Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 281 ( ennakkokappale)

Taas Siion kiittää ja riemuitsee, kun armon taivas on täällä. En jaksa yhtyä loppulauluun. Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mitein, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannut ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi?

Tämän ydinkysymyksen äärellä kipuilee nuori lestadiolaisäiti Vilja. Vaikka uskovien yhteisössä eläneenä Viljalle on käynyt jo pienestä pitäen selväksi, millaisia uomia elämä lestadiolaisnaisena tulee etenemään, totuus on kuitenkin kuvitelmia rankempaa. Kun Vilja 9 vuotta aikaisemmin tutuistui Aleksiin, ihastui ja rakastui, sitoutui, ei kumpikaan heistä tiennyt, miten kovasti tulevaisuuden unelmat heitä koulisivat toteutuessaan. Tuolloin nuorenparin sydämissä pulppuili ilo toistensa löytämisestä ja ennen kaikkea yhteisien unelmien jakamisesta. Tietenkin perhe ja tupa täyteen pieniä tepsuttelevia jalkoja. Syntyy ensimmäinen ja toinen saa alkunsa pian ensimmäisen jälkeen. Vielä jaksavat Vilja ja Aleksi naureskella ja iloita onnestaan. Viljassa orastaa kuitenkin jo pieni tunne kehonsa menettämisestä, naiseuden katoamisesta jonnekin raskauksien, synnytysten ja vaativien vauvakuukausien välimaastoon. Mutta ei pidä valittaa. On otettava vastaan kaikki mitä Luoja suo, myös loppumaton virta uusia raskauksia, lapsia. Pitää jaksaa hymyssä suin pitää perhe tyytyväisenä, koti kunnossa ja ennen kaikkea ulospäin todistaa miten hyvä on lestadiolaisen naisen osa. Aleksi näkee Viljan pikku hiljaa tapahtuvan muutoksen, kun nauravainen kaunis Vilja muuttuu väsyneeksi ja elämänilonsa menettäneeksi, mutta kun ympäröivä uskovien yhteisö luo tietyt odotukset ja paineen selvitä siinä missä muutkin, heistä kumpikaan ei osaa heittäytyä koko ajan kiihtyvästä oravanpyörästä pois. On otettava vastaan mitä annetaan. Kun neljännen lapsen jälkeen raskaustestiin piirtyy jälleen kaksi viivaa ja he päätyvät lopulta taas kerran tutulle äitiyspolille, heidät suunnataan elämän kiitoradalla sellaisiin ulottuvuuksiin, joissa pimeimmässä nurkassa asuu enää vain pelko ja kuolema.

...Ei tämä olekaan minun elämääni. Tämä on liian vaativa osa. Keho halkeaa. Pää hakeaa. Luolassa ei ole happea, valoa. Jospa aloittaisinkin kaiken aivan alusta. Plim.

...Tuskallisin helvetti on näky, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siihen helvettiin voi joutua jo maan päällä. 

   Siihen helvettiin olen itse matkalla, ja joka askelella mieleni sekä kivettyy että hajoaa, enkä silti uskalla kääntyä.

