aikaisemmin aloittamaani Vieras kartanossa- juonikeskusteluun! Siellä saa luvan kanssa jutella kirjan käänteistä. Globalian tuloksista löytyy muuten tarkemmin tietoa Karoliinan Kirjavasta kammarista.

Aikeissa on ollut jo tovin myös tunnustaa, mutta aina se on unohtunut, että kylläpä kuulkaa lämmitti mieltä, kun mm. Lapin kansa sekä Aamulehti olivat vuodenvaihteessa nostaneet jutussaan Ensi vuoden uutiset kirjablogit yhdeksi ilmiöksi, jotka tänä vuonna tulevat nousemaan otsikoihin! Kohta 5: Kirjablogit nousevat kukoistukseen! Sinne niin vaan nätisti kaikkien isojen poliittisten, taloudellisten ja Olympialaisiinkin liittyvien asioiden rinnalle oli nostettu kirjablogit. Ja erityisen hyvässä valossa nimenomaan. Ja voin kertoa, että allekirjoittanut oli pyllähtää pyrstölleen, kun kuuli että tämä oma pieni piskuinen, mutta niin rakas blogi oli päässyt tuohon juttuun mukaan. Hienointa kuitenkin jutussa oli se, että kirjablogit saavat yhä enemmän sijaa kirjavaikuttajien joukossa. Sehän on toki jo selvää, että kirjablogeista puhutaan jo nyt, mutta tietenkin on aina kivempi mitä enemmän ;) Selvittelin vähän noita lehtileikkeiden lainaamisen/kuvaamiseen liittyviä kuvioita ja ymmärtääkseni on oikeus julkaista ote lehtijutusta, jos se koskee itseä. Joten, tässä pätkä jutusta:

Ja en minä vielä lopettanut, nyt kun vauhtiin pääsin. La petite lectrice- blogin ihana Katri heitti minullekin blogeissa paljon jo kiertäneen Jos minä saisin valita-haasteen. Olen pyöritellyt kysymystä mielessäni useina päivinä aina hetken aikaa ja päätin yrittää tiivistää omat vastaukseni kolmeen...todellakin vain kolmeen! Ja päätin myös jättää siksi ne tietyt itsestäänselvyydet pois tällä kertaa, sillä eikö meistä jokainen nyt oikeasti toivoisi maailmanrauhaa, nälänähädän loppumista ja sitä, että itse kukin kohtelisimme toisiamme kunnioituksella ja välittäen? Tai ainakin minä toivon. Niinpä kolme vastaustani ovat omaan tähän hetkeen liittyviä:

Jos minä saisin valita....

...niin jokaisella ihmisellä olisi päivässä edes yksi sellainen hetki, jolloin saisi puhtaan itsekkäästi toteuttaa itseään ja siten saada hyvää mieltä ja oloa. Toiselle se voi olla hetki liikunnan parissa, toiselle hetki lukea ihan rauhassa tai toiselle vaikka hyvä elokuva...Tärkeintä olisi kuitenkin se, että hektisenkin tai raskaan arjen keskellä emme unohtaisi kuunnella omiakin toiveitamme ja tarpeitamme. Onnellinen ihminen voi hyvin!

...oppisin oikeasti tajuamaan jotain niistä neulomusohjeista ja osaisin neuloa villasukkia ja lapasia. Tekisin kaikille ystävilleni sellaiset käsin ja jalkojen lämmikkeiksi.

...jokainen tänään nukkumaan käydessään voisi ajatella, että olipa hyvä päivä!

Kirja-arvosteluja ei ole tänä viikonloppuna blogissani luvassa, sillä aion tahkota tuon Sovituksen kanssa nyt tovin jos toisenkin ja ainakin nauttia myös tästä huikean kauniista talvisäästä (postauksen alussa oleva kuva on keskiviikkona ottamani), käydä äänestämässä, näprätä kieli keskellä suuta VIHDOINKIN oppimiani isoäidin neliöitä ( no joo, ovathan ne vielä aika muotopuolia, mutta katsotaan tekeekö harjoitus mestarin!), katsoa keräämiäni upeita BBC:n British classics-sarjoja DVD:ltä ( Talo jalavan varjossa, Erään avioliiton muotokuva, Northanger Abby, Aristokraatit jne). Mitä sinä aiot tehdä viikonloppuna?

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

2012-02-01T20:06:00.002+02:00

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Alkuteos: The Bastard of Istanbul (2007)
Kustantaja: Gummerus 2012
Suomentanut: Maria Erämaja
Sivuja: 498

Oliko ihmisille tosiaan parempi saada selville lisää menneisyydestään? Ja senkin jälkeen aina vain lisää? Vai oliko yksinkertaisesti parempi tietää menneisyydestä niin vähän kuin mahdollista ja jopa unohtaa se vähä, jonka muisti?

Elif Shafakin Kirottu Istanbul kietoo yhteen kahden turkkilaisen suvun historiaa hiuksenhienolla tavalla. Lopputulos on kuin kaunis, värikäs ja rakkaudella tehty turkkilainen matto. Monta omaa erilaistakin osuutta muodostavat lopulta täydellisen kokonaisuuden, jossa jokaisella on oma sijansa. Siinä missä ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen, myös itä ja länsi kohtaavat monin tavoin eikä törmäyksiltäkään aina vältytä. Kaiken taustalla näyttäytyy niin Amerikka kuin Turkki, mutta erityisesti hehkuva ja räikeä, eläväinen Istanbul, kirottu Istanbul.

Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteen päin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisi, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.

Kazancin perhe asuu Istanbulissa vanhassa talossa ja suvun ainoa elossa oleva mies on paennut pari vuosikymmentä sitten Amerikkaan uuden elämän toivossa. Tai yleensäkin elämän, sillä jostain syystä Kazancin suvun miehiä tuntuu vaivaavan kirous, jonka myötä suvun miehet eivät elä vanhaksi. Kacanzin perheen naiset asuttavat taloa monessa sukupolvessa. Suvun vanhin, Petite-ma elää jo ison osan ajasta omissa maailmoissaan mutta kirkkaimpina hetkinä muistaa vielä, kuinka pianon koskettimet liikkuvat sormien alla. Petite-ma:n tytär Gülsümilla on neljä tytärtä, joista jokainen asuu saman katon alla nykyään, mutta silti hän haikailee ainoan poikansa, Amerikkaan aikanaan lähteneen Mustafan perään. Sisarusviisikosta ainoastaan vapaamielisellä omantiensä kulkijalla Zelihalla on tytär, melkein 20-vuotias Asya, jonka isän henkilöllisyys on pysynyt visusti salassa.

Amerikassa asuva Mustafa on naimissa amerikkalaisen Rosen kanssa. Rosella on tytär "Amy" Armanoush, joka isänsä puoleltaan omaa armenialaiset sukujuuret, Tchakhmakhchian sukuun. Amyn isän puoleinen suku asuu amerikassa, jonne se aikanaan pakeni armenialaisten kansanmurhan aikoihin. Amya on pitkään vaivannut isänsä suvun historia ja hän päättää lähteä omin päin Istanbuliin tutkimaan sukujuuria ja vaiettua kansanmurhaa, jota turkkilaiset eivät tahdo vieläkään myöntää tapahtuneen. Amy päättää ottaa yhteyttä majapaikan toivossa isäpuolensa Mustafan perheeseen Istanbulissa ja näin Amyn sekä Asyan tiet kohtaavat kun Amy lopulta saapuu Kazancin perheen kotiin vieraaksi.

Kirottu Istanbul on yhtä lailla vahva sukutarina, kertomus naiskohtaloista mútta myös kertomus ihmisen julmuudesta menneisyydessä. Erityisesti Kazancin suvun naisten persoonat ja tarinat ovat rikkaita ja väkeviä. Myös Tchakhmakhchian suvun historiasta löytyy puhuttelevia tarinoita ja kohtaloita. Aluksi kirjaa lukiessa sai hetken jäsennellä kuka on kukin tai miten ylipäätänsä liittyy tarinaan, mutta kirjan edetessä jokaiselle on paikkansa tässä sisällöltään rikkaassa romaanissa. Shafakin luomat henkilöhahmot, joita kirjassa tosiaan piisaa, ovat kuitenkin kiehtovia. Jo Shafakin Rakkauden aikakirjassa osa kritisoi todella runsasta henkilömäärää, eikä se tässä ainakaan vähäisemmäksi kyllä jää. Tarinassa on mukana paljon sinällään siihen suoraan liittymättömiäkin henkilöitä paljon, kuten Amyn ystävät verkossa sekä Asyan ystävät Café Kunderassa. Ne kuitenkin tuovat oman viitekehyksen Amyn sekä Asyan persooniin ja siten mielestäni ovat perusteltuja.

Elif Shafak sai aikanaan kirjan myötä kahden vuoden tuomion turkkilaisten rienaamisesta, joka tosin myöhemmin onneksi peruttiin. Shafak on kirjoittanut rohkean tarinan nimenomaan turkkilaisista ja viittaukset armenialaisten kansanmurhaan ovat mielestäni vain yksi sen rohkeista piirteistä. Shafakin luomat henkilöhahmot eivät ehkä ole niitä turkkilaisia joita me länsimaalaisina olemme tottuneet näkemään. Kirotussa Istanbulissa joku pukeutuu rohkean provosoivasti vuodesta toiseen minihameeseen, toinen juo päiväkännit koska huvittaa ja kolmas hyppää sängystä toiseen. Erityisesti Zelihan hahmossa näyttäytyy rohkea ja omapäinen turkkilaisnainen. Pidin paljon Rakkauden aikakirjasta, eikä tämä todellakaan ainakaan huonommaksi jää, päin vastoin pidin tästä jopa enemmän. Väittäisin myös, että tästä pitää useampi mitä Rakkauden aikakirjasta, vaikka tässäkin muutama "elämänohjemainen" pätkä oli Asyan Nihilismin Manifestissa, mutta ei missään määrin samassa mittakaavassa kuin Rakkauden aikakirjassa. Oma ihana lisä kirjassa oli lukuisat viittaukset turkkilaiseen ruokaan. Kirjaa lukiessa nenässä alkoi tuoksua kaneli, vanilja, pistaasipähkinät....

Kaiken kaikkiaan Kirottu Istanbul on mielestäni hyvin vahva romaani, jolla on ansionsa monessakin suhteessa. Shafakin sujuva kieli, kiehtovat henkilöhahmot ja monesta pienestä palasta hienosti koottu iso, järisyttäväkin tarina. Mitään kritisoitavaa en suoranaisesti keksi, mutta sen verran on pakko kommentoida loppupuolen merkittävään juonenkäänteeseen, että se todellakin yllätti, mutta en voi sanoa, että olisin siitä ollut innoissani. Sen myötä kirjaan tuli todellakin lisää niitä syvempiäkin sävyjä. Sinänsä Shafak on siis onnistunut luomaan monella tapaa kirjan, joka ei jätä kylmäksi.

"Älä itke, pikku kyyhkynen", granaattiomenapuu sanoi. " Annahan, kun kerron sinulle tarinan. Tarinan eksyneestä pikku kyyhkysestä."

5/5

Tästä myös yksi piste Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa!

PS: Myös Leena, Mari A. sekä Tuulia ovat lukeneet Kirotun Istanbulin!

Susan Globalia 2011- listaus

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Tässä ovat minun, puhtaasti tunteella päätetyt ehdokkaat satunnaisessa järjestyksessä Blogistanian Globaliaan 2011:

1. John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen ( Gummerus 2011)

Yhtä aikaa hyytävä ja tarkkanäköinen kuvaus nuorten pahoinvoinnista, Lindqvistille ominaiseen tyyliin kauhuelementin kera. Kirja haastaa lukija katsomaan pahuutta silmästä silmään, kun se on läsnä yllättävissäkin paikoissa.

Linkki arvosteluuni

2. Lionel Shriver: Jonnekin pois ( Avain 2011)

Hätkähdyttävä avioliittotarina amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohdat taustanaan. Yhtä lailla niin yksilön kehitystarina kuin paljas kuvaus sairauden runtelemasta ihmisestä.

Linkki arvosteluuni

3. Jonathan Franzen: Vapaus ( Siltala 2011)

Monikerroksinen ja yhteiskuntakriittinen tarina, keskiluokkaisen avioliiton hätkähdyttävä läpileikkaus. Ennen kaikkea suuri kertomus ihmisistä tavoittelemassa vapautta monissa sen eri muodoissaan.

Linkki arvosteluuni

4. Chris Cleave: Little Been tarina ( Gummerus 2011)

Koskettava, mutta lämminhenkinen kuvaus ihmisistä valintojensa seurauksien edessä, hämmentyneinä mutta toiveikkaina. Mitä tapahtuu kun se, mitä luulit jo maailman toisella laidalla jättäneesi taaksesi, seisookin eräänä päivänä ovesi takana?

Linkki arvosteluuni

5. Claudie Gallay: Rakkaus on saari ( Avain 2011)

Vahvasti ranskalainen tarina teatterimaailman varjoissa ihmisistä, joista moni kantaa syyllisyyttä kuin reppua mukanaan. Kuinka pitkälle olemme vastuussa toisista? Uhratulla rakkaudella on pitkät jäljet.

Linkki arvosteluuni

6. David Nicholls: Sinä päivänä ( Otava 2011)

Ihana, tunteikas ja myös satiirinen tarina kahdesta ihmisestä kahden vuosikymmenen ajan. Aina vuoden välein samana päivänä. Mikä elämässä on kohtaloa, mikä sattumaa?

Linkki arvosteluuni

Ja voi että, ainakin pari kirjaa olisin ehdottomasti halunnut vielä lisätä listalle ja pähkäilin, vaihdanko jo joidenkin listalla olevien kanssa...Mutta, kuten olen sanonut, tunteella tässä mennään, niin tässä tämä minun listani nyt on! Lisäksi haluan mainita kolme muuta teosta, joiden miettimistä listalleni mietin, sillä olisivat täyttäneet kyllä ne kriteerit, millä muutkin valitsin, mutta kun kuusi piti maksimissaan valita...Joten erityismaininnat seuraaville:

Zeina Abirached: Pääskysen leikki ( Like 2011)
Upea omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani sisällisodan repimästä Libanonista lapsen silmin

Roy Jacobsen: Ihmelapset ( Like 2011)
Viisas, koskettava tarina lapsista aikuisten ongelmien keskellä

Sarah Waters: Vieras kartanossa ( Tammi 2011)
Tuhti lukuromaani jonka keskiössä rappeutunut, kartano, luokkayhteiskunnan mureneminen toisen maailmansodan jälkeisessä Englannissa sekä ihmiset, joiden kohtalo kietoutuu pelottavinkin tavoin kartanoon

Iida ja pehmot päiväkodissa

2012-01-31T10:14:00.001+02:00

Catarina Kruusval, Tammi 2008

Alkuteos: Fia och djuren på dagis 2007

Suomentanut Tittamari Marttinen

Meillä on luettu pari viimeistä kuukautta iltasatuina ja muutenkin vain oman hyllyn kirjoja. Eilen käytiin kirjastossa kuopuksen kanssa esikoisen kerhoillessa ja lainattiinkin pitkästä aikaa lastenkirjoja. Itsekin sorruin lainaamaan Marja Leena Virtasen Aidan sekä Marko Kilven Elävien kirjoihin, vaikka lukemista olisi koko vuoden tarpeiksi omassakin hyllyssä.

Kruusvalin Iida ja pehmot päiväkodissa osoittautuikin eilen illalla lukiessamme oikein mainioksi tarinaksi. Kuvitus sinällään on aika pelkistettyä mutta meillä on tykätty näistä itse piirretyn näköisistä kuvituksista kovastikin. Meillä on puhuttu jo jonkin verran päiväkotiasioista, koska se arki koittanee syksyllä lapsilla.

Iida on reipas päiväkotilainen, jolla on myös paljon pehmoja....jotka puhuvat! ( "Siis miten nuo pehmot muka puhuvat?", kysyi neljävuotiaani kesken lukemisen.) Eräänä aamuna pehmoja alkaa kuitenkin kiinnostaa kovasti, mitä siellä päiväkodissa oikein tehdään, kun Iida sinne on aina lähdössä niin innokkaana.

Pehmoeläimet päättäväkin, että ne lähtevät Iidan matkaan, isoa pehmokirahvia myöten. ( Ja voi sitä hauskuutta, kun neljävuotias huomasi, että kirjassa on ihan samanlainen iso pehmokirahvi kuin hänellä, ja yhdessä nauroimme ajatukselle, että sekin tunkisi esikoisen mukaan joku kerta kerhoon..) Niinpä Iidan mennessä päiväkotiin, purkautuu repusta sekalainen seurakunta hänen rakkaita pehmoeläimiään: Kille Kirahvi, Into Pirteä, Varis Vaakku, Nallukka, pikku kisu, Mäyris ja Jänö Pupunen. Päiväkodin muut lapset riehaantuvat Iidan pehmoista ja ne poloiset joutuvat suoranaisen riepottelun kohteeksi. Onneksi päiväkodin Anita-ope lopulta päättää pelastaa pehmoeläimet siirtämällä ne naulakkoon odottamaan.

Mutta voi tylsyys! Pehmoeläimet istuvat tylsistyneenä naulakoilla, kunnes Iidan päiväkotikaveri Sini hiipii naulakoille ja huomaa, että hänellä on kotona aivan samanlainen nalle kuin Nallukka....

Sinällään siis tarinaltaankin hyvin simppeli, mutta meillä tämä herätti niin paljon kikatusta ja myös pohdintaa " entä jos meidänkin pehmoeläimet...", että päätin tuoda kirjan blogiinikin. Pitkästä aikaa siis lastenkirjakin, kun aikaisemmin oli täällä keskustelua, että osa kaipailee myös niitä tänne.

Ja kaikki hyvät kanssablogistit, muistattehan huomisen Blogistanian Globalian! Kello 10 huomenna julkaistaan monessa blogissa kunkin blogistin oma ehdokaslista ja 2.2 voittaja julkaistaan Kirjavassa kammarissa. Pysykäähän siis lukijat "kuulolla" ;)

Harjukaupungissa tapahtuu

2012-01-28T20:59:00.001+02:00

Olen monet kerrat harmitellut sitä, että kaikki kiva kirjallisella saralla tapahtuu lähinnä etelä-Suomessa. Onhan meilläkin täällä Harjukaupungissa, Jyväskylässä toki jo kirjamessut, mutta nekin ovat vuosi vuodelta supistuneet. Haiken mielin katselen silloin tällöin saamiani kutsuja kustantamojen tilaisuuksiin ja lueskelen kirjakauppojen kirjailijavierailuista. Viime vuoden oma kirjallinen tapahtuma- kohokohta oli varmaankin Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät- teokseen perustuva Jyväskylän matkailun järjestämä Kertun ja Ollin polku -kävelykierros. Nyt vuoden alussa olen kuitenkin herännyt näkemään, että kyllä meillä täällä harjukaupungissakin on muutakin kuin ne joka vuosi entistä pienemmän kirjamessut! Ilokseni nimittäin bongasin jo tällaisen ilmoituksen pikkukirjastostamme:

Luin Marisha Rasi-Koskisen Katariinan viime kesänä ja pidin kovasti. Niinpä aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan Marishaa ja tietenkin hakemaan signeerauksen omaan kirjaani, ellei arki tuo jotain estettä matkaan. Luvassa siis ensi kuussa mahdollisesti kuvien kera juttua aiheesta!

Ja heti seuraavalla viikolla tuon jälkeen on luvassa Vanhan kirjan talvi- tapahtuma, jossa pääpaino on antikvariaateilla ja divareilla. Tapahtuma on kaksipäiväinen, joten eiköhän tuolla ehdi piipahtamaan ja aistimaan tunnelmia kameran kerä sekä tietenkin tekemään löytöjä! Tapahtumassa on myös kirjailijavierailuja.

Jyväskylän kirjamessut ovat nykyään osana isoa Elämysviikonloppu-tapahtumaa, jossa on myös mm. Viinimessut, Ruoka 2012-messut, Vapaa-aika-messut jne. Viime vuonna koin jo pientä väsymystä kirjamessujen suhteen, sillä edelleenkään isot kustantamot eivät ole mukana ja siitä muustakin tarjonnasta on karsittu todella paljon. Johtunee varmaan siitä, että kirjamessut on yhdistetty tuohon isoon tapahtumaan omana osana ja tilaa ei enää ole samalla tavalla kuin ennen. Tässä linkissä muisteluja viime vuoden messuilta. Mutta, vaikka nurisenkin asiasta, tietenkin aion kirjamessuille mennä ja olisipa mukava saada aikaa joku bloggaajien meetinkikin paikan päällä. Viime vuoteen poiketen aion tänä vuonna lähteä messuilemaan kunnolla ja perehtyä ainakin Viini- ja Ruoka-messujen tarjontaan kirjojen lisäksi. En ole yleensä mikään superinnokas messuilla kiertäjä mutta jos tänä vuonna kokeilisi oikeasti hyödyntää tuon koko tapahtumaan hankittavan rannekkeen, kun sen kuitenkin joutuu ostamaan vaikka kävisi vain yhdellä messualueella.

Aion siis jatkossa olla silmät ja korvat tarkkana, mitä kirjallisia tapahtumia täällä harjukaupungissamme on ja kertoa ainakin osasta niistä teille täällä, sekä tietenkin mielenkiinnon ja mahdollisuuksien mukaan osallistua itsekin niihin ja raportoida siitäkin täällä. Luvassa siis "Harjukaupungissa tapahtuu" -sarja, miltäs kuulostaa? Ja minulle saa vinkatakin jos tiedät täällä jonkun kivan kirjallisuuteen liittyvän jutun enkä itse ole sitä hoksannut.

MUOKS: Lisään jo tähän myös Jyväskylän kaupunginkirjaston pitämät Kirjaillat, joista löytyy tarkempaa tietoa mm. tästä linkistä. Minulla odottaa omassa hyllyssä vielä lukemistaan Stefan Mosterin Nelikätisen soiton mahdottomuus -Siltala 2011 ( luen helmikuun aikana varmaankin) ja huomasin, että siitä on huhtikuussa luvassa kirjailta, eli keskustelua kirjasta!

Kaarina Davisin haastattelu

2012-01-27T08:28:00.001+02:00

Kaarina Davis kotonaan Alhonlahdessa upean luonnon ympäröimänä

Tausta tälle haastattelulle löytyy blogistani Irti oravanpyörästä -arvostelun yhteydestä, tästä linkistä. Kaarinan tarkemman esittelyn puolestasi löydät hänen omilta blogisivuiltaan täältä. Kun minulle tarjoutui mahdollisuus Irti oravanpyörästä teoksen lukemiseen ja sen yhteydessä Kaarinan haastatteluun, se kaikki tuli minulle erittäin hyvään hetkeen oman elämän kannalta. Koitan kovasti omassa elämässäni pohtia asioita, jotka tuovat tarpeetonta stressiä tai vievät voimavaroja. Erityisesti sitä, kuinka omassa arjessa voin hiljentää ja keskittyä niihin olennaisiin ja tärkeisiin asioihin. En ole tällä hetkellä työelämän oravanpyörässä, mutta sekin aika koittaa tänä vuonna kun poikaseni lähtevät hoitoon ja minä palaan työelämän haasteisiin. Kaarinan filosofia Irti oravan pyörästä -teoksen taustalla on hyvin laaja-alainen eikä missään nimessä keskity vain siihen, kuinka irroittautua työelämän oravanpyörästä. Kaari kertoo kirjassa oman tarinansa, kuinka hän pystyi omassa elämässään luopumaan turhasta ja saamaan tilalle onnellisuutta ja harmoniaa. Sain itse kirjasta paljon vinkkejä ja ajatuksia siihen, miten minä pystyn omaa arkeani tarkkailemaan tavalla, jonka tavoitteena on pyristellä irti erilaisista oravanpyöristä elämässäni, sillä niitä löytyy ihmisellä yllättävistäkin paikoista. Nyky-yhteiskunta suorastaan tönii ihmistä kohti materialistisempaa, suoristuskeskeisempää elämistä, jossa lopulta inhimillisyydellä voi olla pieni sija. Ihminen täyttää elämänsä asioilla, jotka loppujen lopuksi vain kuormittavat hänen olemistaan. Halutaan koko ajan lisää ja enemmän, ilman että pysähdytään miettimkään mitä todella tarvitsemme. Toisaalta merkittävä tekijä on työelämän raaistuneet vaateet suorastaan yli-ihmisestä, jonka pitää jaksaa painaa pitkää päivää. Iltalehtien lööpit ovat varsinkin viime aikoina kertoneet monista surullisista tragedioista ja väkisin tulee mieleen, kuinka moni niihin päätyneistä teoista on ajettu jo niin selkä seinää vasten, ettei enää vain jaksa? Mistä syntyy se ajatus, että ihmisen pitää oman jaksamisen uhalla suorittaa niin henkilökohtaisessa kuin työelämässä? Toisaalta liian moni ihminen itse ajaa itsensä pisteeseen, jossa arjesta tulee elämisen sijaan selviytymistä. Ihminen unohtaa olevansa lopulta itse se aktiivinen toimija elämässään ja sen sijaan heittäytyy yhteiskunnan uhriksi. On helpompi syyttää kaikesta muita ja yhteiskuntaa kuin myöntää, että monessa asiassa me oikeasti hyvin pitkälti olemme oman onnemme seppiä.

Irti oravanpyörästä- arvostelun yhteydessä kerroin, että Kaarina vastailee haastattelussa mielellään myös lukijakysymyksiin ja kysymyksen lähettäneiden kesken arvotaan yksi Irti oravanpyörästä- teos. Kiitokset kaikille kysymyksen lähettänelle, tällä kertaa onni suosi J-M:ä Porvoosta, saat kirjan ensi viikolla! Tässä siis vihdoin Kaarinan haastattelu kokonaisuudessaan:

1.Jos haluaa nuorena irrottautua työelämänoravanpyörästä (muuttaa omaan taloon ja elääosin omavaraisesti), onko sinulla siihen mahdollisesti neuvoa, mitentuo voisi olla mahdollista? Onko mielessäsi vinkkejä taiajatuksia, muuta neuvoa kuin raataa töissä ensinvuositolkulla, jotta saa rahat millä ostaa oma tupa ja pihamaa? (Lukija)

Suosittelenlukemaan kirjani Irti oravanpyörästä sekäkotisivuiltani Usein Kysytyt Kysymykset.

Irti oravanpyörästä -teoksen esittely Kaarina Davisin nettisivuilla
Usein kysytyt kysymykset

Niissäpohdiskelen juuri näitä asioita. Ehkä olennaisinta onkiinnittää huomiota kysymyksenasetteluun: ”muuttaa omaantaloon” ja ”ostaa”. Tarvitseeko meidän ainaomistaa ja ostaa asioita? Oravanpyörästä pääsemiseksiei tarvitse olla omaa tonttia ja tupaa. Haluamme paljonasioita. Ne ovat eri asioita kuin mitä tarvitsemme.Elinolosuhteemme ovat usein aika hyvät jo nyt, niitäkannattaa vaan viritellä ja tuunata hiukan: asettaakohtuullisempia tavoitteita ja nähdä kompromissientarjoamat huikeat mahdollisuudet. Vuokralla asuminen nähdäänusein jotenkin huonona vaihtoehtona. Vuokralainen on kuitenkin hyvinvapaa. Omaisuus ja velka ovat rasitteita. Aina pitäämiettiä korjauksia, kunnostuksia, kuluja, riskejä javakuutuksia jne. ja on eräällä tavalla varsin sidottupaikkaan ja muistoihin. Mitä vähemmän omistaa, senvapaampi on. Se on todellista rikkautta.

Esimerkiksikerrostaloasuminen vuokralla puutarhapalstoineen on hyvävaihtoehto. Viljelypalstan vuokraus ei maksa kuin muutaman euronvuodessa, lähimetsästä ja järvistä saakäytännössä ilmaiseksi ruokaa, kansalaisopistot(tai ystävät ja sukulaiset) opettavat puuttuvat taidot. Elämämuuttuu mielenkiintoiseksi seikkailuksi, kun oppii uusia taitoja jatapoja nähdä elämää. Ei ole tarvettasuurelle irtiotolle, jos elämä (ja työ) muuttuumielekkääksi ja mielenkiintoiseksi. Elämänyksinkertaistaminen ja hidastaminen onnistuu niin kaupungissa kuinmaalla, vuokra-asunnossa kuin omassa talossa. Konsteja on juuri niinmonta kuin on ihmistäkin. Vain luovuus ja mielikuvitus ovatrajana.

2.Kirjasiovat rohkaisseet varmasti monia tekemään isoja muutoksiaelämässään - tai ainakin harkitsemaan niitä.Minkä verran saat lukijapostia, jossa kysytään ihansuoraa neuvoa käytännön asioihin liittyen? Esim.kasvimaan hoidosta, remontista tai raha-asioista. Ja oletkovastaillut? Kun kirjasi lukee, tulee helposti sellainen tunne "kuintuntisi sinut", ja varmaan moni siksi kokee sinut helpostilähestyttäväksi. (Lukija)

Lukijapostiatulee paljon. Kiitos lukijoilleni! En pysty vastaamaan kaikilleyksityiskohtaisesti. Siksi yritän koostaa kysymyksistäUsein Kysyttyjä Kysymyksiä ja blogikirjoituksia,jotta mahdollisimman moni saisi yksityiskohtaisempaa tietoakysymyksiinsä.

3.Mitenohjeistaisit toistaiseksi lapsetonta pariskuntaa "irtioravanpyörästä" elämän tyyliin. Lapsiahaluaisimme muutaman vuoden sisällä, velkaa eikälainaa ole, asumme vuokralla. Millaisia olisivat tärkeimmätpiirteet johon kiinnittää huomiota ennen lapsia? (Lukija)

Mielenkiintoinenkysymys! Isot ja tärkeät elämänmuutokset vaativataikaa. Hyvä, että mietitte niitä jo nyt. Mitkäovat teille tärkeitä arvoja ja tavoitteita? Monethaaveilevat pääsevänsä ”irti oravanpyörästä”,mutta he eivät ole selkeästi määritelleetitselleenkään mitä se heille tarkoittaa. Silloinoravanpyörästä irrottautuminen on vaikeaa, jos vainhaaveilee ja ajelehtii. Pitää olla suunnitelmia. Mitä”irti oravanpyörästä” tarkoittaa itse kullekin?Lyhyempiä työpäiviä? Alanvaihtoa? Mahdollisuuttahoitaa lapsia kotona? Työskentelyä kotona? Mahdollisuuskävellä ja pyöräillä työpaikalle,kouluun, tarhaan ja palveluihin? Oppia elämäänluonnonläheisemmin ja ekologisemmin? Löytää jaluoda ympärilleen lähiyhteisö, joka auttaa ja tukee?Kun selkeät tavoitteet ovat tiedossa, pitää pieninaskelin luoda sellaista elämää, joka heijastelee omiaarvoja. Nykyelämäei ole yksinkertaista ja helppoa. Lasten kasvattaminen ei oleyksinkertaista ja helppoa. Lasten myötä elämänprioriteetit muuttuvat täysin. Uskon, että elämääkannattaa yksinkertaistaa ja tasapainottaa. Mikä elämässäon tärkeintä?

Keskustelinerään äidin kanssa elämänyksinkertaistamisesta ja kohtuuteen tyytymisestä. Heidänperheellään on selvät pelisäännöt. Heelävät vapaaehtoisesti vaatimattomammin. Esimerkiksilapsella on sellaiset lelut, jotka ovat kestäviä ja niitäon sen verran vähän, että ne mahtuvat siististi yhteenlaatikkoon. Lapsi arvostaa lelujaan ja ne ovat sellaisia, ettähänenkin lapsensa voivat niitä sitten aikanaan käyttää. Ongelmaksiovat muodostuneet juhlapäivät ja sosiaaliset kuviot.Vanhemmat ilmoittavat vieraille, että emme tarvitse leluja.Lapsi on kuitenkin isovanhempiensa ainoa lapsenlapsi, kummiensa ainoakummilapsi, parhailla kavereilla ei ole vielä lapsia, jotenkielloista huolimatta he kantavat lapselle armottoman kasan turhialeluja. Toisaalta lapsi juttelee koulussa kavereidensa kanssa javertaa perheiden elämäntapaeroja ja kyselee vanhemmiltaan:”Ollaanko me köyhiä?”. Toisin sanoen perhe pärjäisimainiosti mutta ongelmat ja paineet tulevat kodin ulkopuolelta.Muiden on vaikea kunnioittaa heidän elämänarvojaan.

Ekologisetasiat nousevat tärkeiksi lasten syntymän myötä.Meidän pitäisi jättää maapallo seuraavallesukupolvelle, eli omille lapsillemme, paremmassa kunnossa kuinmillaisena sen saimme. Meidän pitäisi nähdäainakin viiden seuraavan sukupolven yli. Mielestäni tärkeimmätelämän eväät lapselle on hyvä, terveitsetunto, rakastavat ja huomaavaiset vanhemmat, turvallinen jalämmin koti. Emme tarvitse aineellisten asioiden pönkitystä,kun elämme henkisesti rikasta elämää.

4.Suosittelisitko kirjoja (mieluiten suomeksi) jotka käsittelevät"irti oravanpyörästä" aihetta tai muitasinuun vaikutuksen tehneitä kirjoja. (Lukija)
KirjoitinIrti oravanpyörästä–kirjan, koska mistäänei löytynyt tätä aihetta käsittelevääkirjaa. Enosaa suositella mitään tiettyjä kirjoja, vaan suositanlukemaan mahdollisimman paljon kaikkea erilaista. Luen kaikenlaisiakummallisiakin kirjoja. Ystäväni pyörittelevätpäätään ja sanovat: ”mitä sinä nyttuollaista luet?!” Mielestäni on tärkeää avatamielensä kaikenlaiselle uudelle ja lukea kirjoja, joita eikoskaan ajattelisi lukevansa. Näin ylittää omatsisäiset muurinsa ja oppii näkemään asioita erinäkökulmista. Esimerkiksi elämänkerroista oppiieri ajattelutapoja, joiden avulla on helpompi tehdä omaanelämään kaipaamiaan muutoksia.

Kunlakkaa lukemasta (ja tekemästä) sitä mitä kaikkimuutkin lukevat (ja tekevät), tai olettavat sinun lukevan (taitekevän), tapahtuu jännittäviä asioita!

