Kustantaja: Otava 2001
Sivuja: 232
Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?
Heikosti positiivinen on Anna-Leena Härkösen omaelämänkerrallinen, avoin ja äitiyden puhtoisia myyttejä ravisutteleva teos. Luin teoksen kymmenisen vuotta sitten heti sen ilmestyessä ja muistan vaikuttuneeni syvästi. Kun valitsimme kirjan vetämäni lukupiirin yhdeksi kirjaksi, aloin lukemaan kirjaa nyt hyvin toisin silmin: aikuistuneena ja kahden pienen lapsen äitinä.
Härkönen kertoo ensin kuinka ajatus lapsesta tuntuu hänestä kaukaiselta, mutta miten salakavalasti toive vauvasta lopulta asettuukin hänen sydämeen. Ja vieläpä kesken kirjoitusprojektin, missä hän perehtyy lapsettomuuteen mm. haastattelemalla lapsettomia. Ensimmäinen raskaustesti, tuo lääkärin mukaan heikosti positiivinen, päätyy keskenmenoon, kuten toinenkin nopeasti alkanut raskaus. Samaan aikaan Härkönen pohtii omaa suhdettaan ahdistavaankin julkisuuteen ja siihen, miten se jo kerran on vienyt hänet pitkään psykoterapiaan. Suorin sanoin hän ruotii niin omaa naiseuttaan, ihmisyyttään kuin median loputonta kiinnostusta saada hyviä juttuja julkisuuden henkilöistä.
Kun sitten taas uusi raskaus saa alkunsa, ei hän heti uskalla luottaa siihen, että tällä kertaa raskaus kestäisi. On niin paljon kaikkia epävarmuustekijöitä, mitkä voivat päättää tämänkin raskauden. Kun raskaus kuitenkin etenee, ehtii Härkönen tovin iloita olostaan. Mutta vain hetken, sillä pian Härkönen huomaa olevansa aina kaikissa mahdollisissa riskisryhmissä, joutuu tarkempiin seulontoihin ja lopulta saa myös kuulla sairastavansa maksahepatogestoosia, jonka vuoksi joutuu tiiviiseen tarkkailuun sairalaan. Vaikka olo alkaa monin tavoin olla yhtä helvettiä, Härkönen kuitenkin saa odotuksen loppumetreillä voimakkaan onnen tunteen, vauvakuumeen omana vauvaan.
Kahviossa kurkistelen vuoteissaan uinuvia vauvoja; tahtoo tuollaisen. Tätä en voinut koskaan itsestäni kuvitella. Vauvakuume sanan varsinaisessa merkityksessä, ei mikään epämääräinen halu saada ehkä lapsi. Minä tahdon lapsen. Minä tahdon tämän lapsen. Minä tahdon sen nyt.
Vaikea loppuraskaus kuitenkin laukaisee Härköselle jo jonkinlaisen paniikkihäiriön sekä kylvää ensimmäiset ahdistuksen siemenet, sillä hän ei saa nukutuksi ja väsymys vain kasvaa. Kun vauva lopulta syntyy, on hän jo niin väsynyt, ettei enää tiedä, kuinka tokenee. Kun osastolle sattuu vielä omahoitajaksi ihminen, jolla selvästi on kaunoja julkisuudenhenkilöitä kohtaan, kotiutetaan Härkönen vauvan kanssa aivan liian aikaisin. Odotettu äitiys ei näyttäydykään ihanan ruusunpunaisena vaan saa synkkiä sävyjä. Analyyttinen Härkönen tunnistaa kyllä oman olotilansa vakavuuden ja yrittää saada apua, mutta yllättävän moni vähättelee. Kun Härkönen lähentelee olossaan jo psykoosin rajoja, hän ymmärtää jo pelätä itsekin, erityisesti pienen vauvansa puolesta.
En voi kuvitella pelottavampaa paikkaa kuin tämä talo, joka joskus oli minulle koti. Jokainen näkemäni esine on kipeä muistutus entisesti, suhteellisen hyvästä elämästä, jonka olen nyt menettänyt.