Tällä viikolla julkaistava Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on varsinkin kotimaisilla kirjamarkkinoilla teos vertaansa vailla. Taivaslaulu on esikoisteos, joka tulee aivan varmasti herättämään keskustelua mediassa, kirjapiireissä, lukevien keskuudessa, kahvipöydän äärellä. Vaikka Taivaslaulu luokitellaankin kaunokirjallisuudeksi, se on niin ravisutteleva ja realistisen tuntuinen, että se tuntuu melkein kuin omakohtaiselta. Rauhala kuitenkin on kertonut haastatteluissa, ettei kirja perustu hänen kokemuksiin. Teoksessa Rauhala käsittelee yhtä aikaa varmoin mutta toisaalta herkinkin ottein aihetta, joka varmasti herättää keskustelua kaikessa tulenarkuudessaan. Naisen osa lestadiolaisyhteisössä avautuu Viljan tarinan kautta tavoin, joka saa sydämen pakahtumaan välillä surusta ja raivostakin. Taivaslaulu ei kuitenkaan ole, tai sen ei edes väitetä olevan mikään yleistettävä kuvaus lestadiolaisuudesta, vaan se on ennen kaikkea ainutlaatuinen tarina rakkaudesta ja elämästä sen häälyvillä rajamailla. Se on Viljan ja Aleksin perheen tarina. Sieltä täältä lukemieni blogijuttujen perusteella osasin odottaa vaikuttavaa lukukokemusta, mutta kyllähän se kieltämättä sitten yllätti, että viime yönä yhden maissa luin kyyneleet silmissä kirjaa loppuun, sydän pakahtumaisillaan monista tunteista. Taivaslaulu ei ole kuitenkaan vain "pelkkä" hieno tarina vaan se on mielestäni myös kirjalliselta kantilta tekstinä taidokasta ja ainutlaatuista. Koen, etten ensi lukemalla saanut vielä hyvällä tavalla kirjasta tarpeeksi, vaan haluan lukea ainakin tietyt osuudet uudestaan ja se on kyllä ainakin minulle harvinaista. Olihan tämä kertakaikkiaan niin hieno teos, että soisin kyllä tälle esikoiskirjalle erityisesti kaiken maineen ja suitsutuksen. Lukekaa hyvät ihmiset tämä, jos haluatte lukea kirjallisuutta joka yhtä aikaa raastaa ja silittää, naurattaa ja itkettää!

Miksi niillä perhosilla on niin surullinen nimi? Miksi piha on täynnä suruvaippoja, vaikkei niitä oo ollu koskaan ennen? Tuoko ne meille suruja? Ennustaako ne huonoa onnea? Syökö joku lapsi kärpässienen? Jääkö hella päälle ja tulee tulipalo? Törmääkö maahan meteori? Suistutaanko me mustaan aukkoon?

Taivaslaulusta on monessa muussakin blogissa juttuja, mutta tässäpäs teille suora linkki Googlen hakuun: muiden blogien juttuja Taivaslaulusta.

Kommentit

  1. Taivaslaulu herättää varmasti kaikissa lukijoissa vahvoja tunteita. Minusta Rauhala ujutti tekstiin virsien pätkiä ym. todella taidokkaasti, niin että ne vahvistivat tarinaa ja tunnelmaa. Upea, hieno kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rauhalan käyttämä kieli yhdistettynä hienoihin lainauksiin juuri esim virsistä jne, tekee kirjasta tosiaan tekstillisestikin hienon!

      Poista
  2. Minä ihastuin Rauhalan kirjaan, mutta mikään siinä ei saanut minua kyynelehtimään. Vaikka tämä ei ole yleistettävä kuva lestadiolaisuudesta, niin tämä on yhtä hyvin ihan totta kuin ei ole. Ehkä emme edes haluaisi nähdä koko kuvaa...ja osa on tabua, joka vaietaan kuoliaaksi.

    Pauliina Rauhala on tehnyt huiman kirjan ja kiitos hänen, nekin voivat kurkistaa kulissien taakse, jotka eivät tästä lahkosta ole mitään ennen tienneet.

    (Aivan uskomaton kirjasyyskesä vahvojen kotimaisten kannalta...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan, minustakaan tämä ei missään nimessä ole yleistettävä kuva lestadiolaisuudesta lapsiperheen silmin. Viljan ja Aleksin tarina monella tapaa voisi olla myös ihan ei uskovankin tarina, kun lapsia tulee ns. liian tiuhaan, äiti väsyy jne.

      Poista
    2. Hienoa, että olet huomannut tuon pointin. Näinhän se menee, että mitä enemmän yleistää, sitä enemmän yksilötasolla mennään pieleen :)
      Hyvä huomio, että on toisenlaisiakin vl-perheitä, mutta myös se, että voi/saa ja on ihan luvallista myöntää väsymyksensä, vaikka ei ole suuren perheen äiti. Väsynyt voi olla vaikka lasten ikäerot olisivat ns. riittävän suuret ulkoa päin tarkastellen. Kyllä yksikin koliikkivauva voi väsyttää äidin uupumuksen asteelle. Tärkeintä olisikin neuvolatoiminnassa kannustaa kaikkia äitiä puhumaan rohkeasti ongelmistaan ja tarjota heille muutakin kuin keskusteluapua.