5.Mikä on suurin positiivinen asia, jonka kaksi kirjoittamaasiteosta ovat tuoneet elämääsi vai pystyykö suoraanosoittamaan, että jotkut asiat ovat suoraan seurausta niistä?Positiivisiaasioita on paljon. Ei voi mainita vain yhtä. Kirjojen julkaisuon ollut osoitus siitä, kun alkaa suhtautua luottavaisestielämään, se saa yllättäviä käänteitä.Kyselin aikoinaan ystäviltäni neuvoa mille alalle minunkannattaisi hakeutua. Mikä olisi minulle luonteva ala? Minutnähtiin ikuisena hoitajana. Kukaan ei osannut neuvoa. Enitsekään nähnyt rakkaassa harrastuksessanikirjoittamisessa (laajassa kirjeenvaihdossa) ratkaisuja. Jouduinhakemaan pitkään uutta elämänsuuntaa.

Jokinaika sitten koulukaverini vuosien takaa soitti ja kyseli kuulumisia.Kun hän kuuli mitä touhuan nykyään, häntokaisi: ”Niinpä tietysti, olisihan se pitänyt arvata.Koulussa kirjoitit luentomuistiinpanojen lisäksi aina vähintäänkahta kirjettä samaan aikaan. Olit aina kirjoittamassa.” Olenoppinut, että usein lähellä olevat, itsestäänselvät ja rakkaat asiat tarjoavat ratkaisuja.

Tiedänhelpottaneeni monen ihmisen elämää ja edesauttaneenijollakin tavalla ihmisten ja luonnon hyvinvointia. Olen saanut paljonuusia ystäviä, iloa, voimia, mielenkiintoisia tilaisuuksiaja tarjouksia. Pystyn työskentelemään kotoa käsinja saan elantoa. Tunnen tehneeni jotain suurempaa, jotain mihin enuskonut yltäväni. Se on muuttanut suhtautumistani elämään.Nyt on helppoa uskoa, että kaikki on mahdollista.

6.Missä toivoisit näkeväsi itsesi kymmenen vuodenkuluttua?

Luonnonkeskellä. En osaa ajatella niin kauas. Yritän eläätätä päivää mahdollisimman täydesti.Eihän sitä tiedä elänkö edes kymmenen vuodenpäästä (ainakin silloin olen varmasti luonnonkeskellä). Toivon että olen voinut esimerkillänivaikuttaa suhtautumisessamme elämään. Ettänäkisimme jatkuvan kasvun kestämättömyyden. Ettänäkisimme itsestään selvän, aivan nenämmealla olevan onnen: luonnon. Meidän pitäisi varjella sitäkaikin keinoin.

7.Mikä on mielestäsi oravanpyörässä elävännyky-ihmisen suurin kompastuskivi mielekkään elämäntavoittelussa?

Niitäon paljon. Kiire, päämäärättömyys,itsekurin puute, mukavuudenhalu, kyvyttömyys kestääsosiaalista painetta, pelot. Käsittelemme tunteitamme huonosti.Haemme lohtua, korvikkeita ja ratkaisuja materiaalisista asioista.Emme näe mitä meillä jo on, vaan sen mikä meiltä(mukamas) puuttuu. Mietimme liikaa mitä muut ajattelevattekemisistämme. Odotamme ulkopuolelta (esimerkiksiyhteiskunnalta) apua, emmekä itse kääri hihoja.Unohdamme sen tärkeän tosiasian, että kuolemme jonainpäivänä. Elämme kuin meillä olisi toinenelämä jossain varalla.

8.Suunnitteletko tai kirjoitatko jo uutta teosta, ovatko lukijasitoivoneet sinun pureutuvan uuden teoksen myötä johonkintiettyyn aiheeseen?

Kyllä,suunnittelen ja kirjoitan. Lukijani ovat toivoneet kuulevansa lisääelämästä Alhonlahdessa ja sen suuntaista tekstiäyritän koostaa. Blogikirjoituksissani tulen antamaan jatkossaenemmän elämänhallintavinkkejäluonnonläheisempään, ekologisempaan jayksinkertaisempaan elämään.

Lämmin kiitos Kaarinalle haastattelusta! Ihania talvipäiviä sinne Alhonlahteen!

Katja Kettu: Kätilö

2012-01-25T14:10:00.000+02:00

Katja Kettu: Kätilö
Kustantaja: WSOY 2011
Sivuja: 348

Olen saanut tulla astutuksi tämän taivaan alla joka asennossa ja kulmassa, olen huohottanut ja huutanut avaruuksiin himoani. Sinua olen saanut yllin kyllin. Mutta vasta nyt olen oppinut, ettei mulkun päässä minua odota rakkaus, vaan väsymys, kivistys, erilaiset tulehdussairaudet, aamun kirkastama ikävä ja ikiaikainen häpeä.
Sota on saanut minusta otteen.

Se on sellainen tunne, kuin olisi tullut ensin roikotetuksi ylimmän parvekkeen reunalta ja juuri kun kauhu on nousemassa mieleen, joku tempaiseekin lämpimään ja lohduttavaan syleilyyn. Katja Ketun Kätilö on niin väkevä ja haastava lukukokemus, että kaikki sanat tuntuvat liian pieniltä sitä kuvaamaan. Myönnän, että jännitin tämä Blogistanian Finlandiankin voittaneen teoksen lukemista, sillä lukuisien arvostelun perusteella odotukset kirjan suhteen olivat yhtä aikaa kovat mutta ristiriitaiset. En hätkähdä roisia tekstiä tai kauheita tapahtumiakaan, mutta silti jotenkin emmin, onko kirja sellainen, että haluan sen lukea. Blogistanian Finlandian jälkeen tunsin kuitenkin suorastaan pientä velvollisuutta lukea kirjan ja onneksi niin. Eilen kirjan lopetettuani puhaltelin pitkään syviä huokauksia ulos ja tuumasin moneen kertaan: "Huh huh...huh huh!". Ei päästänyt Kätilö helpolla, se todellakin haastoi ja vei minut lukijana mukavuusalueeni laitamille, pakottaen katsomaan jonnekin pimeyteen. Se ravisutteli ja sai haukkomaan henkeään, kauhistutti ja ihastutti. Se jätti jälkensä.

Eletään vuotta 1944 Parkkinassa, Suomen Lapissa. Jatkosota alkaa olla lopuillaan, mutta Lapin sota on jo melkein kynnyksellä. Sodan vielä riehuessa ympärillä yrittää moni kyläläinen elää elämäänsä niin hyvin kuin taitaa. 36-vuotias vanhapiika, punikkiäpärä ja Villisilmäksi haukuttu nainen toimii kätilönä, Jumalan armosta. Kun hän erään kerran toimittaa Näkkälän Lisbetin lapsenpäästöä, tupaan astuu mies joka ensi hetkestä lähtien mullistaa hänen maailmansa, kaiken. Mies on saksalaissuomalainen SS-upseeri ja valokuvaaja Johann Angelhurst, Johannes. Johannes haluaa kuvata juuri synnyttäneen Lisbetin sekä vauvan, mutta hän kiinnittää huomiota tuohon erikoiseen naiseen, jonka suupielessä roikkuu vielä palanen poikkipurtua napanuoraa. Johannes katsoo Villisilmää tavalla, jolla ei kukaan muu ennen ole katsonut. Johannes näkee tuon yhteisön hyljeksimän punikin jälkeläisen tilalla naisen vailla vertaansa. Sota kuljettaa kuitenkin Johanneksen työtehtäviin saksalaisten ylläpitämälle vankileirille, Titovkalle. Villisilmä, joka on saanut väkevän vainun tuosta miehestä, saa puhuttua itsensä sairaanhoitajaksi Titovkaan. Hän haluaa tuon miehen, ei mitään muuta ja hinnalla millä hyvänsä.

Jumalani, jos mie tuon miehen saan niin muuta en pyydä.
Sain mitä pyysin. On tullut maksun aika.

Myös Näkkälän Lisbet on iskenyt silmänsä Johannekseen ja niinpä sanonta "sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua" avautuu varsinkin Villisilmän eteen raadollisempana kuin koskaan ennen. Raadollisinta on kuitenkin sodan tuoma todellisuus, joka Titovkalla vallitsee. Sahatessaan vankien kuoliossa olevia raajoja irti, Villisilmä luulee nähneensä jo kaiken, mutta pahin on vielä tulossa. Rakkauden tähden, Johanneksen tähden hän on valmis tekemään mitä tahansa ja hyväksymään kaikki ne kauheudetkin, joita hän todistaa ja joihin myös itsekin lopulta joutuu osallisiksi. Saksalaisten suorittamat ihmiskokeet, naisvankien raiskaukset.. Sodan uhreja eivät vain ole miehet rintamalla vaan sota runtelee ihmisiä paikoissakin, joissa pitäisi voida olla turvassa. Johannes kantaa omia traumojaan, joita hän ei kuitenkaan uskalla kohdata edes mielessään.

Mutta se on selvää, että minun on saatava lääkettä, muuten maailman reunat alkavat taas rakoilla. Ilman Herman Gödelin antamaa lääkettä se kaikki mustuus syöksyy minuun kuin sielu imisi valoa ja suoltaisi mustaa.

Kun jatkosota päättyy ja saksalaisista tulee kuin silmänräpäyksessä liittolaisuuden sijaan vihollisia, joutuu Titovkassa siihen asti sairaanhoitajan virkaa toimittanut Villisilmä kohtaamaan itsekin sodan kauheudet tavoilla, joiden kuvitteleminenkin tekee kipeää. Hän anoo apua niin itselleen kuin suojateilleen Johannekselta, joka on välillä niin sekaisin omien sisäisten haavojensa kanssa, ettei pysty kuin makaamaan katolla ja laskemaan tähtiä. Sota on jättänyt jälkensä häneenkin. Villisilmän ja Johanneksen välinen polte, kiima ja rakkaus on kuitenkin rajua ja paljasta. Kaikkien sodan raakuuksien, veren, lemun ja epätoivon keskellä se ei menetä voimaansa, vaikka hetkittäin kaikki tuntuukin niin epätoivoiselta. Lopulta Kuolleen miehen vuono on paikka, missä jotain päättyy ja jotain alkaa.

Kätilö on tosipohjainen tarina sodan seurauksista ja niistä kauheuksista, joista harva meistä suomalaisista tietää. Ei siksi, etteikö haluttaisi tietää, vaan siksi että niistä on niin kauan haluttu vaieta: vankileirien kauheudet ja toisaalta suomalaisnaisten suhteet saksalaissotilaisiin, joista hetkessä tulikin lopulta vihollisia. Kätilössä sodan julmuudet tulevat niin iholle, ettei niiltä voi ummistaa silmäänsä. Kätilö on kuitenkin myös väkevä tarina paljaasta himosta, rakkaudesta. Se näyttää miten hurjiin tekoihin ihminen on valmis, ei vain sodan vaan erityisesti rakkauden nimissä. Ketun käyttämä kieli on paikoin suorastaan irvokkaan ronskia, mutta ei tällaisista asioista voi kauniin sanoin kirjoittaakaan. Tämä on tarina, mitä ei pidäkään kaunistella silosanoin. Kettu riisuu kirjansa ihmiset kaikesta ylimääräisestä ja näyttää ihmisen hyvin alkukantaisena, suorastaan eläimellisenäkin olentona, jonka halu pysyä elossa ja olla rakastettu, on hurja. Kaiken rumuuden ja pahuuden keskellä kuitenkin on aina palanen toivoa, kauneuttakin. Voi kuulla valaiden laulun, nähdä huikaisevan tähtitaivaan kattonaan tai mikä tärkeintä, tuntea kädet jotka pitävät kiinni silloin kun maailma kaatuu.

Vaikka kuolisin nyt, kuolisin tietäen, että olet tulossa. Olen odottanut niin kauan ja nyt sinä vihdoin tulet luokseni.

Kätilö on luettu niin monessa kirjablogissa, että linkitän tällä kertaa vain P.S Rakastan kirjoja- blogin Saran arvostelun, jonka lopusta löytyy kattavaa linkkilistaa muihinkin arvosteluihin! Ja jos jollekin jäi epäselväksi, mitä kirjasta pidin, arvosana puhukoon puolestaan:

5/5

Maarit Verronen: Normaalia elämää

2012-01-24T11:06:00.002+02:00

Maarit Verronen: Normaalia elämää
Kustantaja: Tammi 2009
Sivuja: 155

-Jatketaanpa sitten, ja sinä pidät huolen, etten minä tule kovin pahasti kiduttaneeksi tai vammauttaneeksi ketään. Jos olisit oikein rehellinen, raportoisit minusta eteenpäin, mutta etköhän sinäkin olen niitä, joilla oma ura on etusijalla.
Jelisa nipisti itseään. Hän ei ollut varma oliko juuri kuullut Pirjo S:n sanovan tuon kaiken.

Maarit Verrosen Normaalia elämää tarjoilee lukijalleen tilanteita, jotka vaikuttavat ulospäin suorastaan tylsän normaaleilta, mutta ovatkin pinnan alla tarkkanäköisiä ja paikoin absurdeja kertomuksia ihmisistä erikoisissa tilanteissa. Ennen kaikkea se pureutuu ihmisen käsitykseen siitä, mikä on normaalia ja mikä ei, kun epänormaalista tulee puistattavalla tavalla normaalia. Vai miltä kuulostaa veljekset, jotka käärivät kuolleen äitinsä lakanan alle piiloon ehtiäkseen viedä arvokasta omaisuutta itselleen jemmaan vain perintöveron välttääkseen? Tai duunari, joka löytää lautapaketista silpoutuneen ruumiin, mutta poliisin sijaan soittaakin iltapäivälehdille? Tai entä kun parisuhteessa ainoa mikä enää kotiin tullessa kiinnostaa, on se että onko puoliso muistanut ruokkia kalat?

Verrosen kirjassa ihmisten kohtaamissa tilanteissa korostuu yhteiskuntamme vitsaus, kun oman edun ja maallisen mammonan tavoittelu ajaa oikeudenmukaisuuden sekä rehellisyyden ohitse niin, että hitaampia heikottaa. Verrosella on selvästi vahva kyky sinänsä pienieleisen mutta tarkkanäköisen proosan muodossa peilata ihmistä monelta kantilta. Pintapuolisesti ja nopeasti luettuna voi tulla jopa tunne, että mikä tässäkin nyt oli se idea, mutta novelleiden älykkyys piilee niiden tarkkanäköisyydessä sekä todella vahvassa jälkimaussa sekä, sillä se iskee lujaa. Näitä tarinoita ei siis kannata lukea putkeen ja hosuen, vaan antaa vähän aikaa mielen makusteluun. Ymmärtääkseni Verronen on kirjoittanut paljon dystopiaan liittyviä teoksia, mutta tämä novellikokoelma nojaa vahvasti juuri tähän hetkeen ja toimii kyllä aika oivaltavan yhteiskuntakuvauksenakin. Niin voimakkaasti se heijastelee ilmiöitä, joiden keskellä mekin elämme: kyvyttömyys välittää toisista, itsekkyys, ahneus, muiden hyväksikäyttö, oman edun moraaliton tavoittelu. Verroselta on tulossa ensi kuussa Vanhat kuviot -novellikokoelma, jonka aion ehdottomasti lukea.

Novellit ovat jaettu neljään osaan: "Tähän kaikki pyrkivät", "Ei sillä enää ole merkitystä", "Ei kuulu kenellekään" sekä "Muuten ei voisi olla". Nuo jaottelut kuvastavatkin hyvin tarinoiden luonnetta. Omat suosikkini novelleista ovat Hammaslääkäri, Hoitaja sekä Opettaja.

4/5

PS: Myös Booksy , Luru ja Jori ovat lukeneet Normaalia elämää ja tykänneet!

Torey Hayden: Viattomat

2012-01-23T08:46:00.001+02:00

Torey Hayden: Viattomat
Alkuteos: Innocent Foxes (2011)
Kustantaja: Otava 2012
Suomentanut: Satu Leveelahti
Sivuja: 334

"Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää se, ettei kettuja voi syyttää siitä, mitä ne tekevät. Ketut rakastavat kanoja. Kanat ovat niiden lempiruokaa. Ne eivät käsitä, että ne tuhoavat niitä, joista kaikista eniten pitävät."

Montanalaisessa pikkukaupungissa Abundancessa ei enää vuosikausiin ole ollut juuri mitään ylenpalttista, vaikka sen nimi sitä tarkoittaakin. Sen jylhät vuoristomaisemat jaksavat kuitenkin vielä ihastuttaa niin alkuperäisiä asukkaita kuin heitäkin, jotka pakenivat isoista kaupungeista Abundancen rauhaan. Abundancelainen Dixie koittaa toipua pienen poikavauvansa Jamie Leen menetyksestä samaan aikaan kun yksi Hollywoodin suosikkinäyttelijöistä, Spencer Scott koittaa paeta julkisuutta vuoristolukaalissaan seuranaan poika, jonka seuraa hän ei kaipaa. Yhdeksänvuotias Tennesee oli tulosta Spencerin ja erään hehkeän fanitytön satunnaisista sänkyjutuista, ja vaikka DNA-testit muuta väittivät, ei Spencer halunnut uskoa Tenneseetä pojakseen. Siinä hän nyt kuitenkin oli, Spencerin huolehdittavan halusi hän tai ei, sillä Spencerin ailahtelevainen äiti oli päättänyt lähettää pojan välillä isänsä riesaksi.

Tennesee ei tunnu viihtyvän isänsä hoiteissa sen enempää kuin mitä Spencerkään tuntuu viihtyvän poikansa seurassa. Isän ja pojan välinen sananvaihto on yhtä kirosanojen ja moitteiden tulvaa. Spencerille ei tule mieleen, että ehkä ailahtelevaisen äitinsä kanssa pienen ikänsä elänyt poika peittää jotain ärsyttävällä käytöksellään ja kaipaisi aikuisen oikeaa läsnäoloa. Spencer on niin keskittynyt oman mielihyvänsä tavoitteluun, että toivoisi tuon yhdeksänvuotiaan, kiroilevan ja rasittavan pojan mahdollisimman kauas itsestään. Erään, yhden monista, kinan jälkeen Tenneseekin kypsyy isäänsä ja päättää ottaa ja lähteä. Mutta lähtiessään kävelemään pitkin tien vartta, Tennesee ei voi aavistaakaan, mihin hän lopulta päätyy.

Kun Dixie jäi eräänä päivänä melkein Spencerin auton alle, alkoi hänen hulttio poikaystävän Billyn mielessä jo itää ajatus tavasta saada helppoa rahaa. Sattuman ja kohtalon oikkujen myötä Billy näkeekin hetkensä tulleen kun huomaa tiellä kävelevän Tenneseen, kuuluisan Spencer Scottin pojan. Billy käynnistää tapahtumien ketjun, johon niin Dixie kuin Tennesee tahtomattaan joutuvat mukaan.

Dixie oli aikonut sivellä voidetta pojan hyönteistenpuremiin, mutta poika ei päästänyt häntä lähelleen, eikä Dixien totta puhuen tehnyt enää mieli yrittää. Puoli tuntia tai kauemminkin poika heittelehti ja huusi niin rumia haukkumasanoja, ettei Dixie ollut ikinä kuullut moista sen ikäisen lapsen suusta. Sitten hän alkoi itkeä kiukkuisesti ja tuskastuneesti tavalla, joka ei herättänyt minkäänlaista myötätuntoa. Ja vihdoin viimein hän vaikeni.

Torey Haydenin uusin teos, tällä kertaa fiktiivinen romaani, Viattomat näyttää kuinka aikuiset herkästi kohtelevat lapsia kuin pelinappuloina omissa peleissään. Kun aikuisen oman mielihyvän tavoittelu nousee tärkeimmäksi asiaksi, jää lapsen perustarpeetkin helposti tyydyttämättä. Pääosin tosipohjaisia tarinoita kirjoittanut Hayden näyttää tässä kolmannessa fiktiivisessä tarinassa, miten aikuisten ajattelemattomuudella voi olla syvät vaikutukset lapseen. Lapsipsykologin tausta tuo vahvan vireen kirjaan juuri lapsen näkökulmaan. Suorastaan raivoisan ärsyttävästi käyttäytyvän lapsen taustalla on usein holtittomasti käyttäytyvä vanhempi. Toisaalta Hayden tuo esille sitäkin, että on inhimillistä tuntea lapsenkin käytöstä kohtaan välillä vihaa ja raivoa. Haydenin kirjoista ollaan vähän kahta mieltä. Toiset rakastavat erityisesti hänen tosipohjaisia tarinoitaan kun taas toiset pitävät kirjoja sosiaalipornona. Kuulun itse ensimmäisiin. Haydenhan on aina kysynyt kirjaansa luvan ko. tarinan lapsilta, kun he ovat olleet jo aikuisia. Hän on myös muuttanut nimet ja muitakin seikkoja, jotta oikeiden henkilöiden intimiteettisuoja säilyisi. Itse koen, että tarinat jotka Hayden kertoo, ovat tärkeitä ja ansaitsevat tulla päivänvaloon. Kun tosiasia on usein se, että todella kauheistakin oloista lähtöisin olevalle lapselle on iso merkitys sillä, että jo yksikin ihminen oikeasti haluaa auttaa lasta ja näkee tuon pienen ihmisen ongelmineen aidosti. Ja uskaltaisin väittää, omalla taustallani, että rankankin lapsuuden tai nuoruuden eläneen lapsen mielestä aikuisempana olisi tärkeää saada omalla tarinalla valettua toivoa niihinkin, jotka elävät vielä vaikeissa olosuhteissa. Olen nyt taas rönsyillyt ehkä vähän itse kirjan ohi pureutuessani Haydenkin kirjoihin yleisemmällä tasolla, joten palataanpa siis hetkeksi vielä Viattomiin.

Olen pitänyt eniten Haydenin kirjoissa juuri niistä tosipohjaisista, missä hän toimii itse kirjan minä-kertojana. Siksi Viattomien alussa tovi taas tottua siihen, että tällä kertaa Hayden ei itse ole tarinassa mukana vaan kyseessä on fiktiivinen romaani. Hayden osaa kuitenkin kirjoittaa myös täysin fiktiivistä tarinaa johon hänen lapsipsykologin taustansa tuo vahvaa pohjavirettä. Hayden myös ensimmäistä kertaa sijoittaa näin suoraan tarinaa Montanaan, jossa hänen omat juurensa ovat. Kiehtovaa kirjassa onkin myös taustalla pienen näivettyvän kaupungin kuvaus. Se, kuinka Abundance on alkuperäisille asukkaille ehkä rakas mutta toisaalta ahdistava kun taas suurkaupungin sykkeistä tuleville haluttu pakopaikka. Hayden tuo tarinaan myös syvällisemmin tyhmästi käyttäytyvän aikuisen omia sisäisiä haavoja ja kipupisteitä varsinkin Dixien ja Spencerin myötä. Spencer käyttäytyy itsekeskeisesti ja suorastaan ääliömäisesti, mutta tarinan edetessä hänkin saa hieman ymmärrystä osakseen. Vaikka ajoittain kaipasin tähän kirjaan ns. Toreyn omaa ääntä, pidin kirjasta aika tavalla. Se näyttää toisaalta sen miten itse vaurioituneet aikuiset siirtävät omiin lapsiinsa huonon kohtelun perimää ajattelemattaankin, mutta toisaalta myös sen miten toivoa paremmasta voi olla yllättävissäkin paikoissa.

Rakkaus on niin monimutkainen juttu. Yleensä me vahingoitamme ihmisiä, joita rakastamme, emme edes tiedä, miksi sen teemme. Tai kai me tiedämme, mutta emme kuitenkaan osaa käyttäytyä paremmin.

4/5

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

2012-01-21T00:25:00.001+02:00

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Alkuteos: Les yeux jaunes des crocodiles (2006)
Kustantaja: Bazar 2011
Suomentanut: Marja Luoma

Elämä valuu käsistäni. En ole keksinyt, mikä sen tarkoitus on. Minä en elä vaan suljen silmäni elämältä. En osaa olla muiden kanssa, en osaa olla itseni kanssa. Raivostun ihmisille, jotka suhtautuvat minuun sen kuvan mukaan, jonka heille annan, vaikka en pidä siitä. Raivoan itselleni, koska en pysty antamaan itsestäni toisenlaista kuvaa. Kierrän kehää eikä minulla ole rohkeutta muuttua. Kun yhden kerran alistuu muiden lakeihin ja suostuu elämään heidän ajatusmaailmansa mukaisesti, oma sielu latistuu ja hajoaa. Kutistuu pelkäksi ulkokuoreksi. Entä jos on liian myöhäistä?

Ranskalaisen Katherine Pancollin Krokotiilin keltaiset silmät -teoksessa ihmiset ovat enemmän tai vähemmän epämukavasti itse luomissaan rooleissa ja ulkokuorissa, jotka määrittävät heitä. Keski-ikäisen pariisilaisen historiantutkijan Joséphinen arki mullistuu, kun hänen miehensä päättää lähteä Joséphinen hyvänä pitämästä liitosta nuoremman naisen matkaan ja päätyy Keniaan kasvattamaan krokotiileja. Joséphine joutuu yhtäkkiä ottamaan ohjat kahden tyttären kasvatuksen lisäksi myös talouden hoidosta arken pyörityksen ohella. Teini-ikäinen esikoinen Hortense pistää Joséphinen lujille siinä missä kuopus Zoé kaipaa vielä yllättävän usein äidin syliä. Joséphinen huonoa itsentuntoa ei helpota hänen siskonsa Iris, jolla tuntuu olevan kaikkea: rikas aviomies, kaunis koti ja ylellisyyttä siellä minne katseensa suuntaa. Siskosten kylmä ja laskelmoiva äiti Henriette, Hammastikku, elää kulissielämää varakkaan Marcelin kanssa, jolla puolestaan on vispilänkauppaa nuoren uhkean sihteerinsä kanssa. Hyvin harva Pancolin kirjan henkilö on sinut elämänsä tai edes itsensä kanssa, ja siten kaipaa elämäänsä monia asioita. Joku kaipaa rahaa, joku rakkautta ja yllättävän moni sitä, että voisi kokea elävänsä mielekästä elämää. Pancolin kirjan krokotiilit eivät ole vain Kenian rämeikössä vaanivia petoja, vaan usein myös ihmisen syvimpiä pelkoja.

Sattumien ja pienen valkoisen valheen kautta Joséphine päätyy kirjoittamaan historiallista romaania siskonsa nimissä, palveluksena erityisesti Irikselle. Iris kaipaa sosiaalisen statuksensa kohotusta mieheensä liittyvien ikävien juorujen myötä ja kunnon tienesti ei tekisi pahaa puolestaan Joséphinelle. Kaikki kuulostaa helpolta, mutta milloinka elämä kulkisi täysin etukäteen suunniteltuja teitään?

Suukkoja, äläkä unohda: muista silloin minua, kun kirppu puree sinua!

Krokotiilin keltaiset silmät on pintapuolisesti suloisen naiivilla tavalla hupsu ja sydämellinen tarina erityisesti keski-ikäisistä ihmisistä elämän aallokossa, mutta myös teini-ikäisten joskus sivaltavastakin suoruudesta ja älykkyydestä suhteessa aikuisiin. Suloisen hupsuuden takana, pinnan alla syvemmissä vesissä todellakin uivat niin todelliset kuin symboliset krokotiilit keltaiset silmät kiiluen. Kirjan päähenkilöt kantavat sisimmissään monia pelkoja, joihin lukijan on helppo varmasti jossain määrin edes samaistua: työttömyys, pettäminen, ero, huono itsetunto ja vaikeat sukulaissuhteet.

Tämä kirja on odotellut minua jo yli puoli vuotta luettavien kirjojen pitkässä rivissä. Kaipasin nyt jotain hyvänmielen kirjaa, ilman että tarina kuitenkaan on mitään ihan hömppähöttöä. Olen parin vuoden aikana kehittänyt vahvan rakkauden ranskalaisiin elokuviin ja kirjallisuuteen, ja senkin myötä odotin mielenkiinnolla Pancolin kirjan lukemista. Muiden arvioista olen aikaisemmin lukenut keskustelua siitä, onko tämä viihdekirja vai ei. Se on jännä juttu tuo sana viihde yhdistettynä kirjan arviointiin, sillä tuntuu kuin se olisi melkein kirosana tai vähintään synonyymi huonolle kirjalle. Olen itse aikaisemmin sanonut, että omalla kohdalla viihteellisyys voi olla mukana hyvin erilaisissa kirjoissa ilman, että se on missään määrin negatiivinen ominaisuus. Jos puhun halvasta kioskikirjallisuudesta tai ihan luokattomasta hömpästä, silloin ollaan varmasti minun arvostelukategoriassa huonon kirjan synonyymien parissa. Miksi se on niin hankala ajatella, että viihteellisyys voi olla kirjassa vain ja ainoastaan hyvä piirre. Eikö hyvän kirjan parissa juuri viihdytä syystä tai toisesta? Krokotiilin keltaiset silmät on mielestäni viihteellinen kirja, mutta isoilla teemoilla, jotka syventävät lukukokemusta. Itse tarina on kuitenkin sellainen sopivalla tavalla sympaattinen ja hupsu. Päähenkilöt ovat paikoin kieltämättä vähän kliseisiä ja juonenkäänteet romanttiselle tarinalle ominaisia, mutta sen antaa anteeksi, kun tarina itsessään on kuitenkin enemmän. Oma kiehtova lisä kirjassa on Joséphinen kirjan kirjoittaminen, sillä Pancol rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti Joséphinen luomaa tarinaa. Ihan sellaista täyttymystä kirja ei kuitenkaan tarjonnut, mitä olin ennakko-odotusten perusteella mieleeni luonut, ja siksi pitkän jahkaamisen jälkeen päädyin antamaan kirjalle pisteitä neljän sijasta kolme. Mutta kuten aikaisemmin pisteytyspostauksen yhteydessä mainitsin, kolmen pisteen kirja on jo hyvä ja suosittelen sitä muillekin.

3/5

Pancolin kirja on luettu myös ainakin seuraavissa blogeissa:
Lumiomena
K-blogi -koko lailla kirjallisesti
Luettua
Mari A.

Tällä kirjalla nappaan pisteen myös Kirjavan kammarin Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan- haasteessa!

Lukutoukan pisteytys

2012-01-18T07:57:00.003+02:00

(Kuva oma)

Siellä ne nyt sitten ovat. Tunteella annetut, tämän lukutoukan täysin subjektiiviseen näkemykseen perustuvat, lahjomattomat pisteet. Aluksi tuntui vaikealta erityisesti pisteytyksen 3/5 kohdalla olla laittamatta vaikka plussaa tai miinusta vielä vähän tarkentamaan pistemäärää, mutta päätin sitten kuitenkin pysyä suunnitelmassani ja totean, että kolme pistettä on oikeasti jo hyvä pistemäärä. Kolmen pisteen kirja on jo sellainen, mitä suosittelen mielelläni muillekin vaikka se ei olisi vielä minua saanutkaan lukuhurmokseen. Mutta mielestäni se ei silti vähennä kirjan hyvyyttä, koska ei kaikkien kirjojen pidä ollakaan viiden pisteen lukukokemuksia.

Ihan yllätyin, kun lopulta sain 141, välillä 06/10-12/11, lukemistani kaunokirjallisista kirjoista peräti 28 viiden pisteen kirjaa! Kävin erityisesti ne vielä uudestaan läpi pisteytyksen jälkeen ja kyllä, kaikki nuo kirjat täyttävät seuraavat kriteerit:

Napakymppi! Tämän kirjan haluan ehdottomasti omaankin hyllyyn, ellei jo ole siellä. Tämän kirjan takia muistan, miksi rakastan kirjoja ja lukemista.

En halunnut tehdä siitä täydestä viidestä pisteestä mitään kirjallista Mont Everestiä itselleni, koska oikeasti olen lukenut paljon kirjoja, jotka ovat olleet minulle täydellisiä lukukokemuksia. Se ei tarkoita, etteikö kirjassa voisi olla mielestäni jotain pientä kritisoitavaakin, mutta pääsääntöisesti täydellinen kirja on sellainen, että se menee sydämeen ja sielun sopukoihin asti. Pyöräyttää sielun pohjavedet liikkeelle ja värisee mielessä pitkän tovin vielä lukemisen jälkeen. Saa aikaan haluun huutaa isoon ääneen jes! Joskus tuo kirja voi olla vaikka erittäin hyvä dekkari ja joskus taas korkeakulttuurinenkin romaani..ja kaikkea siltä väliltä. Lukeminen on niin huikea harrastus!

En pisteyttänyt selvästi tietokirjoiksi luokiteltavia, sarjakuvia enkä myöskään lastenkirjoja. Tämä tuntui selkeimmältä vaihtoehdolta itselle. Pisteytyskategoria löytyy nyt helposti blogini oikealta sivulta ja jos haluaa näppärästi kurkata vaikka juuri ne viiden pisteen kirjani, klikkaa vain kohtaa 5/5 ja saa näkyviin kaikki tuon pistemäärän saaneet kirjat.

Pisteytysten laittamisen ohella tämä viikko on ollut tähän mennessä lukemisen sarallaKIN vähän sellaista downshiftaamista. Krokotiilin keltaiset silmät on piristävän erilainen kirja, jota luen mielelläni, mutta toisaalta olen halunnut iltaisin katsella hankkimiani ihania BBC:n klassikko elokuvia ja sarjoja, kuten esimerkiksi Henry Jamesin kirjaan perustuvaa Ruuvikierrettä ja Anthony Trollopen He know he was right-tarinaan perustuvaa minisarjajulkaisua. Mutta eiköhän tässä loppuviikolla tuosta Pancollin kirjastakin ole jo arviota luvassa. Sitä odotellessa muistattehan jättää pe mennessä sähköpostiini kysymyksiä Kaarina Davisin haastattelua varten! Ja eihän tässä muuten ole enää kuin parisen viikkoa kun julkistetaan Blogistania Globalia-ehdokkaat! Ja olisipas muuten kiva kuulla, että mikä kirja juuri sinulla on nyt kesken?