Heikosti positiivinen on monella tapaa rohkea teos, sillä se kyseenalaistaa niin sitkeässä istuvia hyvän äidin myyttejä kuin myös synnytysosaston henkilökunnan pätevyyttä psyykkistä apua tarvitsevan äidin kohtaamisessa. Omahoitaja-Tiinan kohtelusta oli suorastaan pöyristyttävää lukea, miten yhtä aikaa ylimielisesti ja vähättelevästi hän suhtautui "julkkis-äitiin", joka oikeasti yritti tulla kuulluksi väsymyksensa suhteen. Teos ei kuitenkaan yritä olla mikään yleispätevä totuus vaan se on yhden naisen tarina ja näyttäytyy siinä valossa, kuinka kirjoittaja itse on asiat kokenut. Jollain tapaa äitiyden ympärille luodaan heti niin kaikkivoipaa myyttiä, että sitten kun tuore äiti oikeasti tarvitsisi erityistukea jaksamisensa kanssa, sitä ei niin vain saakaan. Synnytysosastolla patistetaan äitejä heti omatoimisuuteen mikä sinällään on varmasti hyvä ja toimivat juttu, mutta entä kun tuore äiti selvästi sanoo, että on väsynyt ja tarvitsee apua sekä lepoa? Pitää pärjätä, pitää olla reipas, ei saa turhia valittaa. Heikosti positiivinen on varmasti eräänlainen yhden naisen mielen odysseia ja samalla myös julkinen tilinpäätös elämänvaiheesta, jolloin normaalisti rempseänä ja iloisena tunnetun Härkösen jaksaminen oli viimeisillä äärirajoilla. Olin mielessäni pitänyt tämän kymmenen vuotta Heikosti positiivista aika täydellisenä lukukokemuksena, eli viiden pisteen kirjana. Nyt kuitenkin huomasin lukevani kirjaa ehkä enemmän analyyttisesti kuin sillä ensimmäiseen lukukertaan liittyvällä ihanalla tietämättömyydellä tunteen kera ja päädynkin antamaan pisteitä...
4/5
..mikä sekin on jo hurjan hyvin toki. Heikosti positiivinen on tärkeä kirja ja kovana Härkös-fanina nautin edelleenkin tämän lukemisesta, vaikkei se ehkä ihan niin huikea kokemus enää toisella lukukerralla ollutkaan.
Hyvä postaus. Minusta oli hyvä kirja ja luin sen ihan mielelläni, vaikka olen mies :)
VastaaPoistaTämä on kyllä miehillekin, niin tuleville ja kuin jo oleville isille esimerkiksi, hyvä kirja tutustua. Monesti äitiyden myyttiin lisätään myös sitä ajatusta, että vain nainen/äiti on hyvä huolehtimaan pienestä vauvasta vaikka tosiasiassa niin moni mies ottaa isänä vastuuta jo alusta asti ja joskus jopa äidin sijaankin jos äiti ei itse kykene.
PoistaToisaalta tämä oli kiinnostavaa kuvausta ainakin itseä kovasti kiinnostavan julkisuuden persoonan vähän erilaisesta elämänvaiheesta.
Minäkin olen lukenut tämän kahdesti, toisella kerralla synnärillä toisen lapsen syntymän jälkeen. Hormoneista huolimatta ensimmäinen lukukerta oli vaikuttavampi, mutta ehkä oma äitiys tosiaan oli jo tehnyt osan ajatuksista tutuksi. Erittäin hyvä ja rehellinen kirja joka tapauksessa.
VastaaPoistaMinäkin luulen, että tätä lukee äitinä vähän eri tavalla. Hienon erilainen ja juuri rehellinen kuvaus muistakin äitiyden piirteistä kuin siitä oletetusta kaikenaikaisesta onnesta.
