Riikka Pulkkinen: Totta

( Otava 2010)

Aikoinaan oman perheensä todellisuutta niin usein lentokoneiden nousukiitoihin paennut psykologi Elsa on nyt läsnä perheensä kesken enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Hän on hävinnyt taistelun syöpää vastaan ja haluaa viettää viimeiset hetket kotonaan, eikä saattokodissa mädäntyen, kuten hän asian itse ilmaisee.  Elsan aviopuoliso jo yli viidenkymmenen vuoden ajalta, Martti, yrittää olla vahva Elsan vuoksi, mutta antaa surun tulla öisin ikkunasta sisään. Elsan ja Martin tytär, lääkärinä toimiva Ellinoora pakenee menettämisen pelon tunteitaan järjestelmällisyyteen ja toimintaan. Hän haluaisi kietoa äitinsä turvallisuuden pehmeään mutta tiukaan harsoon, mutta Elsa haluaa vielä elää ja kokea. Ellinooran tyttäret Maria ja Anna jakavat hoitovuorot yhdessä Martin ja Ellinooran kanssa. Jokaisella heillä on oma erityinen roolinsa Elsan vuoteen äärellä. Ellinoora on tuttuun tapaan se, joka pitää kaikki langat käsissään eikä anna oman surun tulla helposti esiin. Martti puolestaan yrittää peittää musertavan surunsa hilpeydellä, aivan kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut tai tapahtumassakaan. Maria on kuin äitinsä, epäröimättä hän huolehtii isoäidistään ja tuntuu hallitsevan tilanteen kuin tilanteen. Mutta Anna, Anna on se, joka loppujen lopuksi pääsee lähimmäksi Elsaa hänen viimeisinä hetkinään ja samalla kuorii sukua koskevan vaietun menneisyyden kerros kerrokselta auki kuin sipulin. Ellinoora on huolissaan Annasta, sillä Anna kantaa itsekin suruja, jotka asuvat syvissä vesissä. Anna myös näkee Elsan yhä naisena, ihmisenä, eikä vain saattohoidon viimeiselle pysäkille saapuneena ihmisen varjona.

"-Mistä sinä sen löysit?
Mummo seisoi ovella.
-Tämä oli täällä kaapissa. Ei kai tämä ole se sinun viisikymmentäluvun mekkosi? 
Mummo silmää mekkoa.
-Ota se.
-Tämäkö?
-Minä en tarvitse. Ota pois vaan, voit käyttää sitä vaikka juhlissa. Entä se Bianca-mekko, mikset sinä laittanut sitä? Pistä mieluummin se.
- Jos minä pidän tätä nyt.
Mummo kohauttaa olkiaan.
-Sen kun, mummo sanoo niin kuin haluaisi sanoutua irti koko asiasta."

Eräänä päivänä Annan ollessa hoitovuorossa Elsa muistaa hauskan leikin Annan lapsuudesta, pukuleikin. Siitä intouneena he alkavat puuhata pientä piknic-retkeä ulos pukuleikin myötä. Annan penkoessa mummon vaatekaappia, hän löytää erityisen mekon. Mekon, jota nelisenkymmentä vuotta ajassa taakse päin kantoi yllään eräs nuori kaunis nainen..Nainen, josta on tähän asti vaiettu, mutta josta Elsa nyt haluaa kertoa. Elsan muistoissa palataan ajassa taakse päin, kun Elsan ja Martin kotioven kynnyksen yli astui uusi lastenhoitaja, suloinen, nuori Eeva.

"Mutta nyt minä seison ovella ja soitan.
Myöhemmin tajuan, että elämäni, aivan uutena, alkaa juuri tässä. Ehkä näkyvillä on myös loppu, jo ovella. Mutta tämä on alku, eikä alku halua kuulla lopusta."

Elsa ei ole ainoa, joka palaa muistoissaan Eevaan. Myös Martti muistelee niitä hetkiä, jotka tuolloin niin totta, siinä hetkessä aidoimpaa kuin mikään muu. Nyt, vuosikymmenien päästä, kun hänen pitää luopua Elsastakin, hän huomaa olevansa mies, joka on hukassa niin itseltään kuin tavallaan myös läheisiltään. Hän ei osaa kohdata enää luontevasti omaa tytärtäänkään, vaan haluaisi taikoa takaisin sen iloisen, hyppelehtivän lettipäisen Ellinooran.