Tähtiä kuin Otavassa- melkein ainakin

2012-01-15T22:12:00.003+02:00

(Kuva oma)

Kiitokset kaikille galluppiin vastanneille! Lopputulos oli seuraava, 53 % vastanneista kaipaa arvostelujeni yhteyteen pisteytystä, tähtiä tms tapaa. Ja koska ajattelin äänestystuloksen suhteen, että olipa hajonta kyllä ja ei- äänien kesken miten pieni tahansa, toimin isomman prosenttiluvun vastauksen mukaisesti. Siispä alan tässä pikku hiljaa lisätä ihan ensimmäisistä arvosteluistani lähtien arvostelun mukaan pisteytyksen 1-5. Toki osa voi miettiä, että miten hyvin pystyn arvioimaan jo yli vuosi sitten lukemiani kirjoja ja onko se sitten vääristävää suhteutettuna siihen, että jatkossa annan pisteytyksen heti luettuani...mutta eihän tämä ole niin vakavaa, vai mitä? Pisteytys perustuu puhtaasti omaan subjektiiviseen lukukokemukseeni ja väitän, että kun palaan kuhunkin arvosteluuni yksitellen, aika hyvin pääsen vielä sen hetkiseen lukufiilikseen sen verran kiinni, että voin aidosti pisteyttää lukukokemuksen. Kunhan saan koko urakan tehtyä, eli pisteytettyä kirjat ( pisteytän vain kaunokirjalliset teokset, lastenkirjat ja tietokirjat sekä sarjikset toistaiseksi jäävät ilman tätä pisteytystä.), tulee tuonne blogini oikeaan reunaan oma kategoria, josta on helppo klikata suoraan vaikka kaikki neljän pisteen kirjat esille. Voi olla, että urakka on valmis jo tällä viikolla, tai voi olla, että vasta ensi viikolla. Tulossa siis kuitenkin on, sen halusin heti gallupin päättymisen jälkeen teille kertoa! Ja hieman haluan avata tuota pisteiden 1-5 taustafilosofiaakin, joten tällaisia tuumintoja kuhunkin pistemäärään liittyy:

1: Jos sain luettua edes loppuun, lukukokemus ei kuitenkaan ollut kovin mieleinen. Kirja saattaa olla gengressään hyvä, mutta minulle ei tästä henkilökohtaisesti irronnut juuri mitään tai jokin asia ärsytti niin paljon, että koko lukukokemus kietoitui vain tuohon ärsytykseen.

2: Kyllähän tässä jotain hyvääkin oli, mutta ei vain natsannut kokonaisuutena. Tulipahan luettua, mutta tuskin toista kertaa.

3. Kerrassaan kelpo kirja, paikoittain oli jo oikein mukavasti imua, mutta jotain jäin ehkä aavistuksen verran kaipaamaan lisää joko henkilöiden syvyyksiin tai itse tarinaan, tai sitten joku piirre kirjassa sen verran häiritsi, etten täysin pystynyt heittäytymään mukaan. Suosittelen kuitenkin jos lajityypin tai aihepiirin teokset kiinnostavat!

4. Hipoo jo melkeinpä täydellistä lukukokemusta monella tapaa! Mutta jotain kuitenkin olisin vielä vaille, että lukukokemus olisi ollut täyden viiden pisteen arvoinen. Silti jo hurjan hyvä ja mieleenpainuva lukukokemus!

5. Napakymppi! Tämän kirjan haluan ehdottomasti omaankin hyllyyn, ellei jo ole siellä. Tämän kirjan takia muistan, miksi rakastan kirjoja ja lukemista!

Tulette varmasti huomaamaan, että esimerkiksi 5 saaneet kaksi kirjaa voivat olla hyvinkin erilaisia keskenään. Lukukokemuksen myötä pisteyttäen nimittäin jonain hetkenä joku sinänsä "kevytkin" kirja saattaa tehdä sellaisen vaikutuksen, että tuntee saaneensa kirjallisen napakympin. Voi myös olla, että saatan jälkikäteen muuttaakin joidenkin kirjojen kohdalla pisteytystä, sillä joillakin kirjoilla on tapana jatkaa vielä ns. elämäänsä lukemisen jälkeenkin mielessä ja se ns. lopullinen fiilis asettuu uomiinsa vasta myöhemmin. Mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, tämä ei ole niin vakavaa, niin näillä nyt mennään. Ilmoittelen kun projekti valmis ja Pisteytys-kategoria ilmestyy blogini sivupalkkiin.

Luen nyt Katherine Pancollin Krokotiilin keltaisia silmiä ja koska kirjassa on noin 700 sivua, viihtynen sen parissa vielä päivän jos toisenkin. Mutta mikäpä kiire tässä, valmiissa maailmassa! En tehnyt mitään muita uudenvuoden lupauksia kuin että "Calm down and...read a book!"

PS: Muistattehan meilailla kysymyksiä minulle 20.1 mennessä Kaarina Davisin haastattelua varten, tarkemmat tiedot Irti oravanpyörästä - arvostelun yhteydessä, täällä! Kysymykset tulee haastatteluun ns. anonyymisti, voittajalle ilmoitan henkilökohtaisesti sähköpostilla. Kysymysten meilanneiden kesken arvotaan siis yksi Irti oravanpyörästä -teos!Kannattaa meilailla kysymyksiä siis tulemaan ;)

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä

2012-01-13T10:36:00.002+02:00

Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä
Kustantaja: Kaarina Davis 2011
Sivuja: 244

Aina välillä elämässä sattuu asioita, jotka tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Vajaa pari viikkoa sitten pinnalla oli jo voimakkaasti ajatus siitä, että tarvitsen elämääni ns. yksinkertaistamista ja jo trendi-ilmiönäkin tunnettua downshiftaamista. Keskittymistä niihin asioihin, joita oikeasti tarvitsee ja kaipaa, sen ylimääräisen karsimista. Arjessa tapahtuneiden asioiden kuormittumisen jäljiltä nämä jo viime vuonnakin mielessä pyörineet ajatukset nousivat nyt voimakkaasti pinnalle. Lisäksi ajatus siitä, että tämä on se vuosi, kun viiden kotiäitivuoden jälkeen tulen palaamaan takaisin työelämän pariin, loi omat paineensa. Juuri tähän saumaan sain yhteydenoton Kaarina Davisilta, joka oli löytänyt blogini ja tiedusteli kiinnostustani lukea hänen kirjansa ja kertoa lukukokemuksesta blogissani. Saan joskus pyyntöjä suoraan kirjan kirjoittajilta kirjan lukemiseen( kuten varmasti yleensä moni muukin blogisti saa), mutta olen rehellisesti sanottuna aika valikoiva sen suhteen, mitä ns. tarjottuna luen. Syy siihen on puhtaasti se, että luen vain ja ainoastaan kirjoja jotka kiinnostavat minua, niin helppoa se on. Davisin yhteydenotto ja itse kirja, Irti oravanpyörästä olivat jotenkin uskomattoman sopiva sattuma tähän hetkeen ja niinpä viestittelinkin heti hänelle, että luen mielelläni kirjan ja jaan täällä lukukokemuksen, olinpa mitä tahansa mieltä kirjan luettuani. Kaarina Davis on tullut monelle ehkä tutuksi ensimmäisen kirjansa, Rankka kutsumus -sairaanhoitajan päiväkirja, myötä. Teos oli myös Tieto-Finlandia-ehdokkaana 2010. Kirja sai myös Mielenterveysseuran kunniamaininnan. Davis on saanut paljon hyvää palautetta myös tästä Irti oravanpyörästä-teoksesta, sillä aihepiiri on valtavan tärkeä nyky-yhteiskunnassamme, missä ihmisten työelämässä ja yleensä arjessakin väsyminen ilmenee monin traagisinkin seurauksin. Teos on kuitenkin suuremmalle yleisöllä vielä tuntematon, joten sille soisi kyllä blogisavuja erityisesti.

Kirjassa Davis kertoo kuinka hän irroittautui pitkään jatkuneesta työelämän paineesta ja omasta riittämättömyyden tunteesta. Hän hyppäsi rohkeasti irti oravanpyörästä, johon tämä nyky-yhtyiskuntamme meidät väkisin tuntuu alistavan. Se ei ollut lyhyt tai helppokaan projekti, mutta tuotti lopulta satoa, kirjaimellisestikin, ja nykyään Davis asuu mummonmökissä vailla kiireitä ja yhteiskunnan luomia paineita. Davis ottaa kirjassa ponnekkaasti kantaa työelämän koko ajan kasvaviin kohtuuttomiin vaatimuksiin, joiden puristukseen yksilö herkästi joutuu, mutta myös yksilön niin itseä kuin luontoa kuluttaviin kulutustottumuksiin.

Vaikka minulla oli jo kaikki elämän välttämättömyydet, tuntui kuin minulla ei kuitenkaan olisi ollut mitään. Eikä minulla ollutkaan mielenrauhaa tai elämänsisältöä. Luin lehtia, katselin televisiota ja näin erilaisia mainoksia ajatellen kuinka kivoja nuokin uudet asiat olisivat.

Davisin kohdalla matka kohti muutosta alkoi syntyä juuri sen paineen keskellä, kun ympärillä oli paljon materiaa, mutta lopulta mikään ei silti tuntunut miltään. Kaiken sen materian eteen tuli tehtyä valtavasti töitä, mutta aina uuden tilin tullessa entinen tili oli mennyt kuin tuhka tuuleen. Työssään Davis kuunteli kuinka vanhukset surivat sitä, etteivät olleet eläneet tarpeeksi rohkeasti ja tässä hetkessä. Työaikoina haaveissa siinti aina seuraava loma, jonka loputtua ei kuitenkaan ollut yhtään sen virkeämpi kuin sitä aloittaessakaan, sillä lomatkin tahtoivat mennä suorittamiseksi. Hän tajusi, että tarvitsee jonkinlaista muutosta ja haki vuorotteluvapaata sillä ajatuksella, että saisi levätä ja kuulostella mitä todella elämältä kaipaa. Jossain takaraivossa välkehti ajatus suvun kesäpaikasta Alhonlahdesta merkillisenä levon ja onnen paikkana, jonne Davisin mieli alkoi lopulta kaivata lakkaamatta. Silloinen aviomies sekä läheiset pitivät kuitenkin huolen siitä, että hänen orastavat haaveensa mummonsa vanhan mökkirähjän kunnostamisesta eivät vielä silloin saaneet tuulta purjeisiinsa. Matka kulutuskeskeisestä elämisestä ja suorittamisesta kohti omavaraista ja ekologista, onnellista elämistä Alhonlahdessa sai vielä monia mutkia varrellensa, ennen kuin Davis lopulta sai toteuttaa unelmansa ja vapautui oravanpyörästä. Se vaati avioeron, työstä irtisanoutumisen ja roppakaupalla uusia haasteita voitettavaksi vanhaa mökkiä asuinkelpoiseksi kunnostaessa.

Kun on uupunut, elämää ei voi tarkastella realistisesti. On vaikea haaveilla mistään järkevästä, jos ei ole aikaa levätä. Ellei ole syntynyt miljonääriksi tai voittanut lotossa, ei liene mahdollista pelkästään laiskotella. Silti on mahdollista luoda mielekäs elämäntapa. Elämä ei kuitenkaan voi olla mielekästä, ellei jaksa ottaa sitä vastaan.

Irti oravanpyörästä ei ole missään määrin mikään paatoksellinen elämäntapaopas, joka osoittelisi näkymättömällä syyllistävällä sormella. Sinisen linnan Maria on myös lukenut kirjan ja kommentoi ihanasti, että kirja on onnellisen elämän kuvaus. Ja sitähän se lopulta tosiaan on, kun vaikeudet on ensin voitettu. Davis kertoo ihastuttavan havainnollistavasti siitä, miten hän yhdessä uuden miehensä, britin, kanssa teki Alhonlahdesta sen paikan, jossa he nyt voivat viettää onnellista elämää. Kirjassa on kattavasti kerrottu kuinka ihminen pystyy omia tapojaan jo pienestikin muuttamalla elämään ekologisemmin. Ei tarvita aina edes sitä mummonmökkiä jonka pihalle laittaa kasvimaan, vaan ruokaa voi kasvattaa kerrostalokodin ikkunalaudalla ja parvekkeellakin. Davis keskittyy myös seikkaperäisesti pohtimaan oman kulutuksensa kautta sitä, mihin ihminen todella kuluttaa rahojansa. Miten helposti kulutamme rahaa asioihin, joita emme oikeasti tarvitse. Kirja antaa helppoja ja hyviä ohjeita omien kulutustottumustensa tarkkailuun ja muutosten tekemiseen. Kirjassa keskitytään paljon myös pienviljelyyn sekä luonnon ja metsän merkitykseen. Olennaisin anti kirjassa on kuitenkin mielestäni sen taustafilosofia: jokaisen on mahdollisuus edes jossain määrin irroittautua elämänsä oravanpyöristä ja löytää elämään enemmän mielekkyyttä asioiden, kuten kuluttamisen yksinkertaistamisella. Jatkuva kiire, paine ja yltiöpäinen kuluttaminen vain uuvuttavat ihmistä.

Kirja on oikeastaan aika hämmästyttävän monipuolinen, sillä siitä saa varmasti hyvin erilaisia asioita irti. Ainakin itse taittelin kirjasta varmaan parisen kymmentä eri sivua hiirenkorville muistiksi ihan vain itselleni, ns. neuvoiksi matkalla kohti rauhallisempaa ja yksinkertaisempaa elämää. Lukijan omista tarpeista riippuen kirja auttaa pohtimaan ja toimimaan niin oman työn, talouden kuin elämän mielekkyyden saralla. Se näyttää hyvin, miten työelämä koko ajan enenevässä määrin kuluttaa ihmistä liikaa loppuun, mutta ennen kaikkea miten ihminen itse sokeana kuluttaa niin omia kuin luonnonvaroja loppuun. Davisin tarinan avulla yksilö pystyy pohtimaan omia elämänsä valintojaan ja saamaan vahvistusta sille tärkeälle ajatukselle, että me todellakin olemme hyvin pitkälti oman onnemme seppiä.

Kulje kumisaappaissa.
Älä katsele jalkoihisi.
Vaan kurkota taivaisiin.
Hymyile toisille ihmisille.
Tuntemattomillekin.
Levitä siivet.
Hyppää.
Lennä.

Teen parin viikon päästä blogiini haastattelun Davisista ja nyt kaipaankin teidän lukijoiden apua. Omien kysymysteni lisäksi toivoisin myös teiltä kysymyksiä. Lähettämällä kysymyksesi sähköpostiini: jarjellajatunteella(AT)gmail.com, osallistut myös yhden Irti oravanpyörästä -teoksen arvontaan! Jätä kysymys 20.1. klo 18.00 mennessä. Jos haluat, voit myös huikata tämän postauksen kommentteihin, että olet meilannut kysymyksen. Kurkatkaahan myös Davisin kotisivuille:

www.kaarinadavis.com

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä

2012-01-10T22:08:00.002+02:00

Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä
Alkuteos: A Secret Kept ( 2009)
Kustantaja: WSOY 2011
Suomentanut: Leena Tamminen
Sivuja: 330

Ei, hän ei enää ollut se lapsi. Hän oli eronnut, yksinäinen, keski-ikäinen mies, jonka elämä ei ollut koskaan tuntunut tyhjemmältä, ei koskaan surullisemmalta, kuin tänään. Hänen vaimonsa oli jättänyt hänet, hän halveksi työtään, ja hänen hurmaavat lapsensa olivat muuttuneet juroiksi teini-ikäisiksi.

Nelikymppinen pariisilainen Antoine tuntuu olevan elämässään vaiheessa, jossa mikään ei tunnu miltään ja jos tuntuu, niin kurjalta. Antoine haluaa kuitenkin järjestää rakkaalle siskolleen Mélanielle syntympäpäiväyllätyksen, ja vie hänet lapsuudenmaisemiin, paikkaan jossa he eivät ole käyneet tuon traagisen kesän jälkeen, jolloin heidän kaunis ja elinvoimainen äitinsä yllättäen kuoli. Sisarusten matka suvun kesäparatiisiin herättää heissä paljon muistoja ja paluumatkalla autossa Mélanie muistaakin yhtäkkiä jotain, joka kirjaimellisesti suistaa heidät tieltä juuri kun Mélaine on sanomassa asiaa Antoinelle. Siskonsa onnettomuudesta järkyttyneenä Antoine alkaa tutkimaan heidän äitinsä menneisyyttä, sillä hän on varma, että se mitä Mélania aikoi hänelle sanoa, liittyy äitiin. Moni vanha muisto äidistä vyöryy mieleen ja Antoine huomaa, ettei vieläkään ole voinut hyväksyä äidin kuolemaa. Vielä vähemmän hän on voinut hyväksyä sitä, että äidin kuoleman jälkeen hänet ikään kuin pyyhittiin suvun ja perheen elämästä pois. Äidin kuoleman jälkeen Antoine ja Mélanie alkoivat pian kutsua puheissaan äitiä nimeltään, sillä sana äiti herätti liian kipeitä muistoja. Clarissa. Miksi kukaan ei puhu Clarissasta enää mitään, miksi kaikki vaikenivat niin pian hänen kuolemansa jälkeen, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan?

Yhtäkkiä Antoinen merkityksettömään elämään vyöryykin merkityksiä joka suunnasta, eikä hän voi olla enää se etäinen elämänsä sivustakatsoja, joka tajuaa tähän asti olleensa. Teini-ikäisten lasten murheet ja edesottamukset pakottavat hänet toimimaan ja olemaan oikeasti läsnä. Äidin kaipuu, viileä suhde isään, ahdistava työ ja katkeruus ex-vaimon tekoja kohtaan ovat tehneet hänestä melkein miehen, joka hän ei halua olla. Mélanien onnettomuuden myötä Antoine alkaa tajuta selvemmin, kuinka tärkeää on selvittää keskeneräiset asiat, tulla sinuiksi oman itsensä kanssa ja ennen kaikkea katkaista tuo suvun vaikenemisen kierre asioista, joilla on merkitystä. Mutta onko lopulta olennaisempaa se, kuka äiti todella oli, vaiko se, kuka hän itse oikeasti on?

Luin viime vuonna loppuvuodesta Rosnayn Avaimen, josta pidin aiheen rankkuudesta huolimatta todella paljon. Minulla oli siis valmiiksi ihan kohtalaiset odotukset lukea Rosnaylta tämä uusinkin käännös, mutta jostain syystä kirjan kansi sai minut odottelemaan tähän hetkeen asti. Kannesta tulee väkisin kuva kirjasta, jollaisia myydään marketin kassoilla ja ne eivät minuun vetoa kyllä missään määrin. Kirjan aihepiiri kuitenkin onneksi ajoi sinänsä merkityksettömän seikan yli ja tartuin vihdoin kirjaan. Luettua- blogin Sanna sekä Kirjavan kammarin Karoliina olivat lukeneet tämän aikaisemmin ja sen perusteellakin kyllä tiesin, että kirjan sisältö on kuitenkin kiinnostava. Tarinat hankalistakin perhesiteistä ja vaietuista salaisuuksista, tunteista vetoavat minuun melkein aina. Ja niin teki nytkin tässä Viimeisessä kesässä. Toki Rosnayn ote on paikoin ehkä liiankin viihteellinen, mutta sitten vastapainoksi ottaa harppauksin huikeasti syvempiä merkityksiä tarinaan. Kiehtovinta antia kirjassa onkin päähenkilön Antoinen sisäinen maailma, henkinen kasvu. Varsinkin tilanteet, joihin hän lastensa myötä joutuu, pakottavat hänet kohtaamaan omat sisäiset rajansa. Myös Clarissan tarina tuo oman hienon juonteensa tarinaan. Viimeinen kesä on älykästä viihdekirjallisuutta, johon on helppo saada tarttumapintaa, mutta se myös sopivassa määrin haastaa lukijaa pohtimaankin. Mielestäni laadukkaan viihdekirjallisuuden ja lukuromaanin raja on hyvin häilyvä ja tässä yhteydessäkin voisi puhua molemmista. Tai kentis sanoa, että viihdyttävä lukuromaani ;)

Kun olen kuollut, rakkain,
ei surulauluja,
jätä ruusut istuttamatta
ja sypressi varjoisa,
saa haudan vihreä ruoho
sateesta kimaltaa,
ja jos tahdot, voithan muistaa,
ja jos tahdot, voithan unohtaa.

3/5

Välipäivien löydöt

2012-01-09T18:33:00.002+02:00

Joka paikassa tuntuu olevan nyt alemyynnit, mutta en ole niistä nyt jaksanut innostua. Joulunpyhien jälkeen kävin kuitenkin ennen vuodenvaihdetta parilla kirpputorilla, josta teinkin löytöjä roppakaupalla. LisäksiCitymarkertista hyppäsi väkisin ostoskärryyn pari kirjaa, jotka olivat alennuksessa. Normaalisti olisin tässä vaiheessa jo täydellä tohinalla esitellyt tulevan kevään kiinnostavimmat kirjatärpit yms. mutta nyt esittelen teille sen sijaan nuo välipäivien löydöt. Mukana myös kolmen kirjan satsi, jonka löysin jo ennen joulua tuolta lempikirppariltani, Silinteristä.

SPR:n Kirrin kirpparilta, josta aina teen hyviä kirjalöytöjä, löytyi tällä kertaa iso satsi kirjoja. Tässä yllä niistä kolme ensimmäistä. Amanda Wardin Katoamistemppu on ihan vieras kirja minulle, mutta takakansi sai kiinnostumaan: " Katoamistemppu on haikea ja koominen tarina itseään etsivästä kolmikymppisestä naisesta. Se on myös terävä sukupolviromaani, todenmakuinen kertomus odottamattomista käänteistä, joita elämä ihmisten eteen asettaa. Brooke Shields on tullut monelle tutuksi näyttelijänä, ja sitä myöten kiinnostuin jo aikanaan kun kuulin hänen kirjoittaneen teoksen vakavasta aiheesta, synnytyksenjälkeisesti masennuksesta. Tuli sade rankka kertoo siis Brooken omista kokemuksista ja siitä, miten hän masennuksesta selvisi. Amy Tannilta en ole lukenut ennen mitään, mutta erityisesti tämän kirjan aihepiiri kiinnostaa: Ilon ja onnen tarinoissa kiinalaisäiti ja tyttäret yrittävät selvitä kahden kulttuurin risteyksessä, Amerikassa. Nämä kirjat maksoit 1-2e kappaleeltaan.

Tuolta samalta SPR:n kirpparilta löytyi myös nämä. Joskus muistan lukeneeni jonkun arvostelun Juliette Meadin Kaupunkirakkaudesta ja kirja vaikuttaakin sellaista sopivan älykkäältä viihdetarinalta, johon ns. välipalakirjan on hyvä upota vahvempien teosten välissä. Ja Kettunen sitten, voi Kettunen! Muistan kuinka nuorena katselin Kettusen nerokkaita juttuja tv:stä ja nyt tähän kirjaan törmätessä tuli mieleen vähän Kyrön Mielensäpahoittaja nuorempana versiona. Markun Kajon Kettunen on kyllä ihan klassikkohahmo. Jari Sinkkosen Yhdessä isän kanssa pureutuu enemmän isän ja pojan juttuihin, mutta pidän niin paljon Sinkkosen ajatuksista lastenkasvatuksen suhteen, että tämänkin haluan lukea. Näistä kallein oli Meadin kirja, 3e, Kajo ja Sinkkonen 2e.

Kurkistin vielä pokkarihyllynkin ja sieltä mukaan tarttui upean Lionel Shriverin The post.birthday world, jonka olen aikonut lukea suomennettuna, mutta kun sattuikin nyt alkukielisenä kohdalle, mikä ettei. Carlos Ruiz Zafonin Tuulen varjo oli minulle aikanaan huikean hieno lukukokemus, mutta jostain syystä Enkelipeli on odottanut lukemistaan. Jos nyt alkuvuodesta siis tarttuisin tähän vihdoin. Anne B. Radgen Berliininpoppeleista olen lukenut niin monta kehuvaa arvostelua, että tarkoitus olisi nyt vihdoin tutustua tähänkin. Näistäkin maksoin vain 1-2e per kirja.

Citymarketin kirja-alesta löysin Eve Hietamiehen Yösyötön, jonka luin jo pari vuotta sitten ja pidin kovasti. Olen kaivannut sitä omaan hyllyyn ja nyt löytyikin kivasti uutena kuudella eurolla. Samoin ihailemani Audrey Hepburnin elämään perustuva Donald Spoton Lumous löytyi kuudella eurolla. Minulla odottaa siis nyt hyllyssä Spoton niin Marilynistä kuin Audreysta kertovat teokset.

Silinteri-kirpparilta löytyikin sitten Meritta Koiviston Lontoolainen rakastaja. Pidin viime vuonna hänen Poissa-teoksestaan, joten mielenkiinnolla luen tämänkin. Ja sitten kovasti etsimäni Ian McEwanin Ikuinen rakkaus, josta olen kuullut paljon kehuja, löytyi pokkarina. Olisi ihanaa saada tuo ihan kovakantisenakin joskus hyllyyn. Koiviston kirja maksoi pari euroa ja pokkari oli vähän kalliimpi, kolme euroa.

Nämä kotimaiset teokset löysin tuolta Silinteristä jo ennen joulua, mutta haluan laitaa nekin tähän mukaan. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen olen aikonut lukea jo kauan, nyt se osui kohdalle maksaen euron...Snellmannin Parvekejumalat kiinnostaa myös kovasti ja se kolme euroa. Virpi Hämeen-Anttilan Toisen taivaan alla oli tästä joukosta vähän sellainen yllärikirja, mutta pidin esimerkiksi Hämeen-Anttilan Suden vuodesta, joten mukava lukea häneltä muutakin. Tämä maksoi vain pari euroa.

Elsa Beskowin Ruusu suu ja pikku hirvi löytyi melkein kuin uuden veroisena kahdella eurolla. Pojat eivät ole mitenkään erityisen kiinnostuneita olleet aikaisemmista Beskow-löydöistä, mutta minusta nämä vain ovat niin viehättäviä!

Eipä ole siis oikeastaan tarvinut edes noita nettikirja-aleja kauheasti kahlailla, kun välipäivinä löytyi kirppareilta jo tällainen saalis.

Nyt luen Tatyana de Rosnayn Viimeistä kesää, siitä tuntoja luvassa parin päivän sisällä. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus kyllä jotenkin vähän summata tulevaa kirjakevättäkin, mutta ehtiihän tässä. Blogin oikeassa laidassa on pieni gallub, kaipaatteko arvostelujeni yhteyteen pisteytystä/tähtiä? Kiva jos viitsitte siihen vastata ja olisi myös mukava kuulla kommenttejanne näihin välipäivien löytöihin liittyen, onko tuttuja kirjoja jne.

JP Koskinen: Paholaisen vasara

2012-01-07T15:30:00.001+02:00

JP Koskinen: Paholaisen vasara
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2011
Kannen suunnittelu: Mika Perkiökangas
Sivuja: 239

Tiedän, ettet usko sanaakaan siitä, mitä kerron sinulle. Se ei haittaa minua, uskomisen aika tulee myöhemmin.

Kun nuori, väitöskirjaansa vääntävä tutkija Matias Rakola saa keskellä yötä puhelun mielisairaalasta, hän ei epäröi hetkeäkään vaan lähtee kohti mielisairaalaa. Soiton takana on mielisairaalan johtaja Petra Hujanen, Matiaksen entinen rakastettu, joka tarjoaa nyt Matiakselle yllättävää tilaisuutta. Mielisairaalaan on astellut vapaaehtoisesti potilaaksi Lauri-niminen mies, joka väittää kuitenkin olevansa 1400-luvulla elänyt romanialainen prinssi Vladislaus, itse kreivi Draculan esikuva. Lauri tuntuu Matiaksesta yllättävän selväjärkiseltä ja kertoo hämmästyttävän tarkasti asioita noista 1400-luvun tapahtumista, joista Matiaskin on kirjoista lukenut.

Samaan aikaan kun Matias alkaa haastatella miestä, hänen nykyinen naisystävänsä Anna päättää lähteä ulkomaille hakemaan taiteilijan työhönsä insipiraatiota eräästä taidemuseosta. Matiaksen etäinen suhde isäänsä polkee paikoillaan eikä Matias pysty unohtamaan yli kymmenen vuotta sitten hillasuolle kadonnutta äitiään. Isällä on ollut jo vuosia uusi naisystävä, jota Matias ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt, sillä joko isä ei tunnu haluavan poikansa ja uuden naisystävänsä kohtaavan tai sitten naisystävä itse ei sitä halua. Isän ja pojan kohtaamiset ovat täynnä vaiettuja tunteita ja jotain, mistä Matias ei itsekään saa mielessään kiinni.

Petran kohtaaminen herättää Matiaksessa muistoja, joiden hän ei välttämättä haluaisi palaavaan. Hänen ja Petran oma vääristynyt, paikoin sadomasokistinen yhteys kuitenkin tuntuu nostavan päätään väkisinkin heidän kohtaamisissaan. Mielisairaalan "kammiossa" istuva Lauri vaikuttaa Matiakseen myöskin voimakkaasti, eikä hän lopulta tiedä mitä uskoa. Kun sitten mielisairaalassa tapahtuu järkyttävä veriteko, on Matias jo niin syvällä jonkun selittämättömän ytimessä, ettei paluuta tunnu olevan helposti enää takaisin. Isän etäisyys, voimakas äidin kaipuu, ulkomailla oleva Anna ja uudestaan Matiaksen elämään merkillisesti palannut Petra syöksevät Matiasta kohti tuntematonta, kun yhtäkkiä arjessa ei olekaan mitään tuttua, mihin nojata. Onko tuo kammiossa istuva mies todellakin hän kuka väittää olevansa? Kuka on mielisairaalan murhan takana ja mikä rooli Matiaksella on kaiken sen keskellä?

Kynttilöiden liekit saivat voimansa takaisin, huone muuttui valoisammaksi ja kuumemmaksi. Hän hymyili minulle niin kuin hymyilee paras ja vanhin ystävä. Minua ei kiinnostanut mistä hän oli tullut ja miten, hän oli lihaa ja verta, läsnä luonani niin kuin ei kukaan muu.

Huh huh. Kyllä nyt vietiin minua kuin pässiä narussa tämän kirjan kanssa, mutta hyvällä tavalla. Lukijan vinkkauksesta halusin pian tutustua tähän kotimaisen kirjallisuuden harvinaisuuteen, ns. vampyyritarinaan nykyajan Suomessa. Moni teistä ei ehkä tiedä, että elokuva/tv-sarjagengressä pidän aika paljon vampyyritarinoista, Draculasta. Niin niistä vähän vanhemmista mutta erityisesti näistä nykyaikaan sovitetuistakin. Jostain syystä kirjoina olen lukenut kuitenkin vain aika kesyn Elizabeth Kostovan Historiantutkijan. Kun sitten yksi teistä lukijoista vinkkasi tästä ja luin netistä esittelyn, niin kiinnostuin heti. Kaipasinkin jotain täysin erilaista luettavaa kahden edellisen, henkisesti ehkä liiankin puhuttelevan lukukokemuksen jälkeen, joten tämä kirja tuli juuri siihen saumaan oikein sopivasti. Kirja ottikin imuunsa heti alkumetreiltä lähtien. Luin tätä viime yönäkin vielä yhden maissa sydän pamppaillen, mutta en vain voinut lopettaa. Tämä ei tosiaan ole mikään herkimpien kirja, sillä erityisesti Laurin kertomissa takaumissa veri lentää kun Vlad-seivästäjä taistelee Muhamettilaisia vastaan ja koittaa puolustaa omaa uskomustaan, omaa polkuaan. Ja eipä verenvuodatukselta vältytä nykyhetkissäkään. Kuitenkin, kaiken pelottavan, kiihkeäsykkeisen tapahtumien vyörytyksen taustalla piilee syvempiäkin ajatuksia rakkaudesta, ihmisen sisimmästä ja tekojen oikeutuksista.

Olen monesti sanonut, että hyvän kirjan mittari on se, miten paljon se onnistuu herättämään ajatuksia ja puhuttelemaan tavalla tai toisella sisintä. Yhtä lailla hyvän kirjan mittareihin luen ominaisuuden, mikä Paholaisen vasarassakin on: sen tarjoama maailma on niin oman elämän ulkopuolelta, että samaistumisen sijaan tempautuukin kirjalliseen seikkailuun, missä mikään ei ole varmaa. Se haastaa lukijan kokemaan tunteita, joita ei ehkä kirjaa lukiessa haluaisi tuntea, mutta lopulta kuitenkin kaikki tiivistyy yhteen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Ja minä, paatunut psykologisten trillereiden lukija en ennalta tajunnut niitä merkittäviä isoja koukkuja juonessa, johon Koskinen lukijan erityisesti lopussa pyydysti. Hui ja wau.

Pimeässä ei ollut muuta pelättävää kuin minä itse.

4/5

Marko Kilpi: Kadotetut

2012-01-06T14:59:00.001+02:00

Marko Kilpi: Kadotetut
Kustantaja: Gummerus 2009
Sivuja: 396

Mutta mikään ei ole toisaalta niin varmaa kuin kuolema. Se tulee eri muodoissa, eri hahmoissa, usein hyvin yllättävissäkin. Joskus sillä on täysin tuntemattomat kasvot, toisinaan se tulee läheisimpänä pitämänsä ihmisen hahmossa. Mustasukkaisena aviomiehenä, lapsuuden ystävänä, työtoverina, huumehouruisena sekopäänä. Kuolema voi ottaa hahmon jopa keskenkasvuisesta koulupojasta, ja pystyy tekemään työnsä mitä hirvittävämmällä tavalla. Se voi olla kuka tahansa meistä, se voi tälläkin hetkellä olla kenen tahansa vierellä, kosketusetäisyydellä.

Heti alkuun on todettava, että meinasin jättää kirjan lukemisen poikkeuksellisesti kesken jo alkumetreillä. Mutta en missään nimessä siksi, että se olisi huono, vaan siksi koska aihepiiri on nyt niin rankka tässä mielentilassa, että ellei kirja olisi lukupiirimme seuraava kirja, olisin siirtänyt lukemista tuonnemmaksi. Olen pitkään halunnut tutustua Kilven tuotantoon ja pari vuotta sitten olinkin kuuntelemassa häntä Jyväskylän kirjamessuilla. Kun lukupiirissä päätimme lukea dekkarin, valikoitui tämä 2009 Finlandia-ehdokkaanakin ollut teos luettavaksemme. Siispä luin kirjan, vaikka hetki siihen olikin nyt ehkä hieman väärä.

Itse kirjaan sitten. Kilpi on kirjoittanut toiminnan määrän ja kantaaottavuuden suhteen suorastaan hengästyttävän teoksen. Se näyttää lukijalle sellaisen Suomen, millaiselta haluaisi vielä ummistaa silmänsä ja hetken kuvitella elävänsä lintukodossa. Kadotetut kuitenkin pakottaa näkemään, miten täälläkin pahoinvointi saa yhä hurjempia seurauksia ja toisaalta väkivaltaa ja kuolemaa on aina ollut ympärillämme, halusimme tai emme. Tapahtumia tarkkailee kaiken keskeltä vanhempi konstaapeli Olli Repo, joka suhtautuu poliisin työhönsä poikkeuksellisella intensiteetillä. Uudessä työtehtävässään harjoittelijoiden perehdyttäjänä hän saa huomata, että motiivit monen poliisin työhön eivät ole yhtä puhtaat kuin hänellä. Revonkin tarkkaivaisuus tapahtumien ytimessä meinaa paikoin horjahdella hänen oman elämänsä ongelmien puskiessä väkisin pinnalle. Vaimon pöydälle jättämä avioerohakemus painaa miehen mieltä, sillä hän ei ymmärrä miksi tilanne on mennyt niin pitkälle.