PoistaHei Susa hienosti kirjoitit ja minäkin aikanaan vaikutuin tästä teoksesta! Muistan kun olin kirjamessuilla ensimmäistä kertaa ja Hermunen haastatteli Härköstä kirjasta ja kailotti kovalla äänellä: sinä siis halusit tappaa lapsesi! Minusta se oli aika järkkyä kohtelua. Voisihan sitä kysellä hienotunteisemmin tärkeästä aiheesta, kun on kyseessä äidin masennuksesta ja henkilö, joka uskaltaa puhua vielä siitä omilla kasvoillaan.
VastaaPoistaVoin kuvitella ( en jotenkin muista tämän julkaisun aikaan vaikka luin tämän ekan kerran silloin, että miten tätä mediassa käsiteltiin) että juuri niistä kohdista missä Anna-Leena kuvasi kuinka oikeasti sairaimpina hetkinä mietti lapsen kuolemista/pelkäsi tappavansa, media tarttui niihin erityisesti unohtaen ehkä jopa sen olennaisen.
PoistaKiitos Susa tästä postauksesta, kuulostaa vaikuttavalta ja omakohtaiselta kirjalta. Minä en ole tainnut Härköseltä lukea kuin Ei kiitos ja Häräntappoase, pistän tämän korvan taakse.
VastaaPoistaSuosittelen kyllä tätä(kin) Härkösen kirjaa!
PoistaOlen jossain vaiheessa tämän lukenut ja kuului osastoon hyvät Härkösen kirjat. En kyllä muista, että luinko ennen lapsia, koska nyt lasten teon (saamisen!) jälkeen tämän varmaan lukisi vähän eri tavalla. Pitäisi ehkä joskus lukaista. Musta on vain ihanaa, että joku uskaltaa sanoa, että äitiys ei ole aina ihanaa.
VastaaPoistaLukupiirissämme tänään juuri puhuttiin tästä ja paljon herättikin keskustelua juuri se, että enemmän pitäisi puhua niistä äitiyden harmaistakin tai jopa mustista sävyistä.
PoistaEve Hietamiehen Tarhapäivässä oli minusta tuotu ihanasti sitä esille, että välillä oma lapsi raivostuttaakin ja väsyttää, vaikka sitä tietenkin rakastaan maailman hamaan asti aina. Heikosti positiivisessahan sinällään oli enemmän kyse siitä, että Härkösellä oli väsymyksen takia jo melkein psykoosi lähellä ja siksi äitiys olikin ns. mustaa aluksi ennen kuin sai apua ja tilanne lähti helpottumaan ja ne todelliset tunteet pääsivät väsymyksen takaa esille.
Joo, toikin onkin kiinnostavaa, että Hietamies on laittanut miehen pääosaan, niin voi tuntea niitä negatiivisia tunteita helpommin.
PoistaItselleni ainakin tuli sellainen olo, että ne ikävät tunteet, joita oma lapsi synnyttää, on helpompi sietää mieheltä. Siis, tämä kommentti olettaen, että siinä kirjassa on edelleen isä, jonka kautta tunteet suodattuvat. Onko siinä? Yösyötön tapaan.
Tarhapäivässä on edelleen pääosissa tuo sama Antti ja Paavo-poika.
PoistaMinä olen lukenut tämän useampaankin kertaan. Jotenkin koen kirjan hyvin terapeuttiseksi, vaikka en olekaan ollut samassa tilanteessa kuin Härkönen. Mutta jotenkin se rehellisyys, millä Härkönen kirjoittaa esimerkiksi "kiellettyistä" tunteista äitiyteen liittyen, koskettaa ja tuntuu samaistuttavalta.
VastaaPoistaKaikista raskaudenaikaisista ja -jälkeisistä vastoinkäymisistä huolimatta tämä on minusta myös hyvin kaunis kirja. Juuri se, miten vauvakuume ja äidinrakkaus vähitellen heräävät. En ole mitenkään superherkkä äitiys- tai vauva-aiheille, mutta Heikosti positiivinen herkistää - ehkä juuri siksi että kaikkea ei kuvata siinä ruusuiseksi.