      Poista
  3. Kuulostaa kiinnostavalta, laitoin varaukseen kirjastoon.

    VastaaPoista
  4. Ehkä vuoden kovin kotimainen tämä. Oih <3 Ansaitsee minustakin vielä toisen lukukerran. Ja vielä kolmannen..

    VastaaPoista
  5. Komppaan Annikaa, yksi vuoden hienoimmista - tai ainakin vaikuttavimmista. Innostuin aina oikein hyvän kirjan luettuani, mutta jostain aina tuppaa tulemaan uusia upeita kirjoja. ;) Taivaslaulu on hyvin kirjoitettu, väkevä ja kaunis. Rakastin tässä kirjassa oikeastaan kaikkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä minullakin usein niin totta, että kun kohdalle sattuu erityisen hieno kirja, olen ihan liekeissäni mutta niin niitä vaan tulee uusiakin sitten taas ;) Tämä tosin tulee aivan varmasti olemaan tämän vuoden lukemisteni kärkisijoilla.

      Poista
  6. Minäkin laitoin tämän kirjastoon varaukseen, kun niin hehkutettu. Toivottavasti tykästyn muiden tavoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä luulen, että sinäkin tähän tempaudut mukaan ;)

      Poista
  7. Olen lestadiolaisäiti. Minulla on usein rankkaa, mutta en ajattele olevan sen lapsimäärän syy. Uskoisin, että minulla olisi rankaa, vaikka lapsimäärä olisi puolet nykyisestä. Olen ihmisenä sellainen, että teen töitä joka sektorilla vähän liikaa. Kaikki lapseni ovat olleet toivottuja ja edelleen haluasin saada lapsia. Siksi toivoisinkin, että kirjan lukijat eivät yleistäisi Viljan ja Aleksin tarinaa lestadiolaisen perheen tyyppitarinaksi. Varmaan osa lestadiolaisnaisista kokee lapsiasian ahdistavana. Toivoisin, että heille löytyy apua ja voimia vaikeassa tilanteessa. Meitäkin on kuitenkin, joille lapsiasia ei ole ongelma.
    Minua kiinnostaa kirja kovasti jo sen vuoksi, että tunnen Rauhalan ja hänen lapsuudenperheensä. Yllätyin kuitenkin, että hän valitsi esikoisteoksensa aiheeksi tämän. Uskon, että kirja haavoittaa monia hänen läheisiään. Se ei ole ehkä Rauhalan tarkoitus, mutta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toit kommentissasi tärkeän pointin esille liittyen tuohon tarinan yleistettävyyteen! Kuten tuohon juttuuni kirjoitinkin:

      "Taivaslaulu ei kuitenkaan ole, tai sen ei edes väitetä olevan mikään yleistettävä kuvaus lestadiolaisuudesta, vaan se on ennen kaikkea ainutlaatuinen tarina rakkaudesta ja elämästä sen häälyvillä rajamailla. Se on Viljan ja Aleksin perheen tarina." Tällä juuri hain sitä, että itse en kokenut missään määrin teoksen yrittävän olla millään lailla yleistys vaan nimenomaan yksi "otanta", tarina monien joukosta. Aivan varmastihan siellä on enemmän niitä ihania, kauniita ja onnellisia tarinoita, näin uskoisin, mutta ihan kuten kaikissa muissakin yhteisöissä ja elämässä ylipäätään, aina mukaan mahtuu rankempiakin ja Taivaslaulu mielestäni muistuttaakin siitä viisaasti.

      Luulen, että Taivaslaulu tuleekin herättämään paljon keskustelua, ehkä ei kaikki niin kaunista tai sopuisaa, mutta samallahan se avaa väylää muillekin kertoa sitten sitä toisenlaista tarinaa, jossa asiat menevät helpommin jne.

      En tunne Rauhalaa tai hänen taustojaankaan liiemmin, mutta itse kirja oli minulle väkevä lukukokemus kyllä..

      Poista
  8. Kylläpä Rauhala