Kun Olli työkavereineen törmää erään asuintalon autotalliin asukkaan valituksen perusteella, näky lamaannuttaa heidät hetkeksi täysin. Katossa alasti killuva mies ja yleisönä nuoret huumatut pojat samein silmin. Pahuudella on toden totta monet kasvot. Ulos päin kiltiltä vanhemmalta herrasmieheltä näyttävästä miehestä ei uskoisi, että hän voisi syyllistyä moiseen kauheuteen. Samaan aikaan katoaa paikkakunnan pikkujulkkis, joka sai oman hetkensä julkisuudessa Big Brother-talon myötä. Myös nuoria kunnollisia naisia häviää kuin savuna ilmaan, internetin keskustelupalstat täyttyvät järkyttävistä vihaviesteistä- ja ryhmistä. Väkivalta eri muodoissaan on yhtäkkiä hyvin voimakkaasti läsnä monella suunnalla. Uteliaat toimittajat eivät kaihda keinoja päästä urkkimaan kauheidenkin rikosten tapahtumapaikoille ennen kuin veri on edes kuivunut. Kansa janoaa toinen toistaan kauheampia tapauksia lööppeihin voidakseen turvallisesti maistaa palan kuolemaa.

Olli koittaa selvittää useita eri tapauksia yhtä aikaa ja oman haasteensa tuovat niin hänen harjoittelijansa kuin työkaveri, joiden työkyvystä Olli ei ole vakuuttunut. Rikosten selvittämisen tuoksinnassa Olli pohtiikin hyvin intensiivisesti poliisin työn mielekkyyttä ja asioiden syvempiä merkityksiä. Pahoinvoiva yhteiskunta velloo lonkeroitaan laajalle ja Olli kyseenalaista omankin työnsä mielekkyyttä. Urallaan tehokkaasti edenneenä konstaapelina hän kokee nyt olevansa siellä minne on tähdännytkin, mutta sisällä kolkutteleva selittämätön yksinäisyys eivät jätä häntä rauhaan.

Kilpi ottaa Kadotetuilla kantaa niin moniin yhteiskunnallisiin kipupisteisiin, että lukijana pää on välillä pyörällä. Se esittelee lukijalle poliiseja joiden toiminta ei kestä päivänvaloa, heitteillä olevia lapsia, yksinäisiä ihmisiä, pedofiliaa, tahdottomia nuoria ihmisiä joiden ainoa tavoite on hetki julkisuudessa, tositv-kulttuurin luomaa tunteiden ja tekojen kertakäyttökulttuuria. Se näyttää ahdistavankin todentuntoisesti, miten väkivalta on läsnä yllättävissäkin paikoissa. Päähenkilön Ollin filosofiset pohdinnat kaikesta tästä ovat voimakkaasti kantaaottavia ja tuovat tämän genrgren kirjaan siten poikkeuksellista syvyyttä. Kuitenkin, hieman on pakko antaa risujakin, sillä paikoin tuntui että tuota kantaaottavaa pohdintaa ja suorastaan paatosta oli liikaakin. Samoin tapauksien ja yleensä toiminnan määrä on kirjassa runsas ja paikoin se sai aikaan tunteen, että vähempikin ehkä piisaisi. Yleensä kiinnyn herkästikin kirjan päähenkilöihin, mutta nyt Olli ja muut jäivät ehkä hivenen etäisiksi kaikesta huolimatta. Koenkin että kirjan suurimmat ansiot ovat sen tematiikassa. Kokonaisuutena Kadotetut on mielestäni kuitenkin vahva lajinsa edustaja poikkeuksellisella, tunnustuksensa ansainneella otteella yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen. Vaikka se monin tavoin näyttää, että maailma on mätä, se viestii myös sitä, että rakkaudella ja välittämisellä on iso merkitys. Sillä...

..ilman rakkautta ihminen kadotetaan.

Kadotetut on luettu myös Kirsin kirjanurkassa.

4/5

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

2012-01-05T08:22:00.002+02:00

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentanut: Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa
Sivuja: 305

Isä... kuiskasi ääni syvällä sisimmässäni. Ääni oli kuitenkin niin vaimea, ettei kukaan kuullut sitä. Vuonna 1989 isälle myönnettiin Vapaudenristin suurristi. Samana kesänä minä olin sairaalassa. Kaikista symboleista kyseessä oli juuri risti. Isä sai ristin, ja tytärkään ei ollut kaukana sellaisen saamisesta...

Vaikka Vinoon varttunut tyttö on ennen kaikkea kertomus tyttärestä äidin varjossa, on se myös kertomus tyttärestä perheessä jonka isä oli kuuluisa jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Vinoon varttunut tyttö on omaelämänkerrallinen romaani on kuin kudelma erään lapsuuden ja nuoruuden tuokiokuvia, joiden keskiössä on näkymätön tyttö, joka vain halusi läheisyyttä ja tulla nähdyksi.

Karinin äiti on tanskalaissyntyinen kreivitär Karin-Birgitte Ehrnrooth, "Mehiläiskuningatar", jonka omalaatuisuus leimaa koko perheen elämää, mutta erityisesti esikoistytär Karinin. He asuvat Solgårdenissa meren rannalla, ihanassa kauniissa valkoisessa talossa, mutta Mehiläiskuningatar ei sitä arvosta, vaan suree entisen hohdokkaan elämäntyylinsä ja myöskin kotilinnansa perään, jota nyt asuttaa hänen veljensä. Mehiläiskuningatar ei huomaa tytärtään joka kaipaisi erityisesti äidin aitoa läsnäoloa ja läheisyyttä. Mehiläiskuningatar on itse kuin perheen vanhin tytär, josta kuitenkin pienempien pitää huolehtia. Perheen vaihtuvat au-pairit ovat Karinille kuin äidin korvikkeita.

Miksei Mehiläiskuningatar nouse aamulla ylös niin kuin kaikki muutkin? Miksi salaperäiset säännöt säätelevät hänen elämäänsä? Minkä takia hän saa tehdä mitä haluaa, vaikka se ei näytä tekevän hänelle erityisen hyvää? Mahtaako Mehiläiskuningatar olla surullinen...

Vaikka Karinin lapsuus ja nuoruus näyttäytyvät paikoin ahdistavan yksinäisinä ja taakka pienen tytön harteilla liian suurena, on joukossa myös valoisia päiviä, onnen hetkiäkin. Yhteiset hiihtoretket isän kanssa, oma koira, ratsastusretket, saaressa vietetyt onnelliset kesäpäivät. Vaikka Adolf-isänkin tekemisiä säätelee hyvin pitkälti Mehiläiskuningatar sekä sodan jättämät sisäiset arvet, hetkittäin hän pystyy kohtaamaan tyttärensä aidosti läsnäollen. Riitatilanteissa äidin kanssa isä on kuitenkin aina äidin puolella. Nuori Karin tunsikin usein, että hän oli kuin se nimeämätön vihollinen, jota vastaan isä vieläkin taisteli.

Lukija matkustaa vahvan ajankuvauksen siivittämänä pitkin poikin Karinin lapsuuden-ja nuoruudenhetkiä lapsuuden varhaisimmista muistoista rajun syömishäiriön syövereihin, lopulta kuitenkin kohti ehjempää minää. Karin kirjoittaa sujuvasti ja jo yksittäisten lauseiden painoarvo on usein voimakas. Mukana on suoria lainauksia Karinin nuoruuden päiväkirjoista, mutta pääosin kirja on rehellistä, suorasukaista kerrontaa siitä, miten hän kaiken koki. Tietyllä tapaa kirjasta henkiikin se, että tarinan kertominen on kirjoittajalleen eräänlaista terapiaa, puhdistautumista vanhasta. Vaikka Vinoon varttunut tyttö on "vain" yhden perheenjäsenen näkökulma elämästä kyseisessä perheessä, se ei tee siitä missään määrin vähempiarvoisempaa. Vaikka tarinalla on aina niin monta puolta kuin ihmistäkin, niin Vinoon varttunut tyttö on ennen kaikkea lapsen tarina, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Lapsen, joka oli näkymätön niin monelle koko pienen ikänsä, ansaitsee tulla nyt nähdyksi. Taakka, mikä lapsen harteille asetetaan hänen joutuessaan ottamaan vastuuta omasta vanhemmastaan, on kohtuuton.

Aina joskus tulee eteen sellainen kirja, että sen lukukokemuksen jakaminen muiden kanssa on kuin jakaisi pienen palan omasta syvimmästä sisimmästään. Näin minulle kävi Vinoon varttuneen tytön kanssa ja pahoittelenkin, etten kovin monisanaisesti kykene jakamaan niitä tuntoja mitä kirja minussa herätti. Sanomalla jo tämän kerron tavallaan paljon enemmän. Paikoin mietin, luinko kenties otteita omasta päiväkirjasta. Monin tavoin niin erilainen, monin tavoin niin samanlainen. Vaikka kirja on monelta osin rankkakin, on se kuitenkin myös eräänlainen selviytymistarina ja kaiken keskellä on hetkittäin pieniä ilon pilkahduksia. Se näyttää, että vaikka sukupolvelta toiselle siirtyvä raskas ja ikävä henkinen perimä voi olla sitkeässä, sen voi myös katkaista.

Tunnen, että elämäni on ollut jo melko pitkä ja että elämä itse katsoo minua peilistä ja hymyilee minulle ystävällisesti pilke silmäkulmassa. Kyllä, tuo olen epäilemättä minä. Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei enää tarvitse etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla.

Vinoon varttunut tyttö on luettua ainakin seuraavissa blogeissa:
Lumiomena
Sinisen linnan kirjasto
Opuscolo

5/5

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

2012-01-02T21:40:00.001+02:00

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Alkuteos: The Gravedigger's Daughter 2007
Kustantaja: Otava 2009
Suomentanut: Kaijamari Sivil
Sivuja: 678

Miten helppoa vastasyntynyt olisi ollut tukehduttaa. Ja miten armollista tukehduttaminen olisi ollut. Aikuisen käsi pienen ruttuisen naaman päällä, punaisen kuin keitetty tomaatti. Ennen kuin tyttö olisi ehtinyt vetää henkeä ja ruveta rääkymään. Ennen kuin pojat näkivät ja ymmärsivät, että heillä oli sisko.

Rebecca Schwart syntyy 1930-luvulla ikkunattomassa ja saastaisessa hytissä laivassa, joka kuljettaa ihmisiä pakoon natsi-Saksan kauheuksien keskeltä Amerikkaan. Olisi ollut niin monta tapaa, jolla Rebecan isä, Jacob Schwart olisi voinut vastasyntyneen tappaa, mutta pieni Rebecca saakin pitää henkensä. Jacob oli ollut Saksassa, maassa josta ei Amerikassa enää puhuta, arvostettu matematiikan opettaja, mutta päätyykin Amerikassa perheineen haudankaivajaksi. Uusi uljas maailma ja Milburnin pikkukaupunki ehkä tarjoavat turvallisemmat puitteet Schwartin perheelle, mutta arki hautausmaan kupeessa on karua. Mökkipahanen on kylmä ja kalmiston puistattavat hajut tunkevat makuna juomaveteen. Jacob ei salli vaimonsa, Rebeccan äidin Annan puhua sitä outoa kieltä, jota siellä Toisessa Maassa puhuttiin. Rebeccan ja hänen veljiensä Augustin ja Herschelin varttuessa Anna piiloutuu paisuvan ulkomuotonsa taakse heidän mökkipahasessa ja ennen niin sivistynyt Jacob alkaa itse muistuttaa niin luonteeltaan kuin ulkoiselta olemukseltaan kuin pahempaakin peikkoa. Todellisuus jonka he kohtasivat Atlantin valtameren toisella puolen osoittautui rankemmaksi kuin he koskaan olisivat saattaneet edes kuvitella.

Niin Jacob kuin Anna suhtautuvat Rebeccaan ankarasti, mutta erityisesti Jacob kohtelee tytärtään kylmäkiskoisesti. Siinä missä hän ottaa Augustia ja Herscheliä avuksi hautausmaan töihin, hän häätää Rebeccan kylmästi pois tieltään. Silloin kun hän vaivautuu puhumaan Rebeccalle enemmänkin kuin muutaman sanan murahtaen, paatokselliset lauseet hämmentävät Rebeccaa. Hetkittäin Jacobin hokemien taustalta paistaa kuitenkin tietyllä tapaa välittäminen, sillä Jacob näkee jotain hyvää siinä, että Rebecca laivalla syntyessään sai Uuden Maan kansalaisuuden.

Niele ylpeytesi niin kuin se olisi räkää, Dzei-kob.

Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan äkkiä eroon. Sinun pitää kätkeä heikkoutesi, Rebecca!

Sinä...Sinä olet syntynyt täällä. Sinulle ne eivät tee pahaa.

Siinä missä Rebeccan mieleen iskostuu kuitenkin häpeä siitä että on tyttö, kasvaa hänen sisimmässään myös vihaa isää kohtaan. Jacobin yhä enemmän ja enemmän synkistyvä olemus vaikuttaa heidän kaikkien elämään ja lopulta moni asia kärjistyykin siihen, että niin August kuin Herschel vuorollaan päättävät karata kotoa ja kadota. Enää jäljellä on vain Rebecca, surkea tyttö jota isänkin olisi pakko rakastaa pojat menettäneenä. Mutta ei Jacob kykene tytärtään rakastamaan, sillä Rebecca on kuin hän itse. Miten sen saattoi kestää, että tämä oli kaikki se, mitä hänellä oli tarjota perheelleen? Epäinhimilliset asuinolot, hakaristit mökin ovessa, muiden pilkka ja tulevaisuus vailla toivoa? Kun lopulta kaikki kilpistyy järkyttävään tragediaan, joutuu Rebecca jättämään kaiken vanhan taakseen. Jos hänen matkansa saikin alkunsa tuossa saastaisessa hytissä kolmetoista vuotta sitten, niin vasta nyt hänen todellinen odysseiansa oli alkanut. Nuori Rebecca joutuu kohtaamaan todellisuuden ja luomaan identiteettinsä uudelleen jonain muunakin kuin haudankaivajan tyttärenä.

Seitsemäntoistavuotias Rebecca tapaa hotellisiivoojana ollessaan itseään vanhemman, panimoalan edustajan Niles Tignorin ja saa hetken maistaa miltä rakkaus maistuu. He avioituvat ja Rebecca synnyttää suloisen pojan, Nileyn, mutta Nilesin mustasukkaisuus alkaa tuoda liian tummia sävyjä Rebeccan arkeen. Se mikä ensin näytti kauniilta ja lupaavalta, onkin yhtäkkiä pelon ja väkivallan värjäämää. Rebeccan ja Nileyn lopulta paetessa joutuu Rebecca sanomaan hyvästit myös todelliselle itselleen.

Mikä sinun nimesi on, kulta, kerro. Sinä tiedät minun nimeni.
Tiedät mikä on pojan nimi. Se riittää toistaiseksi.
Ei. Minä haluan tietää myös sinun nimesi.
Minun nimeni on Hazel Jones.
"Hazel Jones." Nätti nimi.
Onko? Sain nimen jonkun toisen mukaan. Äiti ja isä pitivät salaisuutena, kenen, ja nyt he ovat kuolleet. Jonain päivänä minä taidan sen vielä selvittää.

Rebeccan tarina kulkee aina 1930-luvulta 1990-luvun lopulle. Oates kuljettaa ja rakentaa tarinaa jälleen kerran taiturimaisen lumoavasti ja vetovoimaisesti. Rebeccan oma odysseia on hätkähdyttävä, kauhistuttavakin mutta ennen kaikkea täynnä elämää ja toivoa. Schwartin perheen rankka elämä uudessa kotimaassa, entinen elämä Saksassa salaten, on traaginen monella tapaa. Oli kiehtovaa seurata Rebeccan elämänvaiheita niin monella eri aikatasolla. Kirjan loppuvaiheilla paljastuva, todelliseen Hazel Jonesiin liittyvä seikka nostaa ihokarvat pystyyn ja muistuttaa, kuinka pienestä elämä voi usein olla kiinni ja kuinka sattumanvaraista kaikki voikaan olla. Olen lukenut Oatesilta aikaisemmin huikean Blondin sekä Kosto: Rakkaustarinan ja molemmat ovat olleet hienoja lukukokemuksia. Jo niiden perusteella vaikutuin Oatesin kyvystä kirjoittaa taidokasta tarinaa ja Haudankaivajan tytär vain vahvistaa sitä. Vaikka tässäkin oli melkein 700 sivua, en kertaakaan kokenut pitkästymisen tunteita, mikä herkästi hyvässäkin mutta järkälemäisessä teoksessa on riskinä. Kyllä se vaan Oates osaa, ei voi muuta sanoa. On jotenkin melkein vaikea pukea tarkemmin sitä sanoiksi, miksi hänen tekstinsä nyt esimerkiksi tässäkin kirjassa on vain niin hyvää, puhuttelevaa ja palkitsevaa. Jotain tekemistä sillä on vahvojen henkilötarinoiden, sujuvan tekstin, tiiviin tunnelman, vahvan ja kiinnostavan miljöön rakentamisen ja lukijaa koukussa pitävän otteen kanssa. Haudankaivajan tytär on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:

Leena Lumi
Lumiomena
Täällä toisen tähden alla
Ankin kirjabogi
Luettua
Nenä kirjassa

Se tunne kun kaikki hajoaa. Kun jää alkaa säröillä, kaikki käy nopeasti.

PS: Yllä oleva teksti on kirjoitettu jo viime viikolla, mutta julkaisen sen nyt. Olin ajastanut tämän alunperin julkaistavaksi huomenna sillä tälle päivälle olin aikonut julkaista omat ehdokkaani Blogistanian Finlandia-äänestyksessä. Mutta koska sitä en tehnyt, halusin julkaista tämän nyt ja vähän selittää, miksi näin. Henkilökohtaisessa elämässä on tapahtunut asioita, joiden myötä en ole jaksanut nyt suunnitellusti tehdä mm. tuota BF-postausta jotta olisin voinut julkaista sen aamulla. En myöskään ole ehtinyt/jaksanut vastata kommentteihinne tai muutenkaan olla mukana kirjablogistanian menoissa. Siksi tällä postauksella haluan huikata jos joku on ihmetellyt pientä blogihiljaisuutta, että täällä ollaan, mutta nyt on näin. Lupaan tällä viikolla vastailla jättämiinne kommentteihin. Käykää sillä välin lukemassa Blogistanian Finlandia-äänestyksen tulokset Sallan blogista.

5/5

Vuoden 2011 lukuelämykset

2011-12-30T19:21:00.004+02:00

On tullut se aika vuodesta, että kuluneen vuoden lukuelämykset summataan yhteen ja suunnataan katseet kohti uutta vuotta. Samaan aikaan voi vain ihmetellä, miten äkkiä se tämäkin vuosi taas menikään! Viime vuonna tarjoilin teille lukemistani kirjoista vuoden 2010 TOP 10-listan, mutta tänä vuonna en vain pysty siihen. Takana on niin huikean hieno kirjavuosi, että se ansaitsee laajemman katsauksen. Mietin pitkään, kuinka summaisin kulunutta vuotta ja viime viikolla keksin tavan, jolla kerron teille tämän vuoden lukuelämuksistä. Koska sisälläni yllätyksekseni asuu pieni tilastotieteilijän poikanen kenties, tässä ensin vähän tarkempaa taustoitusta kirjavuodesta 2011. Sallan lukupäiväkirjassa oli tilastoitu mielettömän hienosti ja inspiroivasti lukuvuotta mm. tilasto"piirakoiden" myötä, mutta minä ajan puutteen vuoksi tyydyn kertomaan nyt vain muutamia itselle erityisen mielenkiintoisia faktoja tämän vuoden luetuista ennen kuin julkistan ne kaikista hienoimmat ja puhuttelevimmat kirjalliset elämykseni.

Tänä vuonna olen lukenut...
103 kaunokirjallista romaania, joista
67 oli käännöksiä. Siispä
36 kotimaista, joista puolestaan
12 oli esikoisteoksia.

Lisäksi olen lukenut/tuonut blogiini muutamia meidän perheen suosikkilastenkirjoja, niin vanhoja kuin uutuuksia ja muutamia sarjakuvia sekä tietokirjojakin, kuten esimerkiksi lasten tietokirja Evoluutio tai ihana keittokirja Sormet sahramissa. Pääpaino blogissani on kuitenkin kaunokirjallisella saralla ja niin tulee olemaan jatkossakin. Syksy on ollut hyvin uutuuspainotteista aikaa, mutta minulle syksy on jo useita vuosia ollut sellainen, sillä tunnetusti syksyllä tulee niin hurja määrä kiinnostavia kirjoja. Kevät on uutuuksien suhteen jo määrällisestikin maltillisempi, mikä ainakin minun kohdalla tarkoittaa sitä, että maltan sukeltaa kunnolla oman hyllyn aarteiden pariin taas paremmin. Mutta sitten asiaan, eli...

Tänä vuonna nämä kirjat...

viihdyttivät erityisen paljon:
Kathryn Stocket - Piiat
Elif Shafak - Rakkauden aikakirja
Sara Gruen - Vettä elefanteille
David Nicholls - Sinä päivänä
Daphne Kalotay - Bolsoin perhonen
Tuomas Kyrö - Kerjäläinen ja jänis
Tess Gerritsen - Jääkylmä

koskettivat kovasti:
Anna Pihlajaniemi - Adoptiomatka
Annamari Marttinen - Veljeni vartija
Susan Fletcher - Meriharakat
Tatyana de Rosnay - Avain
Marja Leena Virtanen - Kirjeitä kiven alle
Susan Abulhawa - Jeninin aamut
Chris Cleave - Little Been tarina

saivat sieluni syvimmät virrat liikkeelle, menivät ihon alle:
Essi Tammimaa - Paljain käsin
Jonathan Franzen - Vapaus
Lionel Shriver - Jonnekin pois
Jussi Valtonen - Vesiseinä
Helmi Kekkonen - Valinta
Deborah Spungen - Nancy
Emma Donoghue - Room

tulevat myös säilymään pitkään muistoissani hienona elämyksenä:
Iida Rauma - Katoamisten kirja
Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti
Claudie Gallay - Rakkaus on saari
Joel Haahtela - Elena
Marisha Rasi -Koskinen - Katariina
John Ajvide Lindqvist - Kultatukka, tähtönen
Kamila Shamsie - Kartanpiirtäjä

Kun on lukenut reilun 100 kirjaa, joista vain muutama oli sellainen että meinasin jättää kesken, niin sanomattakin selvää, että vaikeaahan tämä "rankkaus" lopulta oli. Koko vuoden luetut pääset katsomaan tästä linkistä. Moni yllä mainitsemistani kirjoista olisi sopinut jokaiseen kategoriaan ja toisaalta moni tämän listauksen ulkopuolelle jäänyt kirja olisi ansainnut tulla mainituksi.

Oatesin Haudankaivajan tyttärestä on vielä pari sataa sivua lukematta, joten siitä tulee vuoden 2012 ensimmäinen kirja-arvosteluni. Selvää kuitenkin on, että kirja sopisi mihin tahansa näistä listoista, sillä on se vaan niin hieno. Ennen Haudankaivajan tytärtä kuitenkin on luvassa maanantai-aamuna minun ehdokkaani Blogistania Finlandiassa, jonka voittaja muuten selviää jo samana iltana 20.00! Koska kyseessä on kotimaisten kirjojen Finlandia, luonnollisesti, haluan tähän loppuun vielä paljastaa, mikä oli tämän vuoden suurin elämys, kuten viime vuonna oli Pasi I. Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Monelle tämä ei liene enää suuren hypetykseni jälkeen yllätys, mutta siis....

Vuoden 2011 Suurin Elämys:

Jonathan Franzen - Vapaus !!

Kiitos teille blogini lukijoille, jotka teette tästä henkilökohtaisen lukupäiväkirjan pitämisestä palkitsevaa! Lukijoitakin on kertynyt jo viralliseen lukijapalkkiin 176, mutta tilastot kertovat teitä olevan paljon enemmänkin, ketkä käytte täällä lueskelemassa.

Toivon kaikille teille loisteliasta tulevaa vuotta 2012! Minä hiljenen nyt sunnuntai-iltaan asti ainakin.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

2011-12-28T17:13:00.004+02:00

Joulukuun alussa heitin teille haasteen, Lukutoukan katsaus vuoteen 2011, johon lupasin itse vastata välipäivinä. Jotenkin tämä joulukuu on mennyt erityisen rennoissa merkeissä enkä ole hötkyillyt lukemisteni kanssa, vaikka sängynpäätyäni koristaakin jo aikamoinen rivi kirjoja, jotka haluaisin lukea pian. Nyt kuitenkin kun vuotta on enää muutama päivä jäljellä, meinasi iskeä pieni paniikki, sillä olin suunnitellut monia koosteita tähän vuoden loppuun blogiini tämän Lukutoukan katsaus-haasteen lisäksi. Viime vuoden tapaan haluan jakaa teille vuoden tärkeimmät lukukokemukset, mutta tänä vuonna ei ole TOP 10 -listaa luvassa, vaan jotain erilaista. Kuluvan vuoden lukuhaasteista olin myös ajatellut tekeväni koosteen oman suoriutumisen osalta. Ja 2. tammikuuta on julkaistava oma listani Sallan kokoamassa Blogistanian omassa Finlandiassakin. Jouluna aloittamani Haudankaivajan tytär on vasta lähetymässä puoliväliä, joten siitä luvassa arvostelua joko perjantaina tai vasta ensi viikolla. Mutta nyt omat vastaukseni Lukutoukan katsaukseen!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
David Nicholls: Sinä päivänä

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Chris Cleave: Little Been tarina

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Monika Peetz: Tiistaisiskot

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Jussi Valtonen: Vesiseinä

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
Jonathan Franzen: Vapaus

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Essi Tammimaa: Paljain käsin

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Jonathan Franzen: Vapaus

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
John Ajvide Linqvist: Kultatukka, tähtönen

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Niina Hakalahti: Aavasaksa

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Jonathan Franzen: Vapaus

Toim.huom: Pidän oikeuden pitää Oatesin Haudankaivajan tytärtä ns. villinä korttina joka oikeuttaa vastauksen vaihtoon yhdessä tai useammassa kysymyksessä, sillä uskon lukevani kirjan loppuun tämän vuoden nimissä ja pidän siitä jo nyt valtavan paljon!

Huh, sehän olikin hei vaikeaa! Oli lopulta pakko vastata ihan sillä ensimmäisellä kirjalla, joka tuli spontaanisti mieleen kysymystä miettiessä, sillä huomasin että mitä kauemmin mietin, sitä useampi vaihtoehto olisi sopinut kulloiseenkin kysymykseen. On muuten ollut todella kiva huomata, miten moni teistä on jo tarttunut tähän haasteeseen blogissaan, kiitos!

Loppuviikolla vielä luvassa koostetta vuoden parhaimmista lukukokemuksista, toivon mukaan arvostelua Haudankaivajan tyttärestä ja kenties pieni katsaus lukuhaasteiden suorittamisesta. Kevään kirjoja olen jo kovasti miettinyt, mutta niihin palaan vasta sitten ensi kuun puolella kun tämä lukuvuosi on ns. paketissa.

Sen voin jo nyt todeta, että on ollut erityisen hieno lukuvuosi!

Virve Sammalkorpi: Paula ja Klaus

2011-12-25T15:07:00.000+02:00

Virve Sammalkorpi: Paula ja Klaus
Kustantaja: Karisto 2000
Sivuja: 287

Miksi minä oikeastaan kerron teille tämän kaiken? Tiedän jo nyt, että päästyänne tarinani loppuun te sanotte ahaa ja heristätte tietäväisesti sormeanne. Sanotte, että lapsuudenaikaisen kakkossijani vuoksi minä alitajuisesti vihasin Paulaa ja halusin hänelle pahaa.

Te olette kuitenkin väärässä.

Tavallistakin tavallisempi Sanna kertoo tarinan, jonka keskiössä on hänen itsensä lisäksi lapsuudenystävä Paula ja hänen miehensä Klaus. Paula ja Klaus ovat juuri se pariskunta, joka katsoo niin kaupassa kuin terassilla halveksien nenän vartta pitkin tavallisia ihmisiä, sillä luoja paratkoon, tavallisuus on sama kuin yksinkertaisuus, tylsyys ja häpeä. He asuvat hienossa kerrostalo-osakkeessa, ajavat hienolla autolla, ostavat kaupasta vain parasta ja kallista, pukeutuvat viimeisen päälle muodikkaasti. Mainostoimiston copyna työskentelevä Paula haluaa edetä urallaan, mutta se tuntuu olevan mahdotonta ilman moraalisesti arveluttavia suunnitelmia. Klaus puolestaan pitää pystyssä pientä konsulttifirmaa, jossa apumiehenä hänellä on tavallinen, ahkera Tom, joka ei uskalla sano ei Klausille. Niin paljon kuin Paula ja Klaus tavallisuutta karttavatkin, Paula tarvitsee lapsuudenystäväänsä Sannaa henkilökohtaiseksi kuuntelijakseen ja ylellisen elämän peilikseen.

Sanna työskentelee tilintarkastajana ja on tyytyväinen omaan rauhalliseen elämäänsä, missä usein kupillinen hyvää teetä ja parvekkeella nautittu tupakka ovat arjen luksusta. Sanna on lapsesta asti tottunut jäämään Paulan varjoon, olemaan Paulalle kuin henkilökohtainen assistentti joka jaksaa loputtomiin kuunnella Paulan jaarituksia hänen ja Klausin ainutlaatuisesta elämästä. Eräänä helteisenä kesänä jotain kuitenkin muuttuu, kun Sanna tutustuu sattumalta Klausin alaiseen Tomiin. Samaan aikaan Paula käynnistää omat suunnitelmansa työssä etenemisen suhteen. Käynnistyy tapahtumien ketju, jossa harva asia menee suunnitellulla tavalla ja juuri se ennakoimattomin muuttuu merkittävimmäksi.

Heinäkuu oli hehkeimmillään, mutta minä en ehtinyt nauttia kaupungissa vallitsevasta vanhan Etelän tunnelmasta, puistopiknikeistä ja katusoittajista. Kun illalla palasin töistä, riisuin askeettisen tilintarkastajan univormuni, harmaan bleiserin ja polvimittaisen hameen, ja keitin teetä. Sitten vedin verhot olohuoneen ikkunaan, avasin tietokoneen ja ryhdyin saattamaan valmiiksi sitä, mitä olin suunnitellut jo jonkin aikaa. Muistikuva Tomin kuumeisista silmistä ja Klausin ylimielisestä äänestä hänen kutsuessa Tomia Jauhiaisen tursakkeeksi ei jättäisi minua rauhaan ennen kuin saisin osoitettua Paulalle ja Klausille, että maailmassa oli vielä sääntöjä, joihin heidänkin oli alistuttava.

Paula ja Klaus on niitä kirjoja, joista ei voi kovin paljon kertoa ilman että väkisin tulee paljastaneeksi asioita juonen kulusta liikaa etukäteen. Luin tämän kymmenen vuotta sitten ja kirja teki minuun voimakkaan vaikutuksen, jonka jälkimaku on jaksanut kantaa tänne saakka. Lanseeraamani Nostalgian jäljillä-haasteen myötä halusinkin tarttua kirjaan vielä viimeisenä omana kirjana haasteen suorittamisen tiimoilta. Kieltämättä hieman jännitti, sillä epäilin saanko kirjasta kuitenkaan sitten enää mitään irti näin kymmenen vuoden jälkeen. Pelko oli turha, sillä nautin jälleen kovasti Sammalkorven luomista henkilöistä, Paula ja Klaus ovat kertakaikkiaan puistattavan karmean kiehtovia kaikessa elitistisyydessään. Toisaalta kuin varjona elävä Sanna on omalla tavallaan empaattinen mutta käänteiden edetessä saa hänkin suruisia sävyjä olemukseensa tekojensa myötä. Paula ja Klaus on samalla aikaa tragikoominen, viihdyttävä ja lopulta myös syvempiä sävyjä saava kertomus. Se kuvaa ihokarvat pystyyn nostavalla tavalla sitä, miten kaikesta suunnittelusta huolimatta elämä ei kuljekaan suunniteltuja latujaan, edes kaikista etuoikeutetuimmilla. Oli muuten myös aika hauskaa, että olin muistanut kirjan lopusta merkittävän tapahtuman eri tavalla ja nyt lukiessa se raikkaasti yllätti ja lisäsi siten lukukokemuksen voimakkuutta. Kyllä, Paula ja Klaus on kaikessa viihteellisyydessäänkin tarkkanäköinen ja nerokas tarina, jonka tenho ei ole aiheetta kestänyt kymmentä vuotta mielessäni. Suosittelen! Kurkatkaa myös kaimani arvostelu Susan vanhasta kirjastosta!

Äidilläni oli tapana sanoa: "Mieti tarkkaan, mitä toivot. Toiveesi saattaa toteutua."

Jos joku ihmettelee postauksen ajankohtaa, niin kyllä, olen yhä mökkeilemässä mutta kun jouluherkkuja sulatellessa alkaa olla jo aikaa yllin kyllin, päätin kaivaa läppärin laukusta ja naputella tuoreeltaan tunnelmat kirjasta koneelle. Mutta nyt jatkan rentoutumista uuden kirjan, suklaan ja takkatulen merkeissä. Ihanaa joulupäivää lukutoukat! Ensi viikkoon! Palaan kommentoimaankin vasta sitten.

3/5

Jo joulu joutui

2011-12-21T23:10:00.000+02:00

Aloitin eilen lukemaan oman Nostalgian jäljillä-haasteeni merkeissä Virve Sammalkorven Paulaa ja Klausia, joka oli kymmenisen vuotta sitten erittäin vaikuttava lukukokemus. Kieltämättä hieman pelkään, että luen kirjaa nyt hyvin erilaisin silmin, mutta aion silti ottaa sen riskin, että kirja ei enää sykähdytäkään. Olen nimittäin tämän haasteeni myötä juuri miettinyt sitä, että kyllähän sitä jo muutamassakin, saati sitten kymmenessä vuodessa tietyllä tapaa jalostuu lukijana ja se mikä aikanaan oli puhuttelevaa, ei ehkä enää olekaan, mutta ei tarvitsekaan! Se, että joku nuorena luettu kirja ei olekaan enää lukukokemuksena niin huikea, ei tarkoita että kirja olisi huono tai että se aikaisempi lukukokemus olisi jotenkin mitättömämpi. On kiehtovaa tutustua tavallaan uudestaan johonkin aikanaan vahvan vaikutuksen tehneeseen kirjaan, mutta joidenkin kirjojen suhteen ehkä jopa haluan säilyttää vain sen muiston sen sijaan, että lukisin uudestaan ja en saisi kirjasta enää samaa kokemusta irti. On jollain tapaa lohdullista ns. hautoa jotain ihanaa vanhaa lukukokemusta mielessä ilman että nykyhetki toisi omat realiteettinsa siihen mukaan. Otin kuitenkin riskin erityisesti Nancyn kohdalla, mutta se kannatti, sillä nyt aikuisen silmin luettuna kirja oli jopa entistä järisyttävämpi kokemus. Paula ja Klaus on myös tietyllä tapaa riski, sillä olen vielä joitakin vuosia sitten listannut sen yhdeksi lempikirjakseni juuri sen noin kymmenen vuoden takaisen lukukokemuksen takia. Mutta katsellaan kuinka käy. Olin tosiaan ajatellut, että lukisin kirjan nyt tämän ja eilisen aikana, mutta niin vain onkin ollut jo jouluvalmistelutohinoita, että kirja on vielä kesken. Siispä nostalgiatunnelmia luvassa ensi viikolla.

Huomenna on ohjelmassa vielä enemmän joulutohinaa ja pakkaamista, sillä ylihuomenna suuntaamme kohti vuokraamaamme mökkiä ja joulunvietto voi virallisestikin alkaa. Vietämme joulua mökillä ihan vain oman perheen kesken ilman mitään ohjelmaa tai aikataulutusta. Riittävästi ruokaa, tunnelmaa, kirjoja, elokuvia, ulkoilua, saunomista, yhdessäoloa ja toki unta. Siinä meidän joulun resepti yksinkertaisuudessaan. Jouluna on tarkoitus lukea myös ainakin Joyce Carol Oatesin Haudankaivaan tytär (vihdoin) sekä kenties Vinoon varttunut tyttö tai ehkäpä aloitella Stephen Kingin Kuvun alla- yli tuhatsivuista järkälettä. Jouluna luettujen kirjojen lisäksi ensi viikolla luvassa omat vastaukseni Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haasteeseen sekä koostetta vuoden 2011 luetuista, postaustäyteinen viikko kenties siis luvassa! Sittenpä alkaakin olla lukuvuosi 2011 paketissa ja voidaan alkaa kohdistaa katseet kirjakevääseen 2012!

Järjellä ja tunteella -blogi hiljenee siis niin postausten kuin kommentointienkin saralla nyt ainakin loppuviikoksi, mutta varmaan jo maanantaina luvassa kirjapostauksia tuoreeltaan! Ihanaa joulua kaikille teille ketkä täällä blogissani käytte tai satutte eksymään! Muistakaa lukea jouluna ;) Mutta ennen kaikkea nauttia läheisistä ja joulun tunnelmasta. Ja okei...ehkä myös aika tavalla siitä ruoastakin ;)

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

2011-12-20T13:02:00.002+02:00

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Alkuteos: Kartography 2002
Kustantaja: Gummerus 2011
Suomentanut: Kristiina Drews
Sivuja: 392

Kuinka mitata rakkautta? Kuinka erottaa se itsekkyydestä? Ajatella kaikkia niitä tulevaisuuksia jotka olisivat voineet olla, menneisyyksiä joita emme koskaan ymmärtäisi, kaikkea mitä me nykyisyydessä salaamme toisiltamme että itseltämme - ja niitä tulevaisuuksia jotka yhä voisivat toteutua. Onko rakkaus vahvin, kun se pitää kiinni, vai kun se päästää otteestaan?

Levoton, väkivaltainen, sykkivä Karachin kaupunki luo taustan kahden pakistanilaisnuoren jo vauvana syntyneelle siteelle. Karim ja Raheen, ystävyyyden toisiinsa kietomat nukkuvat nikama nikamaa vasten, hämmentävät muita puhumalla anagrammein ja eivät osaa kuvitella elämää ilman toisiaan. He eivät osaa pelätä Karahcin levottomuuksia, joista heidän vanhempansa tuntuvat niin usein olevan huolesta suunniltaan. Tietynlaista turvallisuutta ja etuoikeuksia tuo kuuluminen ns. parempaan väkeen, eliittiin. Heille ristiriitojen repimä Karach on kuitenkin koti, jonka kaduilla ei ole nimiä, vaan syvempi selitys.

Tällä kujalla ei ole nimeä, se on kuja joka lakkaa olemasta kun kuu katoaa taivaalta, mutta kuja se on silti, ja se kertoo Karachista paljon enemmän kuin mikään reittikartta.

Heidän vanhempansa jakavat myös keskenään pitkän ystävyyden, josta nuoret eivät kuitenkaan tunnu tietävän aivan kaikkea. Kun Karim kiinnostuu melkein pakkomielteisesti kartoista ja niiden piirtämisestä, Raheen aistii jo ilmassa muutoksen tunnun, mutta ei vielä tiedä minkälaisen. Väkivaltaisuudet lisääntyvät Karachin kaduilla ja laukaisevat käyntiin myös tapahtumaketjun, jonka johdosta Karimin perhe muuttaa Lontooseen pakoon levottomuuksia. Se, minkä piti olla iäti, olikin nyt väkisin erotettu ja Raheen perheineen hyvästelee itkevän Karimin perheineen lentokentällä.

Yhtäkkiä se, mikä heitä ennen yhdisti, tuntuukin erottavan heidät. Karach. Vuosien kuluessa heidän yhteydenpito vähenee ja vahva ystävyys alkaa olla enää etäinen muisto menneestä. Kuitenkin molempien sydämessä kytee yhä se liekki, jonka lämmössä he saivat nauttia ja iloita lapsuuden ja nuoruuden. Lopulta eräänä kesänä, kun etniset levottomuudet leviävät entistä voimakkaammin Karachin kaduille, heidän on pakko kohdata toisensa. Mutta mikään ei tunnu enää olevan ennallaan, niin heidän välillään kuin rakkaassa Karachissakaan. Kun vanhojen salaisuuksien ja vaiettujen tunteiden vyyhti lähtee purkautumaan, heidän molempien on pakko kohdata totuus. Niin Karimin kuin Raheenin sekä heidän vanhempien historia näyttäytyy hyvin erilaisena kuin koskaan ennen ja lopulta jäljelle jää kysymys siitä, mikä meille on todella tärkeintä.

Kaunis, koskettava, leikittelevä, elävä, lohdullinen, pakahduttava. Sitä kaikkea on Kamila Shamsien Kartanpiirtäjä ja siltikään noilla sanoilla ei voi kuvata kaikkea sitä, mitä tarina sisällään pitää. Tämä on ensimmäinen lukemani Shamsien kirja ja ihastuinkin hänen tyyliinsä kirjoittaa jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Shamsien ote sinällään kirjamaailmassa tuttuun tarinaan ihmiskohtaloista lähi-idän levottomuuksien keskellä on jotenkin uusi ja virkistävän erilainen. Karimin ja Raheenin perheet kuuluvat tietyllä tapaa paikalliseen eliittiin ja jo se luo puitteet erilaiselle tarinalle. Väkivaltaisenkin Karachin arki on nimittäin paremmissa oloissa eläville usein yllättävän normaalia ja hyvää. Nuoret viettävät onnellisia päiviä yhdessä aikaa viettäen, autolla katuja kruisaillen musiikin soidessa. Vaikka väkivaltaisuudet ja levottomuudet ovat usein läsnä taustalla ainakin, ne eivät kuitenkin luo liian syvää säröä nuorten turvallisuuden tunteeseen. Toisaalta he ovat niin tottuneet Karachin eloon, että se mikä ulkopuolisesta olisi pelottavaa, on heille arkea. Jossain vaiheessa kuitenkin se huoleton lapsuus ja nuoruus loppuu, kun hekin joutuvat kohtamaan levottomuuksien ilmentymiä omin silmin. Levoton, sykkivä Karachi on kuin uinuva tulivuori, joka yhtäkkiä ryöpsäyttää kaduilleen väkivallan kuin tulisen laavan. Joskus kuitenkin suurin sota käydään ihmisten mielissä.

Tarina rakentuu palapelimaisesti erityisesti niin Karimin ja Raheenin nuoruudesta 13-vuotiaina, ajasta seitsemisen vuotta myöhemmin sekä heidän vanhempiensa merkittävistä tapahtumista 70-luvulla. Hetkittäin menin sekaisin varsinkin noissa vanhempien historiaan liittyvissä osuuksissa, että kuka oli kukakin ja teki mitäkin, mutta en kokenut sen kuitenkaan vaikuttavan mitenkään korostetun häiritsevästi lukukokemukseen onneksi. Ja kaikki tuo hetkittäinen haparointi palkittiin vielä kirjan loppu puolella kun tarinan monet langanpäät sidottiin niin hienosti yhteen, vaikutuin aika tavalla! Kartanpiirtäjä on erittäin vahva tarina ystävyydestä poikkeuksellisissa oloissa, mutta myös ääni ihmisyydelle erilaisten rajojen sisällä ja niiden ulkopuolellakin.

Voivatko enkelit nukkua selätysten?
Jos eivät voi, kuinka he kadehtivatkaan meitä ihmisiä!

Kartanpiirtäjän ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Zephyr, anni.M ja Sanna!

PS: Ja hienolle tarinalle on saatu kyllä todella upea kansikin, kuin taideteos!

4/5

Täällä vartioi...

2011-12-19T14:18:00.001+02:00

...kirjahyllyssä kirjoja Kirjahiiri! Esikoisen kanssa kerran puhuimme, että eikö olisikin hauskaa, kun kirjahyllyn kirjoilla olisi oma kaitsija, vartija joka pitäisi kirjoista hyvää huolta. Kun sitten tänään törmäsin tähän suloiseen itse tehtyyn (vanhan ajan nallejen tyyliin kädet ja jalat liikkuvat jne) hiirulaiseen, tiesin, että meidän hyllymme vartija on löytynyt. Hiiri, Kirjahiireksi nimetty sai uuden kodin Lundiamme hyllyltä ja pitää huolen kirjoistamme. Esikoisen mukaan se saattaa tosin olla vähän kuriton ja nakerrella kirjojen sivuja, ellei siitä pidä hyvää huolta ja säännöllisesti muista laittaa hyllyn reunalle pientä juustopalaa. Koitamme siis muistaa.

Huomenna luvassa arvostelua Kamila Shamsien Kartanpiirtäjästä, pysykää siis vielä kuulolla!

Vuoden viimeisen arvonnan voittajat

2011-12-17T12:02:00.000+02:00

Vuoden viimeiseen arvontaan osallistui yhteensä 39 henkilöä, kiitos! Jokainen sai oman numeron kommentoimisjärjestyksen perusteella ja mieheni luvan olla virallinen arpoja. Hän arpoi voittajaksi numerot 2 ja 7, eli.....

Maria Sinisen linnan kirjastosta

sekä

pihi nainen Pihin naisen elämää -blogista!

Onnea voittajille! Valitsetko Maria ensin oman kirjasi ja pihi nainen voisit meilaita myös minulle jo oman toiveesi, mikäli se on sama Marian kanssa, ilmoittelen sitten niin voit katsoa toisen vaihtoehdon.
( jarjellajatunteella(AT)gmail.com)

Kiitokset kaikille osallistujille!

Rosa Liksom: Hytti nro 6

2011-12-14T20:02:00.001+02:00

Rosa Liksom: Hytti nro 6
Kustantaja: WSOY 2011
Sivuja: 168

Edessä aukeaa tuntematon jään jähmettämä Venäjänmaa, juna kiitää, uupunutta taivasta vasten piirtyvät kirkkaina loistavat tähdet, syöksyy luontoon, pilvisen, tähdettömän taivaan valaisemaan painostavaan pimeyteen. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. Juna jyskyttää halki lumisen maan.

Parikymppinen Moskovalle sydämensä menettänyt suomalaistyttö ja nelikymppinen karkeakäytöksinen venäläisduunari. Juna Siperiaan ja hytti, joka tuon epäsuhdan kaksikon täytyy jakaa. Hytin ikkunasta ja välietappien asemilla ja kaupungeissa näyttäytyy jätin lailla jo maahan kaatunut Neuvostoliitto, joka ei kuitenkaan vielä ole luovuttanut. Rankan elämän elänyt karski venäläismies puhuu, ryyppää ja vonkaa, vetäytyvä tyttö kuuntelee tahtomattaan ja piirtelee muistikirjaansa välillä Moskovan muistoihinsa vetäytyen. Mies tulee välillä melkein iholle, kohtelee kuin niitä huoria, joita on hän sanojensa mukaan käynyt läpi hurjan määrän. Tyttö pakenee hytistä, mutta palaa lopulta ja yhdessä he sopuisasti keittävät teensä samovaarissa, jakavat eväänsä.

- Onko kaikki suomalaiset naiset noin kuivia ja kylmiä kuin sä? Venäläiset huorat ovat sellaisia, että heti kun niitä on nussinut, ne alkavat piereskellä. Mä tiedän ettet sä ole sellainen.

Tyttö miettii Mitkaa, tuota rujoa, huonoryhtistä rillipäätä, jonka kanssa hänen piti matkustaa yhdessä Ulan Batoriin, Mongolian pääkaupunkiin. Mutta sitten kävi niin kuin kävi ja nyt tyttö on kuin vankina hytissä nro 6 venäläismiehen kanssa matkalla kohti Ulan Batoria. Kaduilla kasvanut, ihmiseenkin puukkonsa terän upottanut mies on puolestaan matkalla Mongoliaan töihin. Miehen kertomien tarinoiden myötä kuitenkin näyttäytyy pala siitä pienestä pojasta, joka joutui pakenemaan omasta kodistaan kaduille. Tytön mietteistä rakentuu puolestaan kuva niistä olosuhteista, miksi hän lähti matkaan ilman Mitkaa ja mitä hän todella kantaa sydämessään.

Matka Mongoliaan on pitkä ja vivahteikas. Välillä juna etenee tasapaksujen harmaiden maisemien keskellä kiduttavan hitaasti, välillä pysähtyy päiviksi vieraisiin kaupunkeihin, joissa tyttö ja mies koittavat molemmat saada etsimiänsä asioita: vodkaa, rauhallista yösijaa, näivettyvän maan katoavia maisemia. Päivän parin pysähdykset ränsistyvissä, korruptoituneissa kaupungissa näyttävät varsinkin tytölle erilaista länttä, kuin mihin hän Moskovassa on tottunut. Tytöllä on kuitenkin unelma, jonka päämäärä on Ulan Batorissa. Edes välillä törkeästi käyttäytyvä venäläismies ei estä tyttöä matkaamasta tuossa suorastaan ahdistavassa hytissä kohti Mongoliaa.

Hytti nro 6 on merkillinen kirja. Se on yhtä aikaa rumankaunis, ärsyttävä, kiehtova ja erityinen. Ronskin venäläismiehen hahmoon kiteytyy yhtä aikaa rumuutta mutta myös viisautta ja lempeyttä. Toisaalta nuoren suomalaistytön herkkyys ja mielenmaisema luovat jossain määrin omaa kaunista kasvutarinaa. Noiden kahden kohtaamiset ovat kaikessa hämmentävyydessään hyvin puhuttelevia. Hytti nro 6 on kuin pitkä novelli, jossa itse tarina on vähäeleinen mutta kangas, jota vasten Liksom sen piirtää on kuin taideteos. 80-luvun lopun sortuva mahtivaltio ränsistyvine ja purevan talven värittämine miljöineen on melkein käsinkosketeltava. Liksomin omat kokemukset Venäjältä tuovat vahvan pohjan kirjalle.

En ole lukenut Liksomilta aikaisemmin mitään, joten oli miellyttävä kokemus tutustua tähän Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen puhtaalta pöydältä. Toki Finlandia-palkinnon saaminen luo kirjalle tietyt ennakko-odotukset herkästi, mutta itse olen taipuvaisempi kokemaan, että ei Finlandia-kirjat silti välttämättä ole aina suurta yleisöä miellyttäviä, helppoja teoksia. Vaikka en ole lukukokemuksen jälkeen varsinaisesti missään kirjallisessa hurmostilassa, pidän kirjasta monestakin syystä. Siperian juna itsessään on minua erittäin kiinnostava elementti ja Liksom tarjoileekin sen lukijalle kuumana ja väkevänä laittamalla samaan hyttiin kaksi niin erilaista ihmistä. Juuri noiden kahden ihmisen kohtaamiset ovat erityisiä, hämmentäviä ja paikoin suorastaan koomisen absurdeja. Viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto puolestaan miljöö- ja ihmiskuvauksineen on ehdottomasti Hytti nro 6 vahvimpia ominaisuuksia.

Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota taakse jäänyttä outoa maata, sen nöyrää, kapinoivaa, mistään piittaamatonta, sattumalta kaiken selittävää, kärsivää, kohtalonuskoista, ylpeää, vihantäyteistä, epätoivon lamaannuttavaa, murheellista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyvää kansaa.

Kurkatkaa myös Inan arvostelu Hytti nro 6:sta!

4/5

P.D. James: Yksityispotilas

2011-12-12T07:31:00.001+02:00

P.D. James: Yksityispotilas
Alkuteos: The Private Patient (2008)
Kustantaja: Otava 2009
Suomentanut: Kristiina Savikurki
Kansi: Lee Gibbons
Sivuja: 489

Maatessaan nyt miellyttävästi tokkurassa hän päätti päästää asian käsistään, kuten oli vihdoin päästämässä irti menneisyydestään. Sitä ei voinut elää uudestaan eikä mitään siinä voinut muuttaa. Se oli pannut hänet kärsimään, mutta menettäisi pian valtansa lopullisesti.
Rhoda sulki silmänsä ja ajatteli unisena edessä odottavaa rauhallista yötä ja uutta aamua - jota hän ei koskaan näkisi.

Kun kuuluisa journalisti Rhoda Gradwyn kirjautuu yksityispotilaaksi Dorsetissa, pienessä Cheverellin kylässä sijaitsevaan ikivanhaan sairaalakäyttöön valjastettuun kartanoon päästäkseen vihdoin eroon elämäänsä hankaloittaneesta arvesta, hän ei tiedä elävänsä elämänsä viimeisiä hetkiä suunnitellessaan kovasti tulevaa. Plastiikkakirurginen operaatio sujuu hyvin tohtori Chandler-Powellin suorittamana ja Rhoda pääsee toipumaan hienoon potilaille varattuun huoneistoon. Rankan lapsuuden kokenur Rhoda on huojentunut, että on vihdoin päässyt eroon arvesta, koska hän ei tarvitse sitä enää. Aamun tullen kuitenkin selviää, että Rhodan tulevaisuus loppui ennen kuin ehti alkaakaan. Kartanoon hälytetään murhaa tutkimaan sympaattinen komentaja Adam Dalgliesh alaisineen. Dalgliesh on juuri saanut kosittua rakastettuaan Emmaa ja ajatukset pyörivät lähestyvissä häissä, mutta murha kartanossa vaatii hetkeksi Dalglieshin täyden huomion.

Vanhan kartanon paikoin aavemainen tunnelma, kartanon muotopuutarhassa sijaitseva vanha kivikehä jonka luona öisin saattaa näkyä merkillisiä taskulampun valoja heijastumassa, luovat omanlaisensa puitteet murhamysteerin ratkaisuun. Vähitellen kartanon henkilökunnasta alkaa paljastua yllättäviäkin kaunoja ja yhteyksiä kuollutta Rhodaa kohtaan. Ja kuka heistä on todellisuudessa siskonsa julmasti nuorena surmannut henkilö uuden identiteetin turvin? Yhdessä ryhmänsä kanssa Dalgliesh joutuu pohtimaan monenlaisia moraalisia kysymyksiä; missä menee tutkivan journalismin raja, onko ihmisellä oikeus leikkiä kuin jumalaa muokkaamalla toisten ulkonäköä, löytyykö julmille teoille aina selvää syytä?

Yksityispotilas on ensimmäinen P.D. Jamesini, mikä on sikäli hassua, että olen aikonut lukea hänen teoksiaan jo vuosikausia, saamatta silti tätä ennen sitä aikaiseksi. Voitin kirjan arvonnasta (valitsin itse listasta tämän parin muun ohella) ja vihdoin pääsin tutustumaan tuon Ladyn arvonkin saaneen, jo vuonna 1920 syntyneen brittidekkaristin tuotantoon. Kirja on ulkoasultaan jotenkin ihana pieni ja kirjaan tarttuessani luulinkin siinä olevan sivujakin sen kolmisensataa maksimissaan. Mutta vielä mitä, tämähän olikin melkein 500-sivuinen järkäle mutta ilmeisesti kirjakerhokappaleen muodossa, niin ohuet sivut yhdessä pienen fontin ja rivivälin kanssa hieman hämäsivät. Ymmärtääkseni P.D. James on tunnettu siitä, että hän rakentaa huolella ja paikoin ehkä pitkästyttälläkin hartaudella niin henkilöitä kuin miljöötä ja se näkyy Yksityispotilaassakin. Vaikka jo takakannesta selviää, että Rhoda surmataan, saa lukija sitä ennen lukea yli 100 sivua niin Rhodan, Dalglieshin ja alaisten sekä kartanonväen taustoista. Koen kuitenkin sen olevan pääasiassa juuri tämän tyyppisten brittidekkarien vahvuus. Vanha maalaiskartano miljöineen on minua niin voimakkaasti kiehtova elementti kirjassa, että pääosin mielelläni viipyilen sen luomassa tunnelmassa. Tuli tunne, että tämä oli kuin Agatha Christietä mutta modernimmassa paketissa. Vaikka luen yleensä mieluummin rankkojakin psykologisia trillereitä, nautin nyt tästä verkkaisesta tunnelmasta, joka Yksityispotilaassa vallitsi. Kuvitelkaapa vaikka komentaja Dalgliesh pohtimassa murhamysteeriä kotoisasti takkatulen ääressä punaviinilasillisen kera. Tällaisia viehättäviä yksityiskohtia James tarjoilee pitkin kirjaa. James ei myöskään tuo kirjaan raakuuksia ja mässäile niillä, vaan ohimennen sivuaa murhan yksityiskohtia ilman että ne tallentuvat lukijan verkkokalvoille painajaismaisina. Tunnelmaltaan tulee mieleen niin Neiti Marple, Hercule Poirot kuin Sarah Watersin Vieras kartanossakin.

Kaikista edellä mainituista elementeistä huolimatta on pakko todeta, että olihan tämä ehkä paikoin hieman pitkästyttäväkin ja teki mieli hypätä seuraavaan kohtaan. Sikäli hassua, että Watersin Vieras kartanossa oli vielä järkälemäisempi ja sitä lukiessa ei tullut kertaakaan tuota tunnetta. Ajoittaisesta pitkäveteisyydestä huolimatta jotenkin yhtä aikaa ihastuttava ja älykäs brittidekkari, jonka myötä aion varmasti lukea kirjailijan muutakin tuotantoa. Yksityispotilaan ovat lukeneet ainakin myös Kirsi ja Leena. Tällä osallistun muuten myös taas Totally British -haasteeseen, detective novels- kategoriassa.

Muistakaahan Vuoden viimeinen arvonta blogissani, aikaa tämän viikon perjantai-iltaan saakka! Ja moni olikin jo kommentoinut osallistuvansa Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseeni, mukava juttu! Seuraavaksi taidankin hypätä nojatuolimatkaillessani erääseen Venäjälle vievään junaan...

3/5

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011-haaste

2011-12-09T22:22:00.001+02:00

Vuosi lähenee loppuaan ja mieli alkaa väkisin kurkkia jo ensi vuoteen, tulevaan kirjakevääseen. Sitä ennen on kuitenkin ihana tarkastella kulunutta kirjavuotta. Ja hei, vielä on vuotta jäljellä, eli en aio julkaista vuoden 2011 luettuja kuin vasta ihan päivä pari ennen vuodenvaihdetta. Oman lukuvuoteni lisäksi minua kiinnostaa tietenkin myös teidän muiden lukuvuodet ja aionkin ahkerasti tulla sitten lukemaan listojanne kun niitä alkaa tupsahdella pitkin kirjablogistaniaa. Moni, minä mukaan lukien pidän kyllä koko ajan kirjaa luetuista tuolla yhdellä blogini ns. välilehdellä, mutta harvoin niitä tulee kurkittua toisten blogeista sitten kuitenkaan.

Haluankin heittää ilmoille vielä pienen haasteen, jossa pääsee tarkastelemaan eri näkökulmista lukuvuottaan. Aikaa vastata haasteeseen on tästä hetkestä tammikuun ekan viikkoon asti. Itse vastailen tähän varmaankin jo välipäivinä. Haasteen idea on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa. Muiden vastauksia lukemalla saa lyhyen ja ytimekkään katsauksen toisten lukutoukkienkin lukuvuoteen, mutta myös omaa tulee tarkasteltua ehkä vähän syvällisemmin. Ja kysymykset ovat seuraavat:

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

Vuoden viimeinen arvonta

2011-12-08T17:55:00.001+02:00

(Kuvassa viime vuoden piparkakkutaloni, esikoisen toiveesta Muumitalo ;D)

On tullut aika vuoden viimeisen arvonnan, jonka teille lupasin viime viikolla. Arvonnan säännöt ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavat:

Kommentoi tähän postaukseen, mitä kirjaa aiot tai toivot saavasi lukea joulun pyhinä? Onko sinulla jo päätettynä kenties joku kirja, jonka aiot lukea, kuten minulla Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytärt, joka minun piti lukea jo viime jouluna. ( Miten vuosi on voinutkin mennä näin nopeasti?) Vai toivotko jotain tiettyä kirjaa joululahjaksi? Mikäli kommentoit ns. anonyyminä, jätä kommenttisi yhteyteen nimimerkkisi, jotta voin huomioida kommenttisi arvonnassa.

Arvonta kestää 8.-16.12 klo 21.00 saakka, ja suoritan arvonnan viikonlopun aikana. Arvon kaksi voittajaa, jotka saavat valita molemmat yhden mieleisensä kirjan seuraavasta listasta:

-Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
-Piia Juul: Hallandin murha
-Saara Kesävuori: Äidin rakkaus
-Sara Gruen: Apinatalo
-Sophie Kinsella: Varsinainen talousihme
-Jouni Tossavainen: Sivullisia
-Jean Kwok: Käännöksiä
-Sari Malkamäki: Jokin yhteinen maailma
- Erica Bauermeister: Elämän lempeät maut

Arpaonnea kaikille!

Austin Wrigth: Tony & Susan

2011-12-06T16:13:00.001+02:00

Austin Wright: Tony & Susan
Alkuteos: Tony & Susan 1993
Kustantaja: Avain 2011
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kansi: Satu Ketola
Sivuja: 386

Se ilkeä, tunnistamaton hirviö, jonka hän muistaa olleen mielessään ennen kuin ryhtyi lukemaan - onko kirja saanut sen vaipumaan uneen? Jatka vain lukemista. Kappaleita ja lukuja yksinäisellä, öisellä valtatiellä.

Keskiluokkaisen elämän harmaaseen vaippaan itsensä kietonut Susan Morrow saa hyvin yllättävän yhteydenoton nuoruuden aikaiselta aviomieheltään Edwardilta: voisiko Susan lukea hänen käsikirjoituksensa ja kommentoida sitä? Susan on hämillään, sillä hän ei ole varma, haluaako hän herätellä millään tavoin muistoja parikymmentä vuotta sitten tapahtuneista ajoista, kun hän lopulta erosi Edwardista. Käsikirjoitus lojuu tovin pöytälaatikossa, kunnes Susanin aviomies Arnold lähtee muutaman päivän työmatkalle ja Susan päättää lukea, mitä Edward oikein on kirjoittanut. Yön eläimet- tarinan päähenkilö, matematiikan professori Tony muistuttaa häkellyttävän paljon Susanin mielessä Edwardia, tai ainakin sitä miestä, mikä Edward oli parikymmentä vuotta sitten.

Yön eläimet -tarinassa Tony matkustaa vaimonsa Lauran ja tyttärensä Helenin kanssa autolla kohti kesähuvilaansa Mainessa. Helen saa päähänsä, että he voisivat ajaa koko yön sen sijaan, että yöpyisivät välillä motellissa. Kun Tony näkee peruutuspeilissä takana ajavan auton valot, hän ei tiedä, millaiseen traagiseen tapahtumien ketjuun he ovat joutumassa.

Kun Tony Hastings näki vaimonsa Lauran kaatuvan, kun hän kuuli tämän huudahtavan järkytyksestä ja tuskasta yksityisellä äänellä, jonka Tony niin hyvin tunsi, kun hän näki Lauran maassa laskoshousuissaan ja tummassa puserossaan ja katsoi tämän kääntyvän vaivalloisesti ylös noustakseen, Tony ajatteli, että nyt tapahtuu jotakin pahaa, äärimmäisen pahaa, tämä on kuin uutinen, joka kertoo sodan puhjenneen. Ikään kuin hän ei olisi koskaan aiemmin koko onnekkaassa elämässään tiennyt mistään todella pahasta.

Susan tempautuu Edwardin käsikirjoitukseen, halusipa tai ei, voimallisesti mukaan. Lukiessa hän tuntee selittämätöntä pelkoa jostain syvemmästä pinnan alla, sekä samalla käy sisäistä monologia siitä, mitä Edward oikein tarinallaan haluaa kertoa ja kenelle. Onko Tony todella kuin Edward ja onko Edward käyttänyt tarinassa heidän yhteisiä muistojaan. Yön eläimet saa Susanin pohtimaan niin menneisyyttään kuin erityisesti nykyistä hetkeä: elääkö hän todella sitä elämää mihin kuvitteli parikymmentä vuotta sitten sitoutuvansa?

Tony & Susan on jo edesmenneen kirjailijan Austin Wrightin alunperin 1993 julkaisema trilleri, joka sittemmin julkaistiin alkukielisenä myös 2010. Tämä on odottanut minulla hyllyssä jo pari kuukautta enkä jostain syytä alkuinnostuksen jälkeen ole saanut tartuttua tähän ennen tätä. Kaipasin loisteliaan Jonathan Franzenin Vapauden tarjoaman lukukokemuksen jälkeen jotain täysin erilaista. Yleensä dekkarit/trillerit sopivat siihen tarpeeseen hyvin ja siksi Tony & Susan tuntui nyt juuri oikealta kirjalta. Ja sitä se olikin, sillä pitkästä aikaa luin erikoisen, kiihkeätempoisen ja älykkään trillerin! Tony & Susan on erityisen vahva kaksoistarina, sillä yleensä se tarina tarinan sisällä on, ainakin niissä kirjoissa joita olen lukenut, vahvempi ja kiinnostavampi. Jopa niin, että on vaikea keskittyä sitten siihen ensi-sijaiseen tarinaan. Tässä oli nerokasta se, että Yön eläimet on todellakin nopeatempoinen ja jännittävä tarina, kun taas Susanin osuudet rauhoittavat lukijan hetkeksi pohtimaankin. Tämä trillerin tematiikka on ehkä jopa vahvempaa, mitä gengren kirjoissa yleensä, sillä se käsittelee aika isoja asioita: elämän mielekkyys, menneisyyden muistot, tragedia, kosto ja oikeus. Tietyllä tapaa Susanin silmin luodataan modernin nyky-ihmisen ahdistusta valmiiksi mietityssä elämässään, kun on tavallaan jo kaikki; perhe, työ, koti...mutta sitten kuitenkin jokin jäytää sisintä. Tony & Susan on monitasoinen ja nokkela trilleri, jonka parissa on helppo erityisesti tämän gengren ystävien viihtyä. Oman kiehtovan lisän kirjaan toi se, miten Wright käsittelee Susanin ja kaksoistarinan lukemisen kautta yleensä lukemista ja kirjoittamista. Se herättelee kysymyksiä, miksi tai kenelle kukakin kirjoittaa ja erityisesti mitä lukija itse kuvittelee lukemisestaan kulloinkin saavansa irti.

Kurkatkaa myös Mari A..n arvio kirjasta, täältä!

3/5

Copycat-kirjankansi

2011-12-05T17:43:00.001+02:00

Amma heitti tovi sitten ilmoille blogissaan mielenkiintoisen kilpailun: Copycat-kirjankansi! Tarkemmat ohjeet pääset lukemaan Amman blogista, tästä linkistä. Lyhyesti idea on kuitenkin se, että yhdistää itse ottamansa kuvan jonkun kirjan kannen kanssa sillä periaatteella, että ne sopivat yhteen, täydentävät toisiaan jne. Kirjan kansi voi olla mikä vaan sellainen, luetun tai lukemattoman kirjan kansi, josta pistää tai se tavalla tai toisella puhuttelee.

Halusin itse valita tämän vuoden kirjan kannen. Tämän vuoden kirjoissa on lukemattomia ihania kirjankansia, joista yksi kuuluu kaikessa upeassa vähäeleisyydessään Michael Cunninghamin Illan tullen -teokselle. Vaikka en ollut niin hurmioitunut kirjasta kuin moni muua blogistaniassa, pidin siitä kuitenkin paljon ja ehdottomasti kategorioin sen laadukkaisiin romaaneihin, joihin kannattaa tutustua. Kuva, jonka yhdistän Illan tullen kannen kanssa, on otettu kevään tulppaanista omassa kotona. Kuvankäsittelyohjelmalla käänsin kuvan nurinpäin ja muutin seepian väriseksi sekä lisäsin omat tekstit ja reunukset koko kuvalle. Tällä kuvalla siis osallistun Amman kilpailuun:

Huomenna vietetäänkin itsenäisyyspäivää ja meillä palaa illalla ikkunan edessä lipaston päällä tutusti kaksi kynttilää. Tuttuun tapaan myös katsotaan linnan juhlia ja nautiskellaan hyvästä ruoasta ja juomasta. Kiireetöntä yhdessäoloa ja arvostusta oman rakkaan kotimaan itsenäisyyttä kohtaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää siis hieman ennakkoon kaikille teille!

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja

2011-12-05T06:46:00.001+02:00

Sanna Pelliccioni: Onni-pojan kierrätyskirja

Kustantaja: Minerva 2008

Meillä tykästyttiin siinä määrin kesällä Sanna Pelliccionin Onni-poikaan ja hirveään hirviöön, että niinpä kirjastoreissulta mukaamme tarttui Onni-pojan kierrätyskirja. Varsinkin esikoinen on ollut jo pitkän tovin kiinnostunut erityisesti roska-autoista ja niiden toiminnasta, mutta myös pahvilaatikoiden kekseliäästä uusiokäytöstä.

Onni-poika on ihanan kekseliäs ja valveutunut pikkupoika. Moniko leikki-ikäinen tietää, mihin jäteastiaan ne banaaninkuoret tulee lajitella? On tainnut Onni seurata tarkasti vanhempiensa jätteidenlajittelukäyttäytymistä, mutta isäkin ihmettelee ja ihastelee, kuinka paljon Onni voikaan jo tietää.

Onni tykkää käydä yhdessä vanhempiensa kanssa viemässä roskat oikeisiin jäteastioihin, mutta suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla pihaan ajavat roskisautot. Eräällä roskienvientireissulla Onni löytää isänsä kanssa roskiskatoksesta ison pahvilaatikon. Pahvilaatikosta syntyy hetkessä hieno merirosvolaiva ja seikkailu on valmis! Hiio hoi, nostakaa purjeet!

Onnin pihassa järjestetään myös jännittävä pihakirppis, missä lapsetkin pääsevät vaihtamaan tavaroitaan. Aina se ei ole kuitenkaan helppoa, sillä omasta juuri luopumastaankin tavarasta voikin tulla taas kiinnostava, kun pihan muutkin lapset kiinnostuvat siitä. Niin meinaa käydä myös Viljon laulavan myyrän suhteen. Onni on kuitenkin neuvokas poika ja tietää, että kierrättäminen on tärkeää mutta myös mukavaa. Toisen roju voi olla nimittäin toisen aarre!

Pelliccionin kuvitus on hyvin lapsenomaista ja se tuntuu vetoavan myös kovasti varsinkin nelivuotiaaseeni. Parhainta tässä kirjassa kuitenkin oli hänen mielestään "se roska-auto ja ne pahvilaatikkojutut kun tehtiin majaa, ihan kuten mekin on tehty!" ( Teimme yli vuosi sitten isosta pahvilaatikosta kioskin luukkuineen, jonka päälystimme värikkäillä sarjakuvilla, ja siitä puhutaan vieläkin!) Itse pidän Pelliccionin kirjoista erityisesti niiden teemojen takia. Voiko tämän oivaltavammin enää kertoa lapselle kierrätyksestä?

Jonathan Franzen: Vapaus

2011-12-03T16:38:00.001+02:00

Jonathan Franzen: Vapaus
Alkuteos: Freedom 2010
Kustantaja: Siltala 2011
Suomentanut: Raimo Salminen
Kansi: Harvey Macaulay
Sivuja: 634

Kysyttiinpä keneltä hyvänsä, Patty Berglund oli Ramsey Hillille voimavara, hyväntuulinen sosiokulttuurisen siitepölyn kuljettaja, sydämellinen mehiläinen. Hän oli yksi alueen harvoista kotiäideistä ja tunnettu siitä, ettei halunnut puhua hyvää itsestään eikä pahaa kenestäkään muusta.

Keski-ikäiset ja sangen keskiluokkaista arkea elävät Patty ja Walter Berglund olivat rakentaneet hyvää elämäänsä jo parinkymmenen vuoden ajan. Aikanaan kotoa lähtiessään nuori koripallotähtilupaus Patty oli päättänyt ottaa tulevaksi elämäntehtäväkseen olla sellainen vaimo, äiti ja kodinhengetär, mihin hänen äitinsä ei koskaan ollut kyennyt. Ja se mitä Patty halusi, sitä halusi myös Walter, joka ensi kohtaamisesta saakka oli tiennyt, että haluaa Pattyn. Huolimatta siitä kaikesta epäröinnistä, mitä nuori Patty oli monin tavoin ilmentänyt, eikä vähiten ilmaisemalla Walterin nähden kiinnostusta tämän rocktähden uraa aloittelevaa kämppistä Richardia kohtaan. Lopulta, eräs päivä erään motellin huoneessa numero 21 muutti kaiken ja Walter tiesi, että hän oli saanut Pattyn itselleen.

Seuraavana aamuna huoneessa 21, kirkkaassa päivänvalossa ja ikkunat avattuna ja haalistuneiden verhojen hulmutessa, he nauroivat ja itkivät ja naivat ilolla, jonka vakavuuden ja viattomuuden ajatteleminen tuntuu omaelämänkerturista nyt lähestulkoon kestämättömältä, ja itkivät vielä lisää ja naivat vielä lisää ja makasivat vieretysten hikisinä ja sydämet pursuen ja kuuntelivat mäntyjen kuiskintaa.

Aikuinen Patty oli nainen, joka muisti naapuruston lasten ja heidän vanhempiensa syntymäpäivät, toi tuoreita pikkuleipiä lautasella ovelle. Ympäristötietoinen Walter kulki ideologialleen uskollisesti pyörällä töihin parikymmentä vuotta ja halusi olla myös hyvä isä, sellainen mihin hänen isänsä ei koskaan kyennyt lastensa kanssa, ainakaan tasapuolisesti. Mutta sitten tapahtuu jotain, joka suistaa Berglundien perheen totaalisesti sivuraiteille. Naapurusto ihmetteleekin, kun Pattyn ja Walterin teini-ikäinen poika Joey muuttaa naapuriperheeseen, jonka kanssa heillä on alkanut välit tulehtua jo ennen Joeyn muuttoa. Aina niin iloisena ja sosiaalisena tunnettu, ihailtu Patty alkaa kuihtua silmissä, erakoitua ja muuttua kyyniseksi ja usein raivostuneeksi entisen minänsä kalseaksi varjoksi. Walter, joka on aina rakastanut luontoa ja yrittää tehdä oman osansa maapallon pelastamiseksi, pestautuu yllättäen ison energiayhtiön leipiin ja on tekemisissä kyseenalaisen vuorenlakilouhinna kanssa. Se, mikä heille molemmille oli niin selvää tuolloin parikymmentä vuotta sitten huoneessa numero 21, on enää vain kalpea aavistus, josta on vaikea saada lopulta enää vähäistäkään otetta. Ja kun Richard palaa Berglundien elämään, ei mikään eikä kukaan noudata enää tuttua kaavaa.

Ja hän oli kurkkuaan myöten täynnä sitä, täynnä loputonta selittelyä ja ymmärtämistä, ja niin hän paiskasi Pattyn lattialle ja nai tätä kuin mikäkin raakimus. Oivalluksen ilme, joka Pattyn kasvoille silloin levisi ja jonka täytyi olla hänen oman ilmeensä peilikuva, sai hänet lopettamaan melkein yhtä äkisti kuin he olivat pääseet alkuun.

Patty ja Walter ovat kuin ketkä tahansa meistä, inhimillisiä, erehtyväisiä, vapautta eri tavoin elämässään tavoittelevia ihmisiä. Vapaus on suorastaan satuttavan terävä mutta inhimillisyydessään lohdullinen läpileikkaus avioliittoon, jonka suojamuurit parin vuosikymmenen jälkeen alkavat rakoilla voimakkaasti. Se, mikä ensin näyttäytyy lukijalle paikoin melkein koomisena, muuttaakin muotoaan jonnekin surun ja haikeuden välimaastoon. Vapaus on kuitenkin niin paljon muutakin kuin "vain" avioliittotarina, sillä se on myös rikas monikerroksinen sukutarina kertoen niin Walterin kuin Pattyn vanhempien, sisarten sekä myös heidän lastensa Joeyn ja Jessican vaiheista nyt ja ennen. Franzen osaa uskomattoman taidokkaasti hyppiä ajanjaksosta ja henkilöstä toiseen, ilman että lukijana kertaakaan hämmentyy siitä, missä kulloinkin mennään. Pattyn ja Walterin vanhempien tuominen tarinaan vahvistaa sitä syvää teemaa, kuinka tahtomattaankin kannamme usein mukanamme vanhempiemme henkistä perimää. Tavoittelemmepa kuinka kovasti tahansa erilaisia ratkaisuja kuin vanhempamme, katsooko kuitenkin lopulta peilistä omat esi-isämme tekoineen silmiimme ja huomaamme väkisin olevamme heidän kaltaisiaan aina jossain määrin? Franzenin luomat henkilöt ovat jotenkin hengästyttävän todellisia huikeine dialogeineen. Harvoin kiinnyn kirjan henkilöihin niin kovasti, kuin nyt tein.

Toisaalta Vapaus on myös kuvasta erityisesti 70-luvulta nykyhetkeen amerikkalaisessa yhteiskunnassa keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta, kuitenkin älykkäästi etuoikeutettua elämää kyseenalaistaen. Isossa osassa erityisesti Walterin kautta on ihmisen suhde luontoon. Kuinka kauan ihminen voi itsekkäästi vain kuluttaa ja tuhota maapalloa vailla isompia seuraamuksia? Yhteiskuntakritiikki kohdistuu myös suoraan Yhdysvaltoihinkin erityisesti Lähi-Idän kriisien kautta, mutta Franzen osaa tehdä sen paasaamatta ja osoittelematta. Vapaus on pohjimmiltaan tarina ihmisyydestä vapauden luoman illuusion mutta myös taakan alla. Se näyttää, että vapaudella on todellakin hintansa, mutta usein hyvin erilainen mitä oletamme.

Hänellä oli joka päivä koko päivä aikaa keksiä jokin säällinen ja tyydyttävä tapa elää, ja kuitenkin kaikki hänen valintansa ja kaikki hänen vapautensa näyttivät vain lisäävän hänen kurjuuttaan. Omaelämänkerturin on likimain pakko tehdä se loppupäätelmä, että hän sääli itseään siksi että oli niin vapaa.

Kiitos Katjan arvostelun Vapaudesta ja Karoliinan arvostelun Franzenin Muutoksesta, sain tietää tällaisen kirjalijan olemassaolosta ylipäätään. Kun luin vielä anni.M:n innostuneen arvion tästä, kiinnostus nousi entisestään. Kun sitten sain kirjan käsiini, minulle tuli pitkästä aikaa se jännä tunne, että tässä on ns. minun kirja. Kirja johon tulen varmasti ihastumaan. Silti se hieman yllätti, miten voimakkaasti Vapaus minut koukutti ja lumosi alkumetreiltään saakka. Lukiessa varsinkin alussa Pattyn ja Walterin sekä Richardinkin välisiä dialogeja, melkein läpsin käsiäni välillä yhteen, että miten joku voi kirjoittaa niin hyvin! Sen lisäksi että Vapaus on erittäin rikas ja monikerroksinen tarina, se on myös taidokkaasti kirjoitettu. En kertaakaan lukiessani tätä huikeat 634-sivuista teosta ajatellut, että en jaksa tai hyppäänkö muutaman sivun yli. Nautin kirjasta alusta loppuun ja nyt tunnen aikamoista tyhjiötä sen suhteen, mihin pystyn seuraavaksi tarttumaan. Minulle kävi vähän kuin Pattylle, kun se mihin on pitkään intensiivisesti keskittynyt, loppuu, niin väkisin putoaa jonkinlaiseen tyhjiöön. Vapaus on yksi parhaimpia lukukokemuksia minulle tänä vuonna. Kuun lopulla, kunhan saan vähän tunnetasolla etäisyyttä kirjaan ja tarkastelen koko lukuvuottani, nähdään, oliko jopa parhain. Voisin kertoa tästä kirjasta niin paljon. Voisin kertoa Bobby-kissasta, joka katosi. Latvakerttulien pelastamisesta. Äidin liian intensiivisesti suhtautumisesta poikaansa. Hullusta ystävästä. Nuoresta kiihkosta. Vaietusta rakkaudesta. Seksistä jonka aikana tekee mieli ajatella vain kaikkea muuta paitsi sitä. 80- tuumaisesta plasmatv:stä. Voisin kertoa niin monesta asiasta, mutta sanonkin vain, että lukekaa itse kirja ja vapautukaa!

5/5

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

2011-12-02T15:07:00.001+02:00

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt

Alkuteos: Jag är din flickvän nu

Kustantaja: WSOY 2011

Suomentanut: Saara Pääkkönen

Tekstannut: Mika Liétzen

Sivuja: 126

Ruotsalainen Nina Hemmingsson rikkoo perinteisen ihmissuhdesarjakuvan rajoja mustalla ja paikoin roisillakin huumorilla. Stereotypiat niin naisista, miehistä kuin elämisestä yleensäkin rytisevät ja natisevat liitoksistaan, Hemmingsson uskaltaa nimittäin kertoa asioista, joista yleensä on helpompi vaieta tai mistä ei ainakaan tohdi julkisesti laskea leikkiä. Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt näyttää lukijalle eri ikäisen naisen, mutta usein kovin kompleksisen, sielunmaisemaa paikoin puistattavan suoralla tavalla. Sarjakuvan hahmot ovat usein rujoja, tyhjäsilmäisiä itseltä ja elämältä hukassa olevia henkilöitä, joiden sisäisestä angstista nousee väkisinkin huumoria. Toisaalta sarjakuvan nainen voi olla myös eläkeikäinen mummo, joka on löytänyt rakkauden, joskaan ei sitä sovinnaisinta.

Sarjakuvissa nainen on yleensä tyttöystävä, puoliso, jonka omat sisäiset haavoittuvuudet suorastaan demonisoivat olemassa olevaa parisuhdetta. Kaiken taustalta esille mielestäni nousee aika tärkeitä ajatuksia: Milloin ihminen on riittävän tyytyväinen itseensä? Miksi ihmissuhteet ovat välillä niin työläitä? Voiko olla sinut toisen kanssa jo ei ole sitä oman itsensäkään kanssa? Toisaalta paikoin läpi paistaa ihmisten loputon tyytymättömyys ja kohtuuttomat odotukset toisia ihmisiä kohtaan.

Osa stripeistä on isoja yhden kuvan kun taas osa muutamankin aukeaman mittaisia monen kuvan tarinoita. Osassa näyttäytyy runsaskin värimaailma kun osassa mustavalkoisuus suorastaa huokuu sivusta läpi. Hemmingssonin hahmot naurattavat, saavat puistelemaan päätään melkein paheksuen ja takuuvarmasti herättävät ajatuksia. Täytyy sanoa, että tykkäsin! Jotenkin Hemmingsson osaa kiteyttää sarjakuvan naisiin niin monia isoja ihmisyyttä, mutta varsinkin naiseutta sivuavia teemoja, ja vielä niin erikoisella tavalla, että sellainen kolahtaa minuun. Tämä on luettu myös ainakin Erjan lukupäiväkirjassa, kurkatkaapas tästä!

PS: Luen yhä Franzenin Vapautta ja olen kyllä niin sen lumoissa, että tulee olemaan haikea kääntää kirjan viimeinen sivu. Näillä näkymin se on kuitenkin viikonloppuna edessä ja lupaan teille tuoreeltaan jakaa tunnelmat kirjasta!

Satuhaaste: Sirkus saapuu kirjastoon

2011-11-30T12:09:00.001+02:00

Touhotin jo eilen niin marraskuun luettuja ja ihania kirjakauppoja, että meinasin unohtaa erään aivan ihanan marraskuisen haasteen, jonka takana on Lumiomena-blogin Katja. Nimittäin Satupäivän haaste haastoi kirjabloggaajat esittelemään/kertomaan jostain ihanasta sadusta, tarinasta. Haaste yksinkertaisuudessaan kuului näin:

Lue marraskuun 2011 loppuun mennessä yksi satu ja esittele/arvioi se blogissasi. Kerro lukemastasi sadusta myös tämän postauksen kommenttilaatikossa. Kaikkien haasteeseen osallistujien kesken arvon yhden satukirjan sekä jotain pientä jouluista.

Meillä luetaan joka päivä vähintään iltasatu ja haluankin satuhaasteen myötä nostaa vielä kerran esille Markus Majaluoman Sirkus saapuu kirjastoon -kirjan, jossa sadun aiheena ovat hauskat sirkuseläimet asioimassa kirjastossa.

Kirjastonhoitajana on nuori Maksimilia, jolla on todellakin kyky valita asiakkaille oikeat kirjat. Kun esimerkiksi iso sirkusnorsu tulee hakemaan kirjaa laihduttamisesta, keksii Maksimilia suositella hänelle kirjaa baletista. Nykyaikaisessa kirjastossa myös eläimet käyttävät nettiä ja niinpä hauska koirajoukko odottaa pääsyä koneelle. Maksimilia muistuttaakin koiran rontteja, että kissasivuille ei sitten ole asiaa.

Sadut ovat meidän perheessä erityisen tärkeitä. Niiden myötä iltaisin lapset rauhoittuvat äidin tai isän kanssa ja niiden myötä myös syntyy paljon hauskoja ja tärkeitäkin keskustelunaiheita. Siinä missä lukeminen on itselle huikea maailma, on selvästi se jo sitä noille pienille pojillenikin ja se tekee minut erityisen onnelliseksi. Ja koska maailmassa on murhetta riittämiin, koen itse tärkeänä saada aikuisenakin lukea niin lastensatuja kuin aikuisillekin tehtyjä sadunomaisia tarinoita. Arjessa pitää aina olla ripaus satua!

Pääset lukemaan Sirkus saapuu kirjastoon -kirjan arvosteluni tästä linkistä!

Haaveissa vainko oot mun?

2011-11-29T23:07:00.001+02:00

Shakespere and Companyn kirjakauppa Pariisissa

Kyllä nyt vähän kirpaisee. Olen useamman vuoden haaveillut pääseväni käymään Pariisissa ( mikä on sikäli hassua, että vielä viitisen vuotta sitten se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, niin maa, kieli kuin Pariisikin..vaan melkein päin vastoin koin ihmeellistä Ranska-angstia!)ja viimeisen vuoden ajan erityisesti mielessäni on kytenyt haave päästä käymään 1919 perustetussa Shakespere & Company -yrityksen kirjakaupassa. Rakastan tuollaisia kirjakauppoja, missä kirjat eivät ole tip top järjestyksessä vierekkäin eikä katosta paista kymmenet kirkkaat spotit niin, että tuskanhiki iskee jo kynnyksen yli astuessa.

Mieheni on nyt jälleen työmatkalla Ranskassa, ihan Pariisin kupeessa. Niin, voisi luulla, että nyt olen hänet ohjeistanut asioimaan ko. kirjakaupassa ja tuomaan minulle sieltä "jotain ihanaa", mutta ei. En edes miehen työreissun myötä pääse lähemmäs vieläkään tuota haavetta, sillä hänen työmatka-aikataulu on niin tiukka, ettei hänkään pääse vaimon puolesta ihanan kirjakaupan atmosfäärejä aistimaan tai kirjallisia tuliaisia tuomaan. Jatkan siis edelleen haaveilua! Vetoaako teihin tuollaiset ihanat vanhat persoonalliset kirjakaupat vai pidättekö enemmän sellaisesta selkeän siististä ja modernista miljööstä?

Marraskuukin vaihtuu ihan kohta joulukuuksi ja sitä myöten otan pienen varaslähdön ja listaan marraskuun luetut tähän. Täytyykin todeta, että erityisesti miehet loistivat tämän kuukauden lukukokemuksissa, vaikka muutaman vahva naiskirjalijankin kirja listalla on. Marraskuun luetuissa on 10 aikuisten romaania, 1 nuorten romaani sekä lisäksi 1 keittokirja, 1 sarjakuva, 1 lasten tietokirja sekä 1 lastenkirja. Lastenkirjoja meillä toki luetaan joka päivä vähintään iltasadun merkeissä, mutta blogiini tuon vain ne meille uusimmat ja kiinnostavimmat lukukokemukset. Marraskuun lista näyttää tällaiselta:

Camilla Läckberg: Saarnaaja
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Anna Kortesalmi ja Seija Vilén: Sormet sahramissa
Jussi Valtonen: Vesiseinä
Michael Cunningham: Illan tullen
Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon
Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti
Jari Tervo: Layla
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Jani Kaaro ja Väinö Heinonen: Evoluutio
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Emma Donoghue: Room
Grönroos ja Rantio: Kaikki pienet julmat tarinat

Näin tämän hetken fiiliksen mukaan jos nimeän romaaneista kuukauden TOP 3, sekalaisessa järjestyksessä, se olisi seuraavanlainen:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Jussi Valtonen: Vesiseinä
Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Ja ihan siinä rinnalla kärkkyisi kyllä Emma Donoghuen Room sekä Lionel Shriverin Jonnekin pois. Yhtään huonoa kirjaa en tässä kuussa ole lukenut, joten vähän mielialasta ja hetkestä riippuen, mikä tahansa tässä kuussa lukemani romaani olisi voinut olla TOP 3 listalla.

Huomenna loppuu äänestysaika koskien Joulunjärkäle 2011 - galluppia tuossa blogini oikeassa laidassa. Vielä ehdit siis antaa äänesi, vaikka aika selvältä taitaa lopputulos näyttää: Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär päätynee joululukemisekseni! Nyt minulla on alkutekijöissään aikamoinen järkäle, nimittäin yli 600-sivuinen Jonathan Franzenin Vapaus. Sen kanssa vierähtäneekin tämä viikko, sillä miehen ollessa työmatkalla arjen/huushollin/lastenhoidon vastuu on minulla yksin 24/7, joten lukemishetket ovat tällä viikolla vähän harvemmassa, ellen halua valvoa koko yötä ;) Lisäksi kirja on kooltaan niin jykevä, että sitä on hieman hankala lukea sängyssä. Mutta voi että olen ollut aika haltioissani Franzenin kirjoitustyylistä jo kirjan alkumetreiltä saakka!! Lukekaapas Katjan arvostelu Vapaudesta, sitä kautta minäkin kiinnostuin kirjasta.

Lukuisaa marraskuun viimeistä päivää lukutoukat! Pitäisiköhän sitä ensi viikolla pyöräyttää käyntiin vuoden viimeinen kirja-arvontakin blogissani, mitä mieltä olette?

Kaikki pienet julmat tarinat ( Otava 2003)

2011-11-28T14:38:00.001+02:00

Grönroos & Rantio

Otava 2003

Bongasin tovi sitten linnean blogista minulle vieraan sarjishelmen, jonka laitoin heti kirjastosta tilaukseen. Kyseessä on Helsingin Sanomien sarjakuvista tuttu tekijäkaksikko Grönroos ja Rautio, joiden Kaikki pienet julmat tarinat yhden sivun pituisia srtippejä on julkaistu Hesarissa ainakin 1998. Kirjan takakansi kuvailee sarjakuvien olevan suomalaista arkielämää surkuhupaisimmillaan. Hyvin pitklti sitä sritpit ovat, mutta menee jotenkin monessa varsinkin vanhemmuuteen liittyvässä asiassa syvemmälle ytimeen, niin että ei tiedä lopulta itkisikö vai nauraisi. Ja jos nauraa, se on sellaista mustan huumorin synnyttämää, osin kylmää naurua. Ja juuri siksi niin mielettömän nerokasta!

(klikkaa isommaksi)

Grönroos ja Rantio osaavat kaivaa suomalaisen arjen kipupisteita huumorin siivittämänä niin, että srtippejä lukiessa tulee paljon oivalluksia ja ajatuksia omastakin arjesta ja varsinkin vanhemmuudesta. Tuntuu, että monien strippien taakse sisältyy paljon syvempiä merkityksiä, jotka aukevat pikku hiljaa lukijan mielessä. Kun ensin sille nauraa, pikku hiljaa nauru kuitenkin kuolee ja tilalle tulee ajatus jostain vakavemmasta, joka hätyyttelee omaa sisintä.

Vaikka osa stripeistä onkin kevyitä ja hauskoja, arkirealismia koomisimmillaan, niin monelta osin Kaikki pienet julmat tarinat ovat sellaisia, ettei niitä lukiessa välttämättä tule hyvä mieli. Vanhempien tahaton ylivalta ja toisaalta arjen luoma uupumus jyräävät välillä lapsen. Stripit herättelevätkin voimakkaasti pohtimaan, kuinka itse vanhempana tajuamattaakin siihen sortuu välillä. Vanhemmuuden lisäksi parisuhteiden dymaniikka ja tietynlaiset valtataistelut kumpuavat hyvin stripeistä esiin. Kirjassa on 148 strippiä, mikä on iso plussa tällaiselle sarjakuvalle, sillä monesti hyvät sarjakuvakokoelmat ovat liian lyhyitä ja tulee se harmituksen tunne, että nytkö tämä jo loppui. Voisi kai sanoa, että Kaikki pienet julmat tarinat- kokoelman lukeminen on tietyiltä osin kuin kurkitus peiliin ja lopulta lukija itse määrittää, pitääkö näkemästään vai ei. Minuun tämä kolahti kyllä lujaa ja jos kenelläkään on tätä jo loppuunmyytyä teosta tarpeettomana ja olet valmis myymään/vaihtamaan muuhun, otathan yhteyttä! Joskus on vain hyvä nauraa itselleen kaikkine vajaavaisuuksineen, antaa lupa olla "vain ihminen"..

Emma Donoghue: Room

2011-11-27T07:58:00.001+02:00

Emma Donoghue: Room
Picador 2010
Sivuja: 321

" Good night, Room," I say very quiet. " Good night, Lamp and Balloon."
" Good night, stove, " says Ma, " and good night, table."
I'm grinning. " Good night, Wordy Ball. Good night, Fort. Good night, Rug."
" Good night air, " says Ma.
" Good night, noises everwhere."
" Good night, Jack."
" Good night, Ma. And Bugs, don't forget the Bugs."
" Night-night, " she says, sleep tight, don't let the bugs bite."

Pieni-Jack on innoissaan, illalla vaatekaappiin nukkumaan mennessään hän oli neljä, ja aamulla Sängystä äidin vierestä herätessään jo viisivuotias. Niin, Jack ei ole ihan tavallinen poika, vaan erityinen poika erityisissä olosuhteissa. Jack asuu äitinsä, Man kanssa pienessä huoneessa, johon Ma seitsemän vuotta sitten joutui tullessaan siepatuksi. Väkivaltaisen miehen, Old Nickin vankina ja usein raiskatuksi tulleena Ma kuitenkin on onnistunut luomaan oman maailman tuohon pieneen, noin kolme metriä kertaa kolme metriä kokoiseen huoneesen. Jackin synnyttyä Man tärkein tavoite on kasvattaa Jack poikkeuksellisista oloista huolimatta niin hyvin kuin vain kykenee. Jackin ja Man maailma onkin aivan erityinen. Heidän päivänsä kuluvat itse keksimiään leikkejä leikkien, ruokaa laittaen, kirjoja lukien. Ne vähät huonekalut, jotka huoneessa ovat, edustavat varsinkin Jackille melkein kuin ystäviä, henkilöitä: Sänky, Matto, Vaatekaappi, Pöytä jne. Tärkein kaikista on kuitenkin TV, sillä siellä ovat kaikki ne muut, kuten seikkailija-Dora tai Paavo Pesusieni. Jackin maailmassa ei ole muita kuin hän, Ma, Huone ja Old Nick, joka toimittaa heille ruokaa sekä tulee joskus iltaisin Man viereen Sänkyyn. Silloin Jack sulkee Vaatekaapissa silmänsä ja laskee narahduksia, jotka kuuluvat Sängystä. Mikään muu kuin kaikki huoneessa tapahtuva ei ole todellista.

Toisinaan Ma on niin väsynyt, ettei jaksa nousta sängystä lainkaan ja silloin Jack urheasti pärjää itsekseen. Tosin enimmäkseen sellaisina päivinä hän istuu, koska yksin on kurja leikkiä hänen ja Man yhteisiä leikkejä. Yksin ei huvita hypellä huoneessa paikasta toiseen tai kirkua niin lujaa kuin jaksaa, pienestä katon rajassa olevasta ikkunan kaistaleesta ulospäin. Jack rakastaa Man kertomia tarinoita, kuten tarinoita Berlinin muurista tai prinsessa Dianasta. Yhdessä he laulavat TV:stä kuulemiansa Lady Gaga, Rihannaa ja Kanya Westiä, riimittelevät ja keksivät hassuja sanoja. Jackin ja Man maailma on sanoista rikas.

Jackin täyttäessä viisi Ma tajuaa, että ei voi enää salata Huoneen ulkopuolella olevaa maailmaa Jackilta ja kun Old Nick menettää työnsä, alkaakin Ma pelätä ettei elämä Huoneessa tule jatkumaan kauaa ennallaan. Ma alkaa pikku hiljaa kertoa Jackille elämästään ennen Huonetta ja ennen kaikkea maailmasta sen ulkopuolella. Alun innostuksen jälkeen kaikki se tuntuu monin tavoin hämmentävältä ja uuvuttavalta Jackista. Sinnikkäästi Ma kuitenkin jatkaa kertomista, sillä hänellä on suunnitelma, jonka avainasemassa on Jack.

I count my teeth but I keep losing count, nineteen, twenty-one, twenty-two. I am Prince Robot Super JackJack Mr. Five, I don't move. Are you there, Tooth? I can't feel you but you must be in my sock, at the side. You're a bit of Ma, a little bit of Ma's dead spit along with me.
I can't feel my arms.

Luin kirjasta Booksyn blogista ja innoistuin heti. Ihana ystäväni tilasikin kirjan minulle ulkomailta jo kesällä, mutta vasta nyt sitten lopulta sain tartuttua kirjaan. Room on todellakin erikoinen, kiehtova ja samalla aikaa hieman ahdistava mutta kuitenkin niin toiveikas ja kaunis. Donoghuen ratkaisu laittaa viisivuotias Jack tarinan kertojaääneksi toimii huikean hyvin. Jackin kautta lukijalle avautuu niin erityinen oma maailma äidin ja pojan välillä, ettei voi kuin välillä pyyhkiä silmäkulmiin pyrkiviä kyyneleitä ja välillä nauraa. Jackin ikäiselle ominainen ihana optimistisuus yhdistettynä kuitenkin Huoneen luomaan vääristyneeseen maailmankuvaan on paikoin hämmentävä, sillä Jackin havaintojen taustalta paistaa monesti asiat, jotka kauhistuttavat aikuista. Jackin äidin kohtalo on sydäntä riipaiseva, mutta samalla aikaa toiveikas, koska kaikesta huolimatta hän on pystynyt luomaan Jackille lapsuuden niissä olosuhteissa. En halua kauheasti paljastella kirjan käänteitä, mutta pidin valtavasti siitä, miten Donoghue ns. laajensi kirjan puolivälin tienoilla tätä maailmallakin tunnettua ilmiötä, kun joku joutuu siepatuksi ja asumaan pienessä tilassa vuosikausia sieppaajansa armoilla. Donoghue kun ei keskity vain siihen, mitä tapahtuu Huoneessa, vaan myös sen jälkeen.

Roomista ovat kirjoittaneet myös Zephyr sekä Miia, hekin ovat pitäneet kirjasta. Ilokseni huomasin Tammen kevään 2012- katalogista, että Roomin käännös, Huone ilmestyy jo tammikuussa. Mietin ennen kuin tartuin Roomiin, että odottaisinko kuitenkin käännöksen ilmestymistä, sillä vaikka luen ja puhun sujuvasti englantia ja tänä vuonna luin ekan englanninkielisen romaanin, silti näköjään kynnys tarttua muuhun kuin käännökseen on suuri. Mutta onneksi tartuin, sillä nyt alan vihdoin uskoa, että pystyn lukemaan myös englanniksi aika lailla siinä missä suomeksikin. Roomhan on sinällään aika kiehtova kirja lukea alkukielisenä, sillä Jackin käyttämä kieli on paikoin erikoista, kuitenkaan olematta vaikeaselkoista missään määrin. Room on erityinen tarina erityisestä pojasta erityisissä olosuhteissa ja se tulee melkein iholle, tekee hetkittäin oman olon suorastaan klaustrofobiseksi, mutta jättää silti sydämeen lämpimän tunteen, että toivoa ei koskaan kannata menettää. Samalla Room on kipeän kaunis pienen pojan kasvutarina.

Jack, Jack, the piper's son,
Steal a pig and away he run.

Room antaa yhden pisteen myös Totally British-haasteeseen! Kirjalla on muuten myös omat jännät nettisivut, käykäähän kurkkaamassa Roomiin!

4/5

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

2011-11-23T09:51:00.001+02:00

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: The House of Special Purpose
Suomentanut: Laura Beck
Sivuja: 446

Hurraa-huudot voimistuivat edelleen sotilaiden ohittaessa meidät, ja sitten näin ison valkoisen sotaratsun tungoksen keskellä ja ratsun selässä, kuin jonkin loistavan jumaluuden, suurikokoisen miehen univormu yllään, viikset vahattuina ja siveltyinä teräviksi kärjiksi ylähuulen molemmin puolin. Hän tuijotti jäykästi eteenpäin mutta nosti aika ajoin vasemman kätensä suodakseen kuninkaallisen tervehdyksen ympärille kerääntyneelle väkijoukolle.

On vuosi 1915, kun pienessä Kašinin kyläpahasessa asuvan kuusitoistavuotiaan maalaispoika Georgi Daniilovitš Jatšmenevin elämä muuttuu. Georgin pienen kotikylän läpi nimittäin kulkee Venäjän suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš, jonka hengen Georgi pelastaa. Suuriruhtinas vaikuttuu niin paljon nuoren maalaispojan urheudesta, että hän haluaa Georgin Talvipalatsiin, missä tsaari Nikolai II:n pojalle Alekseille kaivataan hyvää henkivartijaa. Georgin rohkeus toimia omakin henkensä vaarantaen on riittävä meriitti nuorelle maalaispojalle ja hän jättääkin Kašinin kylän pian taakseen. Mutta samalla hän jättää taakseen myös vanhempansa, sisarensa sekä kuolleen ystävänsä kohtalon.

Talvipalatsin ja tsaariperheen myötä Georgille avautuu täysin uusi maailma ja hän alkaa ymmärtää, miksi köyhät kansalaiset kapinoivat; tsaariperhe elää yltäkylläisyyden keskellä, kun tavallinen työläinen raataa henkensä pitimiksi. Maailmalla vellova sota tuntuu paikoin kaukaiselta ajatukselta Talvipalatsin suojissa. Kun tsaari Nikolai II päättää lähteä itse johtajamaan sotajoukkoja ja tsaaritar kahden vanhimman tyttären kera tekee pitkiä päiviä vapaaehtoisina sairaalassa haavoittuneita hoitaen, Georgi näkee ensimmäisen kerran viitteitä Romanovien vallan muurin horjumisesta. Ilmassa on vallankumouksen tuntua, mutta Georgi keskittyy pitämään huolta hemofiliaa sairastavasta Alekseista. Georgin suhde tsaariperheeseen voimistuu, kun hänen ja nuorimman suuriruhtinattaren Anastasian välille syntyy kielletty rakkaus. Kuitenkin he molemmat tietävät, ettei Romanovien perillinen ja maalaispoika voi koskaan astua avioliiton satamaan ja se raastaa heidän nuoria ja voimakkaita tunteitaan kaiken salailun ohella. Vähitellen Talvipalatsin luoma illuusio turvallisuudesta alkaa mureta ja niin Georgi kuin tsaariperhe joutuvat kohtamaan kaiken sen, mikä on vähitellen kasvattanut voimiaan Talvipalatsin ulkopuolella tyytymättömien kansalaisten keskuudessa.

Palatsin ulkopuolelta kuului kova meteli ja me molemmat hätkähdimme. Juoksin ikkunaan ja näin viidensadan, ehkä tuhannen ihmisen marssivan kohti Aleksanterin pylvästä heilutellen duuman vallan ensisijaisuutta korostavia julisteita, huutaen iskulauseita Talvipalatsille päin murhanhimo katseessaan. Se ei tapahdu tänä iltana, minä ajattelin silloin. Mutta pian. Se tapahtuu pian.

Vuoden 1980 Lontoossa Georgi on jo kahdeksankymmentävuotias vanha herra, joka arvostaa rauhallista elämää yhdessä vaimonsa Zojan kanssa. Zojan sairaus pakottaa heidät kuitenkin kohtaamaan menneisyytensä, sillä Zojan viimeisenä toiveena olisi päästä vielä Pietariin, kotiin edes hetkeksi. Georgi tajuaa, että se mitä he eräänä kohtalokkaana yönä jo kuusikymmentä vuotta sitten kotimaastaan paetessaan jättivät taakseen, ei jätä heitä rauhaan ennen kuin he matkustavat Pietariin. Pietarissa vihdoin Georgi ja Zoja kohtaavat muistoissaan kaiken taakse jo jättämänsä.

Boyne punoo äärimmäisen taitavasti Georgin ja Zojan tarinan irrallaan olevat langanpäät yhteen lähestymällä alkua lopusta, palaamalla hetkiin siinä välissä. Lukija pääsee näkemään mielessään nuoren Georgin Talvipalatsin suojissa juuri ennen vallankumousta, mutta lopulta myös hetkeen, jolloin Romanovien valta murtuu ja niin Georgin kuin tsaariperheen elämä saa sysäyksen kohti tuntematonta, tragediaa. Nuoren Georgin ja Anastasian kielletty rakkaus on kuin liekki pimeässä yössä, liekki joka ei sammu. Se antaa Georgille voimaa kestää ajatus siitä, mitä hän jätti kotikyläänsä Talvipalatsiin päätyessään. Talvipalatsin sisällä tsaariperhe tulee lukijaa lähelle ja Boyne kuvaakin hienosti heidän aikakautensa traagista päättymistä vaihe vaiheelta. Talvipalatsin vakituinen vieras, ruhtinattaren ystävä Isä Grigori, Rasputin, näyttäytyy tarinassa vastenmielisenä miehenä, joka ovelasti kietoo verkkoonsa kaikki keistä kokee hyötyvänsä. Se, mikä on itse asiassa tarinan todellinen alku, on myös sen loppu ja lukija saa kokea sen raskain mielin, myötäeläen.

Georgin ja Zojan elämä Pariisissa ja Lontoossa paossa on kiehtovaa luettavaa. Boyne rakentaa rikkaan tarinan luomalla pikku hiljaa siltaa noiden traagisten Georgin ja Zojan nuoruuden tapahtumiin Venäjällä ja lopulta elämänsä ehtoopuolella 1980-luvun Lontoossa. Ihastuttava piirre tarinassa oli Georgin rakkaus lukemiseen ja kirjoihin. Jo Talvipalatsissa hänelle aukesi upea maailma sen hienon kirjaston myötä ja rakkaus kirjoihin kuljetti hänet Pariisissa töihin kirjakauppaan ja lopulta Lontoossa British Museumin kirjastoon. En ole lukenut juurikaan faktatietoakaan liittyen Romanovien historiaan, vaikka he minua ovatkin kiinnostaneet. Siksi kirja oli helppo lukea ns. puhtaalta pöydältä ja tarina tuntuikin monin tavoin hyvin todelta. Nyt kirjan lukemisen jälkeen syntyi vielä suurempi kiinnostus lukea tästä tsaariperheestä ja aionkin alkaa etsimään tietoa. Kirjassa oli minusta monin paikoin samaa tunnelmaa ja samoja elementtejä tarinassa, mitä kovasti pitämässäni Kalotayn Bolsoin perhosessakin. Toki onhan Georgin ja Anastasian suhteessa tiettyä yltiöromanttisuutta aivan kuten maalaispojan päätymisessä tsaariperheen pojan henkivartijaksi, mutta ne eivät haittaa kirjaa lukiessa, sillä Boyne on taitava tarinan kertoja. Tarkoin vartioitu talo on kiehtova ja viihdyttävä tarina, jonka seurassa vietin mielelläni aikaa. Se on toisaalta ajan kuvaa sodan vaikutuksista niin maan kuin yksilön kannalta, mutta ennen kaikkea vahvaa henkilötarinaa tuon pienestä kyläpahasesta lähteneen, lopulta Lontooseen päätyneen Georgin silmin. Se näyttää miten sota murtaa vahvojakin perinteitä, vie ihmisiltä läheisiä, erottaa rakkaimmistaan ja miten siitä selvinneet kuitenkin vielä vuosikymmenienkin jälkeen kohtaavat epäluuloja syntyperänsä takia, mutta myös omat traagiset muistonsa. Samalla se kertoo myös suuresta rakkaudesta.

"Eikö sinustakin ole ironista?" Rachel kysyi hetken mietittyään, " että kaikki ne pojat, jotka siitettiin maailmansodan loputtua suuressa rakkauden ja himon purkauksessa, ovat juuri sopivassa iässä sotimaan, kun seuraava sota alkaa? Aivan kuin Jumala olisi luonut heidät vain siksi että he voisivat taistella ja kuolla. Seistä kiväärien edessä ja ottaa vastaan heitä kohti lentävät luodit. Se on oikeastaan kuin karmeaa pilaa."

Tarkoin vartioidun talon ovat lukeneet myös Leena Lumi, Sara sekä Norkku!

PS: Kirjasta saan yhden pisteen pitkästä aikaa Totally British -haasteeseenkin, sillä Boyne on irlantilainen kirjalija!

4/5

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio

2011-11-22T08:42:00.001+02:00

Jani Kaaro & Väinö Heinonen: Evoluutio
Kustantaja: Avain 2011
Sivuja: 64

Jos antaisit tämän kirjan koiralle, se luultavasti nuuhkaisisi sitä tai purisi riekaleiksi. Jos antaisit kirjan simpanssille, se istuisi ehkä sen päälle. Me ihmiset voimme sen sijaan lukea, katsella kuvia ja saada elämyksiä.

Lainauksen viimeinen lause tiiviistää hienosti Evoluutio- kirjan ajatuksen. Jani Kaaron ja Väinö Heinosen upea lasten tietokirja Evoluutio tarjoaa todellakin tietoa ja elämyksiä niin leikki-ikäiselle kuin aikuisellekin. Rakastan sellaisia lasten tietokirjoja, jotka vastaavat monen ikäisen lapsen tarpeeseen ja kehitysvaiheeseen ja kun näin Evoluution esittelytekstin, tiesin tämän olevan kirja, joka pysyy meillä vielä lasten kouluiässäkin pitkään käytössä.

Pienempien lasten kanssa kirjaa voi selailla ja keskittyä hauskoihin kuviin ja tunnistamaan vaikka tuttuja eläimiä. Neljävuotiaan esikoiseni kanssa jo luimme pätkiä sieltä täältä ja hän jaksoikin kiinnostuneesti kuunnella kun luetut pätkät pysyivät sopivan lyhyinä ja toisaalta asiasisällöltään ymmärrettävinä. Geenit ja DNA ovat vielä aika vieraita asioita sen ikäiselle, mutta esimerkiksi teoriat maailman synnystä naurattivat ja saivat hänet jopa tekemään oman päätelmänsä siitä, kuinka kaikki on saanut alkunsa. Luettuamme mm. afrikkalaisesta teoriasta, jossa maailma sai alkunsa luojajumala Mbombon oksennuksesta sekä vanhasta suomalaisesta myytistä liittyen Väinämöiseen, jonka polvelle Sotka aikanaan pesi ja jonka munista maailma alkunsa sai, teki neljävuotiaani seuraavan päätelmän:

Maailma siis syntyi, kun gorilla kakkasi housuun!

Niin, eihän se ihan noin tosiaan tainnut edes kirjan mukaan mennä, mutta kyllä me saimmekin yhdessä makeat naurut ja esikoinen totesi, että haluaa lukea kirjaa pian uudelleen, kun siinä on niitä ihan hassuja juttuja! Kaksivuotias tyytyi osoittelemaan kuvia, ja kun suurimmat naurut kirvoittikin seuraava kuva:

Kirja aloittaa Evoluutioon perehtymisen pienen Charles Darwinin silmin, joka pohtii onko joskus ollut aika, jolloin maailmaa ei ollut? Evoluutio lähteekin liikkeelle esittelemällä ensin myyttejä maailman, eläinten ja ihmisten synnystä. Se kertoo myös siitä, kuinka ihmiset itse ovat yrittäneet synnyttää elämää laboratorioissaan kaiken maailman kokeilla ja testeillä. Nuoren Darwinin kautta lukija pääsee pohtimaan, miksi eläimet ovat toisaalta samanlaisia ja toisaalta tietyiltä osin kuitenkin erilaisia, ja päästään jälleen lähemmäs geenejä ja evoluutiota. Ekologinen lokero puolestaan selittää, miksi vaikka varpusella on lyhyet jalat mutta haikaralla pitkät. Esikoisesta oli erityisen mielenkiintoista kuulla ja nähdä kuvituksen myötä, miten norsu sai kärsänsä. Evoluutio näyttää myös dinosaurusten aikakautta ja niiden sukupuuttoon kuollessa on nisäkkäisen vuoro. Tuon kenotsooisen maailmankaikkeuden lopulla syntyikin oma lajimme, eli ihmiset. Ihmisen tarinassa mm. vertaillaan ihmisen ja apinan yhteneväisyyksiä sekä eroavaisuuksia. Lisäksi tutustutaan myös esi-isiimme sekä pohditaan miksi neandertalinihminen katosi.

Sisältönsä puolesta Evoluutio on pääosin vähän isompien lasten kirja, mutta on osattu tehdä niin monipuolisesti, että siitä on jo iloa ja sopivassa määrin tiedonjyväsiä myös leikki-ikäisellekin. Siinä missä nelivuotias nyt nauraa vaikka norsun kärsän synnylle sekä ihmisen ja apinan yhtäläisyyksille, parin vuoden päästä hän tiedonjanoisena saattaa jo haluta kuulla tarkemmin vaikkapa geeneistä. Ja eikä kirja todellakaan ole mielestäni vain lasten tietokirja, sillä täytyy tunnustaa, että kirja on aika mukava kertaus maailman, eläinten ja ihmisten synnystä tällaiselle, joka koulussa aikanaan niitä opetellessa näköjään joskus opettajan kuuntelemisen sijaan tirskui vierustoverinsa kanssa omia juttuja. Vaikka evoluutio luonnollisesti on tietenkin aikuisille tuttu asia, niin silti kirja tarjoaa varsinkin Darwinista kiehtovia yksityiskohtia sekä yleensäkin evoluutioon liittyen asioita, jotka tuntuvat unohtuneen siinä määrin, että niitä olisi vaikea selittää lapselle ilman omaa kertausta. Evoluutio on kirja, jonka voi ostaa jo omaan hyllyyn leikki-ikäisenkin kanssa luettavaksi siinä missä vaikka antaa lahjaksi kymmenvuotiaalle. Se on minusta aika erinomainen piirre lasten tietokirjassa! Ja kun lapsi joskus kysyy, mistä maailma tai ihminen sai alkunsa, ei tarvitse alkaa kaivelemaan jo pölyttyneitä muistolokeroitaan vaan voi ottaa esille Evoluution ja viettää hauskoja hetkiä yhdessä kirjaa lukien ja kuvia katsellen. Meillä tykätään!

PS: Kurkatkaa, mitä Lumiomena-blogissa tykättiin Evoluutiosta!

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

2011-11-19T20:14:00.001+02:00

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Kustantaja: Teos 2010
Sivuja: 339

Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräistoiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli.

Keski-ikäisen, syrjäytyneen Irman arki soljuu eteen päin tasaisen ennalta-arvattavasti. Päivät vierähtävät heräämisen ja nukkumaan menon välissä torilla kahvitellen, lehtiä lukien, ruokaa laittaen ja pyykkiä pesten. Kun Irma sitten vähän kuin vahingossa tai kohtalon oikusta ajautuu tuntemattoman oven taakse, Irman elämä nytkähtää uusille urille. Taloustutkimuskyselijäksi tekeytyvälle Irmalle aukeaa vieraiden ovien takaa tyystin uusi maailma, kun hän luovii suorastaan absurdeista tilanteista vieraiden eteisiin pöllähtämällä selville vesille. Irman älykäs, joskin paikoin melkein mielipuolisen vauhdikas sisäinen monologi pääsee harvoin Irman suusta kuitenkaan ulos asti sillä sanat juuttuvatkin jonnekin puolitiehen. Äärimmäisen ihmisrakas, mutta samalla aikaa yhtä lailla myös herkästi eristäytyvä Irma ei anna sen lannistaa itseän, vaan soittaa rohkeasti uutta ovikelloa.

Omien äänteiden pelokkaan värinän kuuli jo ennen kuin ne ryömelsivät suusta. - Joo, onnistuin sanomaan pienesti ja huulipyöreästi niin kuin lapsi, joka on päätynyt tunnustumaan jotain peruuttamattomaksi rikokseksi odottamaan jotain kamaluuksia saapuvaksi, tuli perustavanlaatuinen pelko, mistä siinä olisi nyt varsinaisesti voinut kiinni jäädä, sitä oli mahdoton sanoa, mutta silti sitä jotenkin pelkäsi, että se loppuu, päivä, kahvi, piirakka, kaikki mukava istuminen ja yhdessäolo.

Jossain mielensä poikkoiluissa Irma tajuaa toimivansa hieman väärin, mutta eikö tarkoitus pyhitä keinot? Alkoholisoitunut Virtanenhan selvästi virkistyy Irman vierailuista ja entäpä Jokipaltioilla Irja, eikö hänelläkin selvästi ole tarve jutella jollekin? Irman kaipuu toisten ihmisten seuraan, arkiseenkin, on niin voimakas, ettei hän voi estellä itseään tempautumasta noihin tilanteisiin uudestaan ja uudestaan. Irman ainoa läheinen, aikuinen poika ihmettelee, miksei saa äitiään enää kunnolla puhelimellakaan kiinni, mutta toisaalta hänellä itselläänkin on omat merkilliset säätönsä, joista Irma ei saa selvyyttä. Valheiden verkko kietoo Irman enemmän ja enemmän yhtä aikaa turvalliseen mutta petolliseen syleilyynsä.

Tulihan sekin, tavallaan viimeinen ja ratkaiseva päivä siinä pieleenmenemisen ja kaikinpuoleisen kamaluuden kimarassa, mutta sitäkin ennen sai vielä sauvoa jos jonkinmoisen vastoinkäymisen läpi.

Vuosi siinä meni. Nimittäin siinä, että uskalsin tarttua kirjaan jota kohtaan olin onnistunut kehittämään voimakkaat epäluulot sekä pientä katkeruutta, että se vei viime vuoden Finlandian eikä listalla ollut yksi viime vuoden suosikeistani, Markus Nummen Karkkipäivä. Voimakkaimmin kuitenkin vaikuttivat lukemani kommentit Rimmisen kielellisestä kikkailusta kirjassa, mikä sikäli on hassua, että pidin todella paljon myöhemmin Essi Tammimaan Paljain käsin -teoksesta, missä uudissanoja vilisi siellä täällä. Viime kuukausina kuitenkin olen ajatellut, että juuri siksi minun pitää lukea kirja, koska olen tuntenut sitä kohtaan niin voimakkaita ennakkoluuloja. Kun kuitenkin ennen kirjaa koskevien arvostelujen lukemista se oli aidosti minua kiinnostanut. Ja jotenkin sitten näin tämän vuoden Finlandian kynnyksellä tuntui sopivalta vihdoin tarttua Nenäpäivään. Parinkymmenen sivun jälkeen olin melkeinpä ällistynyt, Rimmisen kielihän on oikeasti hauskaa, soljuvaa ja hengästyttävän lennokasta. Jotenkin huojentuneena saatoin siis uppoutua Irman tarinaan, sillä Irma henkilöhahmona on erittäin kiehtova. Toisaalta älykäs, humoristinen mutta samalla myös surullinenkin. Irman taustoja ei juuri avata lukijalle, mutta selväksi käy, että hän on elämässään hieman tuuliajolla ja syrjäytynyt aika voimakkaasti yhteiskunnastakin. Irman mieli leikkaa toisinaan kuin partaveitsi, mutta välillä kohoaa suorastaan maanisiin sfääreihin. Kuitenkin, Irma on sydämellinen ja hyväntahtoinen ja se on tarinan kantava voima.

Nenäpäivä on tarkkanäköinen syväluotaus erään yksinäisen ihmisen mieleen, melkein kuin hätähuuto välittämisen ja ystävällisyyden puolesta, olematta kuitenkaan raskas tai liian surumielinen. Toisaalta myös ihmiset, keiden kotiin Irma tupsahtaa alussa sattumalta, myöhemmin tarkoituksella, ilmentävät omalla tavallaan yksinäisyyden erilaisia sävyjä. Rimmisen teksti on leikittelevää kuin keväinen auringonsäde poskella, sen mukaan on helppo solahtaa. Jos jotain kritiikkiä pitää esittää, Nenäpäivä olisi ollut ehkä vielä tehokkaampi hieman lyhennettynäkin, sillä nyt paikoin tuli hetkellisesti tunne toistosta tai paikalleen jumittumisesta. Toisaalta se omalla tavallaan ilmentää Irman mielenmaisemaa. Kokonaisuutena Nenäpäivä oli minulle erittäin positiivinen lukukokemus ja tuntui hyvältä heittää siihen liittyneet ennakkoluulot romukoppaan. Kirja ei ehkä kuitenkaan hätyyttele tämän vuoden parhaimpien lukukokemusteni kärkeä, mutta on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

...kunhan nyt vain toivoi siinä tiskipöydästä heijastuvaa usvareunaista kuvajaista tuijottaessaan että oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.
Ihan mahdolliselta se tuntui.

3/5

Jari Tervo: Layla

2011-11-17T18:45:00.001+02:00

Jari Tervo: Layla
Kustantaja: Wsoy 2011
Sivuja: 361

Alkoi äkkiä sataa lunta, suuria hiutaleita, kuin madonnanliljojen terälehtiä, ja liikenteen melu kaikkosi. Lumi päällysti ja valaisi jäätyneen auringon lailla kaikki paikat ja ymmärsin, miksi tätä maata kutsutaan valkoisten liljojen maaksi.

Jo kehdossa serkulleensa kihlattu nuori kurdityttö Layla pakenee sukuklaaninsa vihaa, sillä hääyönä valkoinen lakana ei värjäännykään vereen. Veljensä Nasirin avustamana Layla välttää siskonsa Asumanin kohtalon päätyä haudatuksi maakuoppaan, ja Laylan ajatuksissa alkaa siintää Finlandiya, maa jossa miehet ovat kuin Apollo ja jokainen nainen sekä mies osaa kirjoittaa. Samaan aikaan Finlandiyassa, Suomessa kauppatieteiden maisteri Armonlahti päätyy parittajaksi koittaessaan selvitä omista veloistaan. Armonlahti vuokraa Liisankadulta hienon asunnon, johon hän haluaa jokaiseen kolmeen huoneeseen naisen tienaamaan. Läpi Euroopan matkaava nuori Layla päätyykin lopulta Armonlahden alaisuuteen maksamaan omaa velkaansa tavalla, jota hän ei ensin voi käsittää millään. Liisankadun lukaalissa samaa "uraa" luova entinen teekkari, nykyinen alkoholisti Helena perehdyttää Laylan prostituution, prostaamisen perusasioihin ja karu arki Suomessa näyttäytyy todenteolla Laylallekin. Helenallakin on omat taistelunsa taisteltavana, sillä rappioelämän myötä hän menetti Ilmari-poikansa huoltajuuden ja prostaaminen näyttää ainoalta keinolta hankkia asuntoa ja rahaa, jotka ovat välttämättömät vaateet huoltajuustaistelussa.

Illan viimeinen laukesi vinkaisten hetkeä ennen Kymppiuutisten tunnaria.
Helena tajusi voivansa oppia vihaamaan miehiä.

Liisankadun lukaalin vakiosiakkaaksi päätyy myös filosofian ylioppilas Jaussi, jonka sisimmässä palaa muutoksen tuli. Jaussi ei jaksa enää kerryttää vihaansa vain foorumeilla samanhenkisten kanssa keskustellen, vaan päättää toimia. Samaan aikaan Laylan isä Memed ja omalla tavallaan Laylan kohtalon sinetöinyt veli Ismail matkaavat Euroopan läpi Suomeen Laylaa etsien. Suvun kunnian palauttamiseksi on vain yksi keino.

Laylan, Helenan, Armonlahden ja Jaussin tiet kohtaavat ja limittyvät kohtalokkainkin tavoin. Nämä omien elämiensä lainsuojattomat etsivät elämässä toki onneakin mutta usein vain keinoa selvitä edes seuraavaan päivään. Elämä kohtelee harvoin heistä ketään silkkihansikkain ja loppujen lopuksi ihmishenki tuntuu olevan vain kauppatavaraa siinä missä purkki maitoakin.

Tartuin Laylaan aika ristiriitaisin tuntein. Olin jo ehtinyt lukea useamman arvostelun kirjasta sekä huomannut myös mediassa näkyneen keskustelun liittyen mm. asiavirheisiin erisnimissä tai yleensäkin kurdeihin liittyvissä faktoissa. Isoa melua tuntuu aiheuttaneen myös osan käsitykset siitä, että Tervo kirjallaan laittaa kurdit hyvin ahtaaseen muottiin ihmisinä. Olen lukenut Tervolta aikaisemmin vain teoksen Kallellaan, josta pidin kovasti. Laylan aihepiiri tuntui niin kiinnostavalta, että se tuntui hyvältä teokselta jatkaa Tervon tuotantoon tutustumista. Myönnetään, että luin kirjan ensimmäiset 50-60 sivua jotenkin korostuneen kriitisesti, eikä sitä tietenkään helpottanut se, että törmäsinkin heti muutamiin ihan puhtaisiin kirjoitusvirheisiin. Kurdeihin liittyvien sanojen oikeellisuudesta en onneksi tiedä mitään, joten niiden suhteen en lukijana kokenut ongelmia tai tarvetta kyseenalaistaakaan. Toki sanojen prosti ja prostaaminen käyttö hieman aluksi hämmensi, koska en ikinä ole kuullut niitä käytettävän prostituutiosta puhuttaessa. Ensin ajattelin sen olevan kenties jotain "alan slangia", mutta mikäli nettikirjoituksista olen oikein ymmärtänyt, se ei sitä kuitenkaan ole. Kenties Tervo on halunnut luoda oman uudissanansa tai luonut tahtomattaankin nyt sellaisen?

Sitten Layla kuitenkin tempaisi mukaansa, ja keskityin vain kirjan tapahtumiin, tunnelmaan, ihmiskohtaloihin. Tervon tyyli kirjoittaa yhteiskunnallisestikin aroista asioista on samalla aikaa kevyt otteeltaan, mutta vahva paino-arvoltaan. Prostituutio on Suomessakin ongelma ja vaikka usein ajatellaan, ettei seksin myynti ole rikos, mutta kuinka moni todella ymmärtää, miksi sen ostaminen on? On ahdistava ajatus, että Suomessakin olisi prostituoituina tyttöjä ja naisia vasten tahtoaan, tai ylipäätänsä missään maailmassa, kuten valitettavasti on. Jaussin henkilöhahmon myötä Tervo tuo esille myös Suomessakin tuttua kiihkomielistä ajattelua, jolla voi olla rankatkin seuraukset. Vaikka mediassa esille on noussut väite, että kirja esittää nimenomaan kurdit ikävässä valossa, en allekirjoita väitettä itse. Ei Tervo tässä kirjassa sen enempää meitä suomalaisiakaan esitä mitenkään ylevinä tai parempina, päin vastoin. Suomalaiset naiset ovat kirjassa usein enemmän tai vähemmän joko alkoholisoituneita tai muuten ongelmaisia ja nuoret tytöt jo teini-iästä lähtien miehenkipeinä ja humalahakuisina. Vaikea kuvitella, että kovin moni oikeasti lukee fiktiivistä teosta sillä ajatuksella, että kirjassa esitetyt ihmisryhmät ovat kirjailijan tai muidenkaan yleinen käsitys ko. ryhmästä. Siksi koen kirjaan liittyvän mediakouhkaamisen jopa hieman huvittavana. Ennen kaikkea toivoisin ihmisten kirjan myötä ajatteleva, mitä Tervo sillä haluaa sanoa.

Kaiken kaikkiaan Tervo on mielestäni kirjoittanut suht vahvan teoksen ihmisyydestä ja sen mittareista. Minkä arvoinen ihmishenki lopulta on ja kuka sen määrittää? Mikä valta ihmisellä itsellään on omaan itseensä? Aiheestaan huolimatta kirja ei ole raskas, mikä johtunee Tervon otteesta tekstiin. Se on tavallaan myös asia, missä liikutaan välillä melkein heikoilla jäillä, sillä ihmiskauppa ja prostituutio eivät ole asioita, joiden yhteydessä vitsailu tuntuu sopivalta. Mielestäni Tervo kuitenkin onnistuu välttämään nuo sudenkuopat tyylikkäästi. Tietyssä määrin tarinan juoni on ennalta-arvattava, mutta varsinkin loppupuolella se tarjoili minulle ainakin muutamia isojakin yllätyksiä, jotka suorastaan ahdistivat. Tarinan vahvuus syntyy kuitenkin niistä asioista, joita Tervo haluaa nostaa esille ihmisten kohtaloiden ja tekojen taustalta. Tervon luomat henkilöt eivät monikaan ole missään määrin rakastettavia, mutta kirjan edetessä heihinkin suhtautuu ymmärtävämmin. Kirjan kirkkain tähti minulle oli nuori Layla, tuo vanilaisen kissan silmät omaava pieni taistelija.

Hän muisti aina isänsä opetuksen. Kun kurdilla on nälkä eikä taskussaan kurusin kurusia, hänellä on kuitenkin kunniansa. Kun kunnia katoaa, katoaa elämä. Elämä on kunnia. Ei muuta.

Ja kun Tervosta on kyse, puhutaan aina myös siitä isosta F:stä. Kyllä Layla varmasti paikkansa listalla olisi ansainnut, mutten tiedä, olisiko Laylalla ollut ainesta palkintoon asti vahvuuksistaan huolimatta. Kirjablogistaniassa Laylasta on kuitenkin pidetty ja itse liityn samaan joukkoon. Tammikuussa julkaistaankin blogistanian omat F-ehdokkaat, saa nähdä, päätyykö Layla sille listalle!

Laylan ovat lukeneet myös mm. ( Vinkkaa jos en ole hoksannut arviotasi, linkitän mielelläni!)
Jori
Amma
Booksy
Erja
Kirsi
Tessa
Minna
Norkku

Kohtaloni ei kiinnosta ketään.
Vain niitä, jotka tahtovat minut tappaa.

3/5

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti

2011-11-16T08:37:00.001+02:00

Jukka-Pekka Palviainen: Joku vieraileva tähti
Kustantaja: Wsoy 2011
Kannen suunnittelu: Reetta Niemensivu
Sivuja: 167

Me ollaan sitten kumpikin aivan yhtä yksinäisiä täällä maailmankaikkeudessa.

Ysiluokkalainen Atte ei sovi siihen muottiin, mihin nuorten yhteisön paine muita ajaa. Atte on älykäs ja tunteellinen nuori, jolle runot ja näytteleminen ovat tärkeitä itseilmaisun keinoja. Kun Atte pääsee mukaan esittämään Häräntappoase- näytelmään, on heti selvää, että Atte jos kuka kykenee näyttelemään Alpo Korvan roolia. Atte saa vastaparikseen Kerttua esittämään lapsuudenystävänsä Jennin, jonka kauneutta moni ikätoveri kadehtii.

Aten huomio kiinnittyy kuitenkin eräällä kirjastoreissulla erikoiseen mustatukkaiseen tyttöön, joka pälyilee myös Attea pitkän otsatukkansa alta. Ja kun näytelmän puvustossa kaivataan korjausapua, tutustuu Atte tuohon mustatukkaiseen tyttöön, Anniin paremmin. Tarkkislainen Anni on tummanpuhuvan ulkokuorensa alla vain nuori tyttö, joka koittaa selvitä sairaan äidin tukena ja pikkuveljensä huolehtijana. Ainoa luotettava aikuinen on isän uusi puoliso Reija, mutta Reijankin menettämistä Anni pelkää, sillä jos Reija ei jaksakaan isää, jaksaako hän Anniakaan sitten enää?

Äiti, äiti, äiti! Herää jo henkiin! Minä en jaksa näiden tunteideni kanssa: vihaa, katkeruutta, sääliä, surua ja myötätuntoa aamusta iltaan. Kaikki tunteet on käytävä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. On puristettava kättä nyrkkiin, purtava hampaita yhteen, itkettävä ja naurettava. Kunpa olisi sellaisiakin päiviä, jolloin ei tarvitsisi tuntea yhtään mitään, Anni ajattelee vetäessään vessan.

Kun Atte ja Anni tutustuvat paremmin, jotain lämmintä heidän molempien sisimmissä läikähtää: maailmassa on joku toinenkin, joka on yhtä yksin. Varsinkin Anni alkaa nähdä elämässään muutakin kuin mustaa, ja pystyy kertomaan Atelle äidistään ja pikkuveljestään. Ehkä ei olekaan hullumpaa olla erilainen vaan päinvastoin. Ehkä se on juuri se rikkaus, mikä kantaa aikuisuuteenkin.

Jukka-Pekka Palviaisen Joku vieraileva tähti on kertomus siitä, miltä tuntuu olla erilainen nuori, miltä tuntuu kun ei sovikaan siihen muottiin johon muut tuntuvat suorastaan solahtavan. Se kertoo, miltä tuntuu kun perhekään ei ole se idyllinen vaan kaikkea muuta. Palviainen kirjoittaa nuorista ongelmineen sopivalla herkkyydellä, liikoja selittämättä. Aten ja Annin perheiden kautta Palviainen ilmentää hyvin todentuntuisesti myös aikuisten ongelmia selvitä parisuhteissaan kuin yleensäkin oman identiteettikriisinsä keskellä. Vaikka Palviainen kertoo nuorten ihastumisista ja tunteista, hän ei tee sitä liikaa siirappisoiden siitä huolimatta, että nuoren sydän sykkiikin tunteissaan usein hyvin suurissa mittasuhteissa. Vaikka olen oman teini-ikäni elänyt 90-luvulla, tavoitin paljon tuttuja tunteita ja ajatuksia varsinkin Annin ajatuksista.

En ole lukenut nuortenkirjoja sen jälkeen kun olen ollut nuori. Kun luin Palviaisen kirjan esittelyn, halusin kokeilla miltä tuntuu aikuisen silmin lukea nuortenkirjaa, onhan se kuitenkin aikuisen kirjoittama, kuten nuortenkirjat toki yleensä ovatkin. Tuntui mukavalta huomata, että vaikka kirja on nuortenkirja, se antoi aika paljon ajattelun aihetta myös aikuiselle lukijalle, niin nuorten elämästä kuin meistä aikuisistakin. Väittäisin, että se on aika hyvä kriteeri kun arvostellaan nuortenkirjallisuutta. Siitä syntyy tietynlainen uskottavuus kirjaan, jota uskon myös nuorten arvostavan. Ja tietenkin pakko Anna-Leena Härkösen pitkän linjan fanina todeta, että kun kirjassa sivuttiin paljon Häräntappoasetta, se toi oman kiehtovan lisän kirjaan.

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon

2011-11-15T10:00:00.001+02:00

Markus Majaluoma: Sirkus saapuu kirjastoon

Kustantaja: Avain 2011

Markus Majaluoman hauskat ja hieman karikatyyriset hahmot ovat tuttuja monelle niin Majaluoman omien kirjojen sivuilta kuin myös monen muun kirjailijan lastenkirjojen kuvituksista. Omiin Majaluoman suosikkeihini kuuluu mm. Isä, rakennetaan maja. Majaluoman uusin lastenkirja sijoittuu minulle ja lapsillenikin rakkaaseen miljööseen, nimittäin kirjastoon. Eikä siinä vielä kaikki, sillä hauska sirkusmaailma saapuu kirjastoon ja siinä on kirjastonhoitaja Maksimilialla ja hänen marsullaan Marsumilialla ihmettelemistä kerrakseen.

Kirjaston johtaja on neuvonut Maksimiliaa, että Asiakkaalle täytyy aina löytyä oikea kirja. Sirkuksen väen saapuessa kirjastoon, onkin Maksimilialle luvassa aika kiireinen työpäivä. Kun tiskille tömistelee suuri norsu ja pyytää kirjaa laihduttamisesta, kekseliäs Maksimilia suositteleekin kirjaa nimeltä Baletin suuri oppimäärä. Siinä norsu oppisi sopivasti herkkyyttää ja kilotkin karisisivat samalla.

Eipä ole vain ihmisnuoriso, joka notkuu netissä, sillä eipä aikaakaan kun kirjaston koneelle pääsyä odottamassa on koiranuorisoa. Maksimilia antaa koirille salasanan nettiin, mutta varoittaa heitä menemästä kissasivuille, sillä se oli koirilta ankarasti kielletty !

Sirkus saapuu kaupunkiin on samalla aikaa lapsenmielisen hauska mutta tarkkanäköinenkin. Niin oikeassa elämässä ihmiset kuin kirjassa sirkuseläimet hakevat kirjastosta monia asioita; tietoa, sateen suojaa tai vaikka ystävää. Pituudeltaan kirja on ihanteellinen pienemmän väen iltasatukirjaksi, sillä kaksivuotiaskin jaksoi hyvin kuunnella koko tarinan kuvien katselun lomassa. Neljävuotiaan kommentti kirjaan oli: "Se oli se norsu kaikista hauskin, kun se tunki sen ison kärsänsä sen Maksimilian nenään kiinni, hyiii! "

Lastenkirjapostaukset tuntuvat olevan ainakin minun blogissa niitä vähiten kommentoituja, mikä on ihan ymmärrettävää, sillä varmasti vain murto-osaa lukijoistani ne kiinnostavat. Mutta koska meillä luetaan lastenkirjoja päivittäin, haluan tuoda blogiini ne meitä innostavimmat kirjat esille, sillä jos muutamakin saa siitä uusia lastenkirjavinkkejä, olen iloinen. Ja voin ihan rehellisesti tunnustaa, että hyvään lastenkirjaan aikuisenkin on hauska hetkeksi uppoutua ja helliä sitä sisäistä pientä tyttöä tai poikaa ;)

Michael Cunningham: Illan tullen

2011-11-13T19:34:00.001+02:00

Michael Cunningham: Illan tullen
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: By Nightfall
Suomentanut: Laura Jänis
Sivuja: 301

Se on kornia, se on sentimentaalista eikä hän kerro sitä kenellekään, mutta toisinaan - kuten nyt - se tuntuu olennaisimmalta piirteeltään; vakaumus siitä että kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta taivaasta laskeutuu piakkoin kauhistuttava, sokaiseva kauneus, joka Jumalan vihan tavoin pyyhkäisee kaiken mennessään, jättää meidät orvoiksi, vapahtaa meidät ja pakottaa meidät miettimään, miten aloitamme uudelleen alusta.

New Yorkilainen pariskunta Peter ja Rebecca Harris elävät ainakin ulkoisesti hyvää ja tasaista elämää. Rebeccan työ taidelehden päätoimittajana ja Peterin galleristina tuovat heille riittävän elannon, ajoittaisista epävarmuuksista huolimatta. Heidän aikuinen tyttärensä Bea on halunnut ottaa erityisesti Peteriin etäisyyttä ja ongelmaiset välit tyttäreen kalvavatkin usein Peteriä. Bea ei ole ainoa asia, mikä Peterin mieltä kaivertaa, sillä hänen nuoruudessaan kuollut isoveli Matthew sekä jatkuvasti kalvava kaipuu täydellisen kauneuden hetken kokemiseen vievät oman osansa Peterin ajatuksista. Kaikki voisi kuitenkin jatkua ennallaan, ehkä, ellei Rebeccan tuhlaajapoika, kaunis ja elämänvimmainen veli Ethan, Mizzy tulisi yllättäen heille tilapäisesti asumaan. Rebecca suhtautuu suorastaan äidillisen huolehtivasti veljeensä ja Mizzyn huumeidenkäytöt ja muut rajut teot eivät ole vuosien varrella helpottaneet niin Rebeccan kuin muunkaan perheen huolta Mizzystä.

Ja tuossa, sampoolta tuoksuvana, Peterin hoiviin uskottuna, istuu perheen kuopus, Taylorien palavimman ja riipaisevimman rakkauden kohde; suurimpien toiveiden ja synkimpien pelkojen aihe. Lapsi joka voisi vieläkin tehdä jotain ihmeellistä ja jonka perhe voisi vieläkin menettää - huumeille, hänen omalle rauhattomalle mielelleen, surulle ja epävarmuudelle joka tuntuu olevan aina läsnä, valmiina painamaan maailman lupaavimmatkin lapset maan rakoon.

Yllättäen Peter näkee elinvoimaisessa, vielä nuoruutta uhkuvassa Mizzyssä niin nuoren Rebeccan, kuolleen veljensä Matthewin kuin tyttärensä Bean aidoimmillaan ennen kuin kaikki muuttui niin vaikeaksi heidän välillään. Peter näkee saman lumon Mizzyssä kuin ihailemassaan Rodinin veistoksessa. Mizzy nostaa Peterissä pintaan tunteita, jotka ovat ehkä uinuneet jo muutaman vuosikymmenen ajan, vailla herättäjäänsä.

Tätä Peter taiteelta haluaa. Eikö niin? Tätä sieluntuskaa: tätä tunnetta että on lähellä jotain kaunista ja katoavaista, jotain (jotakuta) jonka hehku kuultaa lihan haurauden läpi, kyllä, niin kuin Manetin huora-jumalattarella, kauneutta josta on karsittu sentimentaalisuus, sillä Mizzyhän on (eikö olekin?) omalla tavallaan huora-jumala, hän ei olisi yhtä kiehtova jos olisi hyvätapainen, huippuälykäs ja henkinen olento, jollainen hän omien sanojensa mukaan toivoo olevansa.

Voi että. Aloitin edellisen postaukseni samalla huokauksella, mutta eri syystä. Pohjustuksena kerrottakoon, että en ole lukenut Cunninghamilta aikaisemmin mitään, mutta olen vuosia sitten katsonut hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Tunnit, johon rakastuin. Huikea elokuva. Paljolti sen kokemuksen myötä kiinnostuin nyt tästä Cunninghamin uudesta, sillä aihepiiri kiinnostaa ja tuntui sopivalta ajalta vihdoin tutustua hänen tuotantoonsa. Tunnit -elokuva loi itse asiassa aika vahvat ennakko-odotukset tälle kirjalle ja kun Leena Lumi, Erja sekä Karoliina kirjoittivat ihastuneensa tähän, odotukset nousivat vieläkin asteen ylemmäs. Illan tullen onkin hyvä, hienovireinen ja hämmentävänkin puhutteleva katsaus niin keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan kuin jossain määrin myös parisuhteen syvimpään olemukseenkin. Toisaalta se on tällaiselle New Yorkia vielä muutoin kuin kirjojen ja tv:n kautta kokeneelle jälleen uusi ja kiehtova kurkistus New Yorkin sykkeeseen. Erityisesti Peterin hahmo, joka kertojan roolissa kirjassa on, näyttäytyy oikeastaan yhtä aikaa vähän säälittävänä mutta sitten toisaalta niin inhimillisenä ja sympaattisena, että hänestä jotenkin väkisinkin pitää. Toisaalta Rebecca näyttää sisintään kunnolla kirjan lopussa ja sen myötä melkeinpä ajattelin, että tästähän alkaisi se tarina, jonka vielä enemmän haluaisin kuulla. Kaikista kirjan ansioista huolimatta on pakko todeta, että koin sen paikoin kuin Valtosen kirjassa Outi, vesiseinän läpi. Kirjan ns. jälkimaku on jotenkin erityisen voimakkaan pohdiskeleva, melkeinpä kaipaava ja siksi uskon, että äsken lukemani Valtosen napakymppiteos sekä eilen katsomani upean voimakas kotimainen elokuva Kotirauha, veivät valitettavasti tältä kirjalta sen ansaitsemaa huomiota ja kokemuspohjaa. En ole oikein vieläkään tunnetasolla laskeutunut alas Vesiseinän ja Kotirauhan jäljiltä ja valitettavasti kirja jäi huomattavasti etäisemmäksi lukukokemuksen tasolla kuin mitä oletin tai halusin. Voi että.

Kurkatkaahan muuten myös Zephyrin arvio alkukielisestä teoksesta sekä mitä Minna tuumaa Ilselässä!

3/5

Jussi Valtonen: Vesiseinä

2011-11-12T19:14:00.001+02:00

Jussi Valtonen: Vesiseinä
Kustantaja: Like 2006
Sivuja: 213

Järveltä palattua grillataan ahvenia. Minä juon jaffaa ja isä polttaa sikaria.
Isä sanoo, että elämä on vaikea yhtälö. Olen samaa mieltä.
Mahdollisia maailmoja on kato Antti niin paljon.
Joo.
Niistä pitää valita eikä etukäteen tiedä mihin joutuu. Sun äitis esimerkiks oli ratkaisuna - no, kom sii kom saa.

Voi että. Miten keksiä jotain järjellistä sanottavaa kirjasta, johon rakastui kertaheitolla? Luin kesällä Valtosen Siipien kantamat, josta pidin kovasti, joten sikäli tiesin tähän toiseen Valtosen kirjaan tarttuessani, että jotain hyvää lienee luvassa. Jo Vesiseinän ensimmäistä tarinaa, Mahdollisia maailmoja lukiessa tiesin, että tämä kirja on kirja, jolle antaisin viisi tähteä, mikäli blogissani sellaisia antaisin. Sen vain tietää, sillä sydämeen sujahtaa sellainen jännä tunne, että yhtä aikaa ahnaasti ja varoen kääntää sivuja: lisää, lisää, lisää tätä..mutta samaan aikaan jo suree hetkeä kun viimeinen sivu on luettu. Kirjassa on kahdeksan tarinaa, mutta silti niitä kaikkia yhdistää Antti, jonka Mahdollisia maailmoja -tarina esittelee ensin pikkupoikana. Erikoista tarinoissa on se, että vaikka tarinoissa kulkee samoja henkilöitä, heidän elämänhistoriansa on uudessa tarinassa aina jollain tapaa erilainen. En tiedä, onko Valtonen halunnut siten tarjoilla lukijoille kirjan ensimmäisen tarinan, Mahdollisia maailmoja filosofian Antin erilaisten tarinoiden kautta, mutta jotenkin itse koen sen niin ja pidän ajatuksesta.

Toisaalta Antti on vasta pikkupoika, jonka elämää säätelee kirjailija isän alkoholismi ja toisaalta taas aikuisena itsekin sanan säilää työssään käyttävä elitisti sekä paljon siltä väliltä. Äänensä saa myös Antin sisko Outi, joka Vesiseinä -tarinassa kiteyttää jotain valtavan olennaista elämästä, aivan kuin itseään ja ympäröivää todellisuutta tarkastelisi joskus vesiseinän läpi. Kirjan viimeinen sekä myöskin pisin tarina Afrikka on voittanut H.J Erkon kirjallisuuskilpailun ensimmäisen palkinnon eikä suotta. Se on väkevä ja monitahoinen tarina, josta itsekin pidin kirjassa eniten, vaikkakin jokainen tarina puhutteli minua aina jollain tavalla, sisintä hivellen tai paikoin melkein raapien. Itse asiassa erä kohta Vesiseinä -tarinasta kuvaa hyvin Valtosen omaa tekstiäkin:

Hän muotoilee lauseensa kauniisti, valitsee sanansa tarkkaan niin että jokaisesta tulee tärkeä, kuin sanat eivät olisi vain sanoja vaan taitavaa, arvokasta kudosta, musiikkia tai ohutta silkkiä.

Valtosen teksti ei kuitenkaan ole mitenkään liian kaunista tai jokainen lause sisällä suuria painotuksia ja syvempiä filosofioita. Teksti on samalla aikaa ihanan arkista kuin yksittäisinä lauseina välillä kauniisti pilviä hipovaa. Valtosen psykologin tausta tuo selvästi kirjan henkilöihin erityistä tarttumapintaa. Hänellä on taito kertoa ihmisistä haastavien elämäntilanteiden aallokossa kuitenkaan hukuttamatta heitä.

Olisi ihana jakaa kanssanne tarkemmin kaikkien tarinoiden sisältöä, mutta en halua missään määrin etukäteen paljastaa mitään olennaista, sillä te ketkä kirjaan vielä tartutte, saatte tehdä itse löytäretkenne. Minä olen niin voimakkaasti yhä fiiliksissäni tästä kirjasta, että voin vain toivoa Valtosen jo kirjoittavan täyttä häkää jotain uutta luettavaa.

P.S: Kurkatkaa myös Jorin, Ilsen sekä anni.M .:n arvostelut Vesiseinästä!

5/5

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

2011-11-11T13:44:00.001+02:00

Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Kustantaja: Teos 2011
Sivuja: 306

Mutta mitä piti tehdä, jos luut eivät murskaantuneet edes teräspannussa? Oliko sehr geehter Herr Filder tullut ajatelleeksi, että niistä sitä paitsi voisi jäädä hyvin ikäviä teräviä paloja kastikkeeseen? Amerikassa tällaista reseptiä ei luultavasti saisi edes julkaista. Kuka maksaisi, jos juhlat päättyisivät sairaalareissuun tai pahimmassa tapauksessa tukehtumiseen, kuristumiseen? Reseptistä täytyi puuttua osa. Mikä osa? Alku vai loppu? Puin takin ja kengät ja astelin uudemman kerran tänään Frau Bergerin ovelle.

Suomalainen, kolmekymppinen Taru Korhonen häärii Itävallassa liian suuressa ja liian vetoisassa kodissaan aikomuksenaan valmistaa itävaltalaisen avopuolisonsa Franzin, itävaltalaisen kuten Taru itse häntä kutsuu, perheelle täydellinen paisti kiitospäivän aterialle. Lukuisien reseptien lomasta löytyy se täydellinen, tai ainakin melkein, sillä Taru tarvitsee kipeästi tulkinta-apua muutamaan kohtaan reseptissä. Tarun naapurissa asuva omalaatuinen, jo eläkkeellä oleva näyttelijätär Frau Berger on ainoa henkilö, kenen puoleen Taru voi kääntyä. Frau Berger on kuitenkin usein niin omien näyttelijän työnsä muistojen lumoissa, ettei häneltä heru vastauksia niin vain. Kellon viisarit etenevät uhkaavasti ja Tarun paniikki alkaa kasvaa.

Tiesikö hän vai eikö hän tiennyt? Aikoiko hän auttaa minua vai ei? Olisi luullut Frau Bergerin ilostuneen siitä, että häneltäkin joku joskus kysyi jotain.

Kinkun paiston lomassa lukija pääsee syvemmälle Tarun mieleen, joka on kuin umpisolmuinen lankakerä, josta vähän kerrassaan putkahtaa esille langanpää jota pitkin edetäänkin tovi, kunnes tulee seuraava solmu. Itävaltalaisen perheen saapuessa jännitys alkaa olla käsin kosketeltava eikä asiaa helpota etäinen mutta toisaalta dominoivakin anoppi, Frau Mutti, jolla on aina sanansa sanottavanaan. Kun paisti lopulta kirjaimellisesti muutaman mutkan kautta päätyy pöytään, luulee Taru hetkellisesti, että kaikki on täydellistä, kaiken täytyy mennä nyt hyvin. Tarun halu kuulua perheeseen tai edes johonkin, on paljas ja koskettava. Lukijalle rakentuu pieninä välähdyksinä Tarun ajatusvirran kautta kuva yksinäisestä, hukassa olevasta naisesta. Tarun poukkoilevissa ajatuksissa lukija matkustaa niin itävaltalaisen ruokaperinteen saloihin, suomalaisuuden stereotypioihin kuin ulkopuolisuuden syvimpään olemukseen.

Satu Taskisen Täydellinen paisti on paljon enemmän, mitä voisi vielä kirjan alkupuolellakin olettaa. Kun täydellisen paistin resepti alkaa olla selvillä ja paisti paistuu turvallisesti uunissa, alkaa vähitellen piirtyä suorastaan paikoin hämmentävä kuva naisesta, joka vain haluaa paistaa täydellisen paistin. Taskinen kuvaa kiehtovasti sitä monelle tuttua ylisuorittamisen pakkoa juhlapyhien tai yleensäkin juhla-aterioiden järjestämiseen liittyen. Taskinen ei tarjoile tarinaansa kuitenkaan valmiiksi purtuna missään määrin, vaan lukijan täytyy olla tarkkana, sillä isoja asioita ripotellaan rivien väliin tai aivan toisenlaisten asioiden taakse. Alun humoristisuus liittyen Tarun hössöttämiseen alkaakin muuttua joksikin aivan muuksi lukijan mielessä, melkeinpä melankolian sävyttämäksi. Toisaalta Tarun ajatusten poukkoilu on niin voimakasta, että paikoin hämmentyy, mistä todella on kysymys. Kirjan keskivaiheilla koin pientä herpaantumista tarinan kuljettamisen suhteen, sillä kun edessä oli vielä toiset 150 sivua, pelkäsin että jaksaako tarina kantaa loppuun asti, ellei siihen tule syvempiä juonteita, isompia tapahtumia. Yhteen päivään sijoittuvat tarinat toki ovat luonteeltaan usein sellaisia, että tarinan vetovoima syntyy juuri pienten asioiden havainnoimisesta ja ilmassa on välillä jopa pysähtyneisyyden tuntua. Pelkoni oli täysin aiheeton, sillä pian huomasin olevani niin syvällä Tarun poukkoilevassa mielessäkin, että kirjan loppu tuli melkein liian aikaisin. Tällaisissa yhden päivän tarinoissa on niin erikoinen oma tuntunsa, että sitä on vaikea selittää edes. Erityisen kiehtovia olivat nuo Frau Bergerin sekä Tarun kohtaamiset, hetket naapurin rouvan tupakansavuisessa kodissa milloin mistäkin keskustellen.

Luin Täydellisestä paistista ensimmäisen kerran Nora exlibris- blogista ja varasinkin kirjan heti kirjastosta. Myös Kirjanurkassa Kirsi on lukenut tämän. Olen lukenut tänä vuonna usean vahvan kotimaisen esikoisteoksen ja kyllä Täydellinen paistikin solahtaa siihen joukkoon sujuvasti. Täydellinen paisti on yhtä aikaa hieman mustan huumorin siivittämä, hämmentävä ja älykäs. Täydellinen paisti on sellainen kirja, josta olisi ihana päästä heti keskustelemaan jonkun toisen sen lukeneen kanssa, pohtimaan eri asioiden merkityksiä ja erityisesti Tarun mielenmaisemia suhteessa elettyyn ja nykyhetkeenkin. Kurkatkaa myös, mitä Leena Lumi oli mieltä!

"Tässä on tapahtunut väärinkäsitys", minä sanoin.
Tätä iänikuista väärinymmärrystä, väärin käsitystä. Mitä he tekisivät, jos se yhtäkkiä loppuisi? Antaisivat minunkin "rakastaa" heitä. Tai jotain sellaista muuta vastaavaa, mitä perheissä tehtiin, vaikka ei se siltä kyllä näyttänyt, täälläkään.

4/5

Lionel Shriver: Jonnekin pois

2011-11-09T09:12:00.001+02:00

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Kustantaja: Avain 2011
Alkuteos: So Much for That
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Sivuja: 534

"Joku voi arvostaa sellaistakin elämää, joka meidän mielestämme vaikuttaa täysin kestämättömältä. Mitä jos olemmekin väärässä. Mitä jos kestäisimmekin sitä. Mitä jos kestämme mitä vaan, jos vaihtoehtona on olemattomuus?"

Shepherd Knacker, Shep, on viisikymppinen mies, jolla on Unelma. Jo pienenä poikana mieleen iskostunut ajatus on puun lailla versonut voimakkaat juuret, jotka kurottelevat jonnekin pois kaikesta siitä, minkä keskellä hän elää. Säästeliäs Shep on aikanaan myynyt firmansa miljoonalla dollarilla ja elää nyt palkollisena, yhä uskollisesti rahansa säästäen, niin pitkälti kuin se on mahdollista. Nimittäin Shepiä tuntuu ympäröivän ihmiset, joiden käsissä raha ei pysy kauaa ja velvollisuudentuntoisena ihmisenä Shep avustaa niin isäänsä, siskoansa, kotoa pois jo muuttanutta tytärtä kuin vaikka kustantaa vaimonsa Glynisin sukulaisten vierailujen aikaiset menot. Shep on reilu mies, ei enempää, ei vähempää. Mutta Shepin mielessä on siintänyt jo pitkään ajatus Toisesta Elämästä, jonka päätepysäkki Pemba tuntuu olevan nyt lähempänä kuin koskaan. Eräänä tavallisena perjantaina Shep kuin varkain liikuskelee talossaan pakaten tavaroita mukaansa ja taskussa polttelee jo lentoliput myös Glynisille ja pojalle Zachille. Lähtivätpä he tai eivät, Shep oli jo melkein menossa. Mutta mitä on pakattava mukaan, kun lähtee loppuiäkseen?

Toiveikkaana Shep valmistautuu esittämään lentoliput Glynisille hänen saavuttuaan kotiin. Vaikka Glynis on kova kuin metalli ja hän taipuvainen kuin vesi, he ovat kuitenkin toisensa aikanaan valinneet. Mutta sanat, jotka Shep vaimonsa huulilta kuulee, muuttavat kaiken kertaheitolla. Shep purkaa matkalaukkunsa varmoin ottein ja tajuaa, että Toinen Elämä alkoi juuri nyt. Glynis sairastaa parantumatonta tautia, Mesotelioomaa. Hyvin pian Shebille käy selväksi, että hänen työnsä kautta tuleva sairasvakuutus on niin ovelasti suunniteltu, että se ei tule kattamaan Glynisin hoitokuluja kuin pienen osan. Shepin Toisen Elämän säästöt alkavat huveta, mutta voiko ihmisen elämälle laittaa hintaa?

Samaan aikaan Shepin vanha ystävä, varsinainen sanaseppo ja yhteiskuntakriitikko Jack kipuilee omassa liitossaan tavoin, joista ei ensin edes hänen vaimonsa Carol tiedä mitään. Jackilla ja Carolilla on myös kaksi tytärtä, joista toinen sairastaa FD:tä, familiaalia dysautonomiaa. Flickan sairas kuluttaa koko perhettä, eikä Flicka itse halua säästellä ketään kärsimyksiltään vaan jakaa ne liiankin auliisti niin perheelleen kuin muillekin katkeran ironian siivittämänä. Pariskuntien välinen ystävyys saa erilaisia sävyjä, kun Glynisin sairaus selviää Jackille ja Carolillekin ja nostaa esille vaiettujakin asioita.

Glynisin sairauden edessä hupenee niin Shpepin säästöt, Glynisikin vähäkin kohteliaisuus ja ymmärrys kuin Shepin oman itsensä arvostus. Omaishoitajan lailla hän huolehtii vaimosta koskaan nurisematta, vaikka Glynis ei usein mitään muuta toivoisi kuin Shepin edes kerran räjähtävän kunnolla. Vaikka Mesoteliooma jäytää konkreettisesti Glynisin sisintä, se leviää näkymättömän uhan tavoin koskettamaan muidenkin sisäisiä haavoja. Mutta suurimman hinnan ja taakan kantaa kuitenkin Glynis itse.

Miksi ihmiset kuvittelevat, että minulla on joku vastaus. Niin kuin olisin selvittänyt Suuren Salaisuuden ja minun pitäisi nyt kurkistaa pilvenraosta ja kertoa muille jostain huikaisevasta näystä. Siis helvetti, vaikka minulla on sytostaattihoitoja, keuhkodreenejä ja magneettikuvauksia, minun pitäisi vielä erottaa vedet muiden tieltä. Se on ihan saatanan kohtuutonta.

Jonnekin pois pureutuu Shrivermäiseen tyyliin varsinkin niin amerikkalaisen yhteiskunnan, puolisoiden välisiin kuin yksilönkin sisäisiin kipupisteisiin. Shriverillä on taito kuoria kaiken ympäriltä turha pois ja näyttää asioiden ydin. Uusimmassa teoksessa ytimestä paljastuu monia kipeitäkin teemoja: ihmisen avuttomuus ja riittämättömyys esimerkiksi amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän rattaistossa tai toisaalta myös tyytymättömyys omassa elämässä. Erityisesti Jonnekin pois kuitenkin paljastaa parantumattomasti sairaan ihmisen sielunmaisemaa raadollisellakin tavalla. Se ei silittele silkkihansikkain vaan välillä repii melkein kynsin. Onko sairaan ihmisen pakko miellyttää muita mihin rajaan asti? Kun tulevaisuus häviää, miten voi kestää tässä hetkessä? Kaikilla meillä on unelmamme, mutta entä kun ne kurkottavat kovin eri suuntiin?

Kuten moni ehkä muistaakin, Shriverin Poikani Kevin on yksiä tähän astisen elämäni suurimpia lukukokemuksia. Luin kirjan jo vuosia sitten ja nyt pitämäni lukupiirin myötä tovi sitten uudestaan, ja edelleen se ravisutti. En ole lukenut Shriveriltä tätä ennen muita kirjoja, sillä olin kuullut niiden olevan laadultaan hyvin erilaisia. Ja vaikka lukukokemus toki on hyvin objektiivinen, vältin kai muiden teosten lukemista koska halusin vaalia Poikani Kevin kirjan täydellisyyden tunnetta. Jonnekin pois oli kuitenkin teemoiltaan sellainen, että jo ennen sen ilmestymistä käännöksenä, tiesin sen lukevani. Läheisen sairastuminen syöpään kun on minullekin valitettavasti tuttua. Toisaalta ajatus ihmisen vuosikymmenien unelmasta päästä jonnekin pois, oli kiehtova. Odotukseni olivat siis kohtuu korkealla kirjaa lopulta aloittaessani ja nyt kirjan lukeneena voin todeta, että ne pääosin täyttyivätkin. Jonnekin pois on voimakas ja monisävyinen tarina, joka myös vaatii lukijalta ehkä hieman enemmän keskittymistä. Kirjassa on hyvin vahva, erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohtiin puuttuva ote, joka ilmenee varsinkin Jackin hahmon kautta hänen ruotiessaan ja paasatessaan epäkohdista, mutta toisaalta myös Shepin ja Glynisin törmätessä terveydenhuollon ja sairasvakuutuksen ongelmiin. Pidän itseä yhteiskunnallisesti tiedostavana ihmisenä, seuraan melkeinpä päivittäin niin Suomen kuin muun maailman tilannetta. Kuitenkin, paikoin koin vähän puuduttavana kirjassa sen, että niillä oli niin iso osa, vaikkakin sillä oli toki tarkoitus kirjassa. Välillä tuli tunne, kuin Shriver olisi käynyt jotain omaa paatostaan amerikkalaista yhteiskuntaa kohtaan ja samalla hetkellisesti etäännytti kirjan henkilöistä. Samoin myös rahan merkityksen korostaminen tuntui paikoin liian alleviivatulta vaikka se tärkeää asiaa palvelikin: mikä on ihmiselämän hinta? Toisaalta en koe noita asioita kirjan heikkoutena vaan henkilökohtaisena kokemuksenani, sillä vahva yhteiskunnallinen ote tuo kirjaan muutakin kuin yksilöiden tarinan. Tavallaan se voi siis toimia lukijasta tai lukijan mielentilastakin riippuen kuin kaksiteräinen miekka. Kirjan henkilöt ovat kirjan parasta antia, sillä ne ovat suurin osa välillä melkein ärsyttäviä mutta silti heihin suhtautuu lukijana lempeän ymmärtävästi. Erityisesti voimakkaan, muille joskus suoraan haistattelevan Glynisin taistelu ja taipuminen taudin alla, oli minulle se kirjan puhuttelevin osuus.

Jonnekin pois ei ollut minulle kuitenkaan ihan niin vahva lukukokemus kuin Poikani Kevin. Vahva se silti oli ja jätti jäljen sisimpään. Vaikka kirjoja ei pitäisi ehkä vertailla, Poikani Kevinin tuomat odotukset väkisinkin värittivät tätä lukukokemusta jossain määrin. Jonnekin pois on kuitenkin oma tarinansa, joka pitää kokea itse.

Meillä on alle kolme viikkoa aikaa tehdä mitä ikinä sitten teemmekin, emmekä voi sen jälkeen tehdä sitä enää koskaan.

Kurkatkaa myös Leena Lumin, Jennin ja Inan arvostelut!

4/5..melkein annoin 5/5..

Kotimaisen kirjallisuuden juhlaa: Finlandia-palkinto

2011-11-08T08:47:00.001+02:00

Ylihuomenna eletään erityisen jännittäviä hetkiä kotimaisen kirjallisuuden saralla, sillä silloin julkaistaan Finlandia- ehdokkaat. Olen toki nyt viimeisimpinä vuosina jossain määrin ollut kartalla ehdokkaiden suhteen, mutta erityisesti tänä vuonna odotan ja jännitän jo kovasti listan julkaisua. Tämä vuosi on ollut nimittäin minulle yleensäkin kotimaisen kirjallisuuden juhlaa. Vielä viime vuonna kotimaisen kirjallisuuden osa lukemisissani oli aika pieni, joskin kyllä viime vuonnakin luin yhteensä 17 kotimaista romaania. Tänä vuonna voi sanoa, että olen löytänyt kunnolla kotimaisen kirjallisuuden, sillä tilastoni kertovat minun tähän mennessä lukeneen:

17 vuonna 2011 julkaistua kotimaista romaania sekä
11 aikaisemmin julkastua kotimaista romaania

Ja lisää on vielä tulossa, sillä lukupinossa odottaa ainakin Jari Tervon Layla, Max Mannerin 13. huone, Jussi Valtosen Vesiseinä, Mikko Kaupin Unkarilainen taulu ja monta muuta. Joulukuun lopussa nähdään, montako lopulta tulee vielä luetuksi. Mutta olen erittäin iloinen, että olen tänä vuonna lukenut yhteensä jo melkein 30 kotimaista romaania.

Mutta sitten niihin mahdollisiin F-listan ehdokkaisiin. Omista lukemistani tämän vuoden kirjoista toivoisin listalle ainakin:
Marja Leena Virtasen Kirjeitä Kiven alle
Marisha Rasi-Koskisen Katariinaa sekä
Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä
( Ja Iida Rauman Katoamisten kirja on kyllä tässä listassa kiinni myös!)

Saa nähdä, ketkä vai onko kukaan, minun TOP 3 ehdokkaistani tuolla ylihuomiselle listalla. Ja suoraan sanoen, kyllä minä niin mieleni pahoitan, jos ei kukaan ole! Mutta listaa odotellessa, kertokaahan minulle, kuka on sinun ehdoton toiveesi listalle! Ja älkää ajatelko järjellä, perustuen raadin mahdollisiin kriteereihin vaan ajatelkaa puhtaasti tunteella ;)

Ja hei, tänään julkistetaan Finlandia Junior -ehdokkaat! Oma TOP 3- suosikkilistani on seuraava:
Suvi-Tuuli Junttila: Missä, tässä, jossakin.... (kirjasta tulossa piakkoin esittelyä, ollaan urakalla luettu tätä lasten kanssa!)
Raili Mikkanen Raili, Laura Valojärvi: Suomen lasten linnakirja ( tämä on kuulunut tämän vuoden suosikeihimme lasten kanssa)
Jani Kaaro: Evoluutio ( Ei olla edes saatu tätä vielä käsiimme, mutta kirjan aihepiiri on niin kiehtova ja jo kansi lupaa hyvää, että tälle annan ylläriääneni edes näkemättä vielä kirjaa!)

Joulun 2011 järkäle

2011-11-06T18:39:00.003+02:00

Viime vuonna nautin joulun pyhien aikaan Joyce Carol Oatesin upeasta järkäleestä, Blondista. Tuon melkein tuhatsivuisen kirjan lukemisessa vierähtikin vähän pidempi tovi, sillä halusin lukea nautiskellen ja toisaalta joulun ajan tohinat tietenkin veivät oman aikansa. Tänä vuonna olemme menossa perheen kesken kauniisiin maisemiin metsän siimekseen, kanavan kupeeseen mökkeilemään. Luvassa siis toivon mukaan neljä päivää pois kaupungin ja arjen tohinoista ja sitä myöten monia hetkiä mahdollisuus upota hyvän kirjan maailmaan. Jo viime jouluna päätin aloittaa oman perinteeni "Joulun järkäleestä", eli säästelen jotain tuhtia kirjaa juuri joulun pyhiksi luettavaksi. Ainoa vaatimus on vähintään 500 sivua, muuten aihepiiri on täysin vapaa. Seuraavia kirjoja olen nyt suunnitellut Joulun järkäle- galluppiini, jonka lopputuloksen saatte päättää te lukijat! Teen tänään blogini sivuun aiheesta gallupin, josta voi antaa äänensä yhdelle kirjalle. Ja tässä postauksessa otan toki ehdotuksiakin vastaan, sillä jos sama kirja tulee näissä ehdotuksissa useamman kerran, voi sekin päätyä valituksi. Tässä kirjat hyvin lyhyine esittelyineen:

Katherin Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
Bazar 2011
Sivuja: 690

Elämänmakuisia tarinoita Pariisista. Historiantutkija Joséphinen mies lähtee nuoremman naisen matkaan, ja Joséphine koittaa jatkaa arkea kahden tyttärensa kanssa. Joséphine tuntee alemmuutta suhteessa kauniiseen ja menestyneeseen siskoonsa Irikseen, mutta Irikselläkin on omat murheensa, joita muut eivät näe.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Otava 2009
Sivuja: 650

Rebecca syntyy laivalla, joka on pakomatkalla natsi-Saksan kauheuksista kohti Amerikkaa, uutta alkua. Nuoren Rebeccan elämä Amerikassa ei kuitenkaan ole helppoa ihmisten ennakkoluulojen ja perheen omien jännitteiden ja tunne-elämän ongelmien myötä.

Stephen King: Kuvun alla
Tammi 2011
Sivuja: 1116

Pienen Chester's Millin kaupungin ylle laskeutuu yllättäen voimakenttä, kuin kupu, jonka läpi ei pääse sisältä eikä ulkoakaan päin. Kaupunkilaiset alkavat pian jakautua kahteen leiriin ja selviytymistaistelun keskellä esille nousee monia vaiettuja salaisuuksia. Hetkessä alunperin sivistynyt yhteistö ajautuu sekasortoon.

Julie Orringer: Näkymätön silta
Otava 2011
Sivuja: 740

Nuori unkarinjuutalainen Andras yrittää 1937 vuoden Pariisissa toimittaa perille salaperäistä kirjettä. Kun Andras ei saakaan Pariisissa opiskelustipendiä, hän ajautuu teatterin maailmaan, jossa kohtaa salaperäisen kirjeen vastaanottajan, itseään yhdeksän vuotta vanhemman naisen.

Anna Godbersen: Huumaa
Karisto 2009
Sivuja: 472 ( ei ole ihan viittäsataa, mutta annettakoon anteeksi!)

Vuosisadan vaihteen Manhattanin pukuloistoa, juonittelua ja hupsutuksia, seurapiirisäihkettä! Siskokset Elizabeth ja Diana Holland hallitsevat Manhattanin loisteliaita seurapiirejä, mutta saavat kuulla, ettei perheen asema olekaan niin vakaa kuin he ovat luulleet.

Tällaiset ehdokkaat minulla olisi ja teenkin nyt heti tuohon oikeaan sivuun sen gallupin, jossa voitte antaa ääniä ehdokkaille. Mukavaa, jos myös kommentoitte tähänkin suosikkejanne tai voi tosiaan myös ehdottaa jotain muutakin näiden sijaan! Aikaa äänestää Joulun järkälettä on tämän kuun loppuun!