Ja kun kirjan lukee, näkee miten vauva oli oikeasti jo odotettu ja toivottu, ja se vauvakuumekin siihen vatsansisäiseen asukkaaseen puhjennut. Mutta sitten tuli väsymys ja psyykkiset oireet, ja ne hautautuivatkin hetkeksi synkempien tunteiden alle.
PoistaRohkea ja tärkeä tarina, monella tapaa.
Tämä voisi olla hyvä minulle, niin kuin olet suositellutkin. Minulla on ollut vähän huonoja kokemuksia Härkösen kaunokirjoista viime aikoina, vaikka hänen asiateksteistään olen aina pitänyt. Nämä omaelämäkerralliset romaanit voisivat sopia, ja kun minua aina kiinnostaa ns. epäsovinnaiset tavat olla äiti tai käsitellä äitiyttä, tämä voisi tosiaan olla napakymppi Härköseltä minulle. Tosi hyvin kirjoitit tästä!
VastaaPoistaMonestihan sanotaan, että Härkönen olisi parhaimmillaan joko niissä nasevissa kolumneissaan tai omaelämänkerrallisissa teksteissään. Heikosti positiivinen sekä Loppuunkäsitelty ovat juuri noita omaelämänkerrallisia ja ovatkin lemppareitani. Juhannusvieras ja Ei kiitos ovat ehkä olleet minulle ne vähiten kiinnostavimmat, mutta kun kyseessä on pitkänlinjan Anna-Leenan "fanitus", toki nekin luin ja pidin, vaikken niin paljon kuin muista.
PoistaMinäkin olen lukenut tämän vuosikausia sitten, ja pidin valtavasti. Härkösen tuotannosta tämä on ehdottomasti kärkipäässä, kenties vain Loppuunkäsitelty on ollut minulle parempi (= vaikuttavampi) lukukokemus.
VastaaPoistaKirjan ilmestymisestä on reilu kymmenen vuotta, ja tässä ajassa ainakin meidän sairaalassamme on alettu kiinnittää ihan eri tavalla huomiota juuri "pehmeisiin arvoihin" ja esimerkiksi vanhempien jaksamiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Koulutusta on lisätty ja asenteet ovat muuttuneet, noissa asioissa on yleisesti ottaen mielestäni menty paljon eteenpäin kymmenen vuoden aikana. Toki hoitajatkin ovat yksilöitä, ja siksi mukaan mahtuu (ikävä kyllä) aina myös niitä tylyjä ja asennevammaisia. :( Härkösen kokemuksista oli tosiaan ikävää lukea.
Minullekin Loppuunkäsitelty on ihan ehdoton ykkönen Härkösen kirjoista ;)
PoistaLukupiirissä puhuttiin juuri siitä, miten äitejä pitäisi huomioida tunnepuolen suhteen ja sen väsymyksenkin suhteen enemmän synnäreillä. Tai pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen. Ja varsinkin jos äiti itse sanoo, että on ihan puhki, niin on vähän hullua lykätä vaan kotia ja toivotella hyviä jatkoja.
Tekstisi luettuani kiinnostuin tästä kirjasta. Pitää katsella sitä kirjastosta. En ole toistaiseksi lukenut muita Härkösen kirjoja kuin Häräntappoaseen, mutta sen olenkin vuosien varrella lukenut useampaan kertaan.
VastaaPoistaHäräntappoase on mielestäni hyvin erilainen, kuin Härkösen muu tuotanto. Siis lue ihmeessä ainakin tämä ja sitä Loppuunkäsiteltyä suosittelen myös kovasti, ellei rankka aihe pelota.
PoistaOlen lukenut kirjan joskus yläasteella kirjailijaesitelmään, jonka tein Härkösestä. Kirja oli mielestäni mahtava ja ruodin äitiyttä aika kauan sen jälkeenkin. Nyt tuli mieleen, että pitäisi lukea kirja uudelleen. Kirja on siitä "ihmeellinen", että vaikuttaa vahvasti niin odottaviin naisiin, jo äiteihin, nuoriin tyttöihin ja kaikenlaisiin iseihin. :) Hyvä postaus, pystyn samaistua moneen kohtaan tekstissäsi.
VastaaPoista