Max Manner: 72h

(Minerva 2010)

"Silmät painuvat vastustamattomasti kiinni.

Lunta oli niin paljon, se oli pehmeää.

Hän voisi tehdä enkeleitä, Annika ajatteli.

Hän voisi levittää jalkansa ja kätensä ja...

Vihreät valot.

Kaikki...

Annika valui armolliseen pimeyteen.

Huoneiston numero seitsemän ovi aukesi.

Sen takana sijaitsi norjalainen inferno."

Pitäkää penkeistänne kiinni, sillä nyt mennään ja lujaa. Max Mannerin toimintatrillerissä, Annika Malm -trilogian toisessa osassa sarjan kiistaton johtotähti, taskusähikäinen, on matkalla Ruotsista Suomeen, kun vieras puhelin Arlandan lentokentällä hälyttää ja Annika tunnistaa näytöllä tutun numeron. Seitsemän tolppaa..Vihreät valot. Kaikki alkaa. Nyt. Entinen poliisi, nyt valtion salaisen ryhmittymän palkkamurhaajaksi kouluttama Annika on hetkessä osa kiihkeää ajojahtia. Mikrosiru nilkassa pakottaa hänet tekemään kuten pyydetään. Sen sijaan, että Annika matkustaisi Helsinkiin, hän joutuukin lentämään Venäjälle suorittamaan tehtävää. 

Annika ei ole mikään perinteinen, varsinkaan kotimaisten toimintajännäreiden nainen. Hän on villi sekoitus Kill Bill:n Black Mumbaa ja Millennium-trilogian Lisbeth Salanderia, ripauksella tuttua Maria Kalliotamme. Hän on nainen, joka ei näytä enää kasvattivanhempiensakaan silmiin ulkoisesti samalta, mutta on silti sama Annika, joka oli ennen tätä kaikkea.

"Työnantajan lahja, tyttö oli vastannut kierrellen heidän tavatessaan - kun suurin yllätys ja ihmetys olivat jouluaaton aattona lauenneet tällä samalla lentokentällä. Se ei haitannut, Eva mietti. Se ei haitannut yhtään.

Tyttö oli edelleen se sama Annika, jonka hän oli  tuntenut jo vuosia, itse asiassa jo melkein kymmenen vuotta. Sama se, mitä Annika teki työkseen tai miltä hän näytti. Kyllä hän pärjäisi. Hänellä oli omat syynsä. Niin oli aina. Aivan sama, vaikka hän ei enää näyttänytkään täysin entiseltä."

Annikan toimeksiannon takana on salainen Suomen sisällä toimiva organisaatio, jonka tärkein tehtävä on saada Suomeen Naton 72h- projekti, 72:n hävittäjän romutussopimus, joka todellisuudessa on paljon enemmän kuin vain hävittäjien romuttamista. Organisaation päähahmo, Jakobsson on valmis radikaaleihinkin toimenpiteisiin, samoin kuin Naton edustaja Wheelerkin, joka saapuu jäiseen Helsinkiin. 

72h nostaa esille mielenkiintoisella tavalla hyvinkin ajankohtaisia yhteiskuntamme asioita ja ilmiöitä. Nato on edelleenkin kovasti pinnalla poliittisessa -ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, puolesta ja vastaan. Kuitenkin iso osa ihmisistä on kiinnostunut omista pienistä ympyröistään, eikä ymmärrä ajatella laajempaa kuviota, jonka rattaistossa myös me pyörimme elämiemme kanssa, halusimme tai emme. 

"Wheeler nyökkäsi puoliumpinaisin silmin.

- No niin. Ihmiset keskittyvät kansainvälisen politiikan sijasta omien työpaikkojensa säilyttämiseen, arjen jaksamiseen, perheeseen. avioliittoihinsa ja niiden purkamiseen. He uppoutuvat Facebookiin, Big Brotheriin ja kaikenmoiseen muuhun turhuuteen, turruttavat pahan olonsa tyhjänpäiväisellä kertakäyttöviihteellä, tosi-tv:llä, julkkisjuoruilla, alkoholilla, väkivallalla ja seksillä. He pakenevat epävarmaa todellisuuttaan minkä kintuistaan pääsevät, Jon. Eikä se ole yksinomaan suomalainen ilmiö, tilanne toistuu tällä hetkellä ympäri maailman. Ihmiset kyhjöttävät internetissä, Twittereissä, velkarahalla hankituissa asunnoissaan, lähiöbaareissa ja leasing-Volvoissaan ja miettivät, miksi ihmeessä elämästä tuli yhtäkkiä roskaa. "

Venäjälle on matkalla myös Rai, Annikan tuttu menneisyydestä, jolla on oma tehtävänsä suoritettavanaan, mutta kenen toimesta? Kesken oman rankan tehtävän Annika ei usko silmiään; näkikö hän todellakin Rain? Miehen menneisyydestä, miehen jonka hän haluaisi vain unohtaa. Menneisyyden rankat kokemukset nostavat Annikan muistoissa päätään ja saavat hänet pohtimaan kostoa tai sen oikeutusta. Venäjän tehtävä saa Annikan myös kyseenalaistamaan oman työnsä liian rajuissa, moraalittomissa tehtävissä. Onko hänestä sellaiseen? Mikrosiru nilkassa kuitenkin muistuttaa olemassa olostaan liiankin selvästi. 

Tunti tunnilta tarina etenee kuin pikajuna, eikä vauhdista ole vara pudota. Kirja luottaa suoraan toimintaan, mutta antaa myös tilaa varsinkin päähenkilön omalle sisäiselle dialogille ja kasvulle. Kirjassa ei väkivaltaa peitellä, mutta ei mässäilläkään. Lukijan on mentävä loppuun asti, syöksyttävä maasta toiseen Annikan mukana hengästyttävällä vauhdilla, jotta saa selvyyden, mitä näkymää kirjan esinäytöksessä erään motellin ikkunlaudalla istuva kissa todistaa..

PS: Myös Leena Lumi on lukenut 72h:n, täällä!

3/5