" Milloin perheenjäsenet muuttuvat peileiksi, joihin katsominen sattuu?"

Niin paljon olisi vielä sanottavaa, koettavaa, anteeksiannettavaa. Mutta voiko koskaan valmistautua riittävän hyvin siihen hetkeen, kun täältä on lähdettävä? Mukaan me emme saa mitään, mutta ehkä kysymys kuuluukin, mitä me jätämme jälkeemme?

Kun muutamia vuosia sitten luin Riikka Pulkkisen upean esikoisteoksen "Raja", jäi minulla valtava nälkä lukea lisää häneltä. Niinpä kun kuulin vihdoin uuden teoksen tulosta, odotus nousi mielenpinnalle kuin keväinen kaste helmeilemään. Samalla tunsin pientä jännistystä; voiko seuraavakin teos olla niin loistelias, jos jo esikoisteoksellaan tekee sen, mitä moni ei tee edes sillä kymmenennelläkään? Ehdin ennen kirjan lukemista lukea pari arvostelua, jossa lukija koki tämän Pulkkisen toisen kirjan, jos nyt ei pettymykseksi, selvästi edeltäjäänsä laimeammaksi lukukokemukseksi. Hetken jopa mietin, että uskallanko edes lukea kirjaa, sillä en halua pettyä. Annoinkin vierähtää muutaman viikon ja sitten hankin oman kappaleeni ja aloin lukea..enkä ollut lukenut kovin montaa sivua kun Pulkkisen taidokas teksti vei jo mukanaan. On se vain todettava, että hän kirjoittaa niin taitavasti arkisistakin asioista, että välillä on pakko pysähtyä ihastelemaan vaikka vain yksittäisiä lauseita, ja merkityksiä niiden takana."Totta" on mielettömän hieno kirja ilman turhia juonellisia konstailuja ja Pulkkisen tyyli kirjoittaa poikkeuksellisen kaunista kotimaisen kirjalijan kynän jälkeä. Kaunis, ehjä, koskettava.

Tarinassa eletään tätä hetkeä sekä 1960- lukua, johon sijoittuu Eevan tarina, jota Elsa nyt Annalle kertoo ja mikä alkaa elää vielä omaakin elämää Annan mielessä. 2000-luvun Annassa on hyvin paljon samaa kuin 1960-luvun Eevassa ja kun Anna pukee Eevalla olleen mekon päälleen, ympyrä tavallaan sulkeutuu, vaikka tarina meille vasta alkaakin. Eeva on kuin Anna, Anna on kuin Eeva, mutta kuitenkin sitten kaksi aivan erilaista tarinaa. Takaumien kautta yhdistettynä nykyhetkeen, avautuu niin Elsan kuin Ellinooran persoonat lukijalle syvällisemmin, koskettaen. Saamme vastauksia, miksi iloisesta pienestä lettipää-Ellinoorasta kasvoi totisempi suorittaja, joka vain haluaa pitää kaiken järjestyksessä. Miksi Elsa nuorena äitinä melkein kuin pakeni omaa perhearkeaan maailmalle kertomaan muille perheille, kuinka elää ja olla?

Kirjan juoni ei sinällään ole suurieleinen tai mullistavia käänteitä täynnä, mutta minä koen sen juurikin rikkautena. En kaivannut edes loppuun mitään sellaista yllätysmomenttia, vaan nautin siitä, että tarina on ehjä, rauhallinen kokonaisuus, jossa on kuitenkin niin monia eri sävyjä läsnä samaan aikaan, että se itsessään tuo riittävän jännitteen ja tenhon kirjaan. On rakkautta, surua, toivoa, pelkoa, huolta, onnea..ja usein ne ovat läsnä juuri niissä pienissä arkisissa hetkissä, joita Pulkkinen maalaa kuin akvarelleja konsanaan, yhtä aikaa terävin mutta herkin siveltimen vedoin. Joskus vähemmän on enemmän.

"Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu."

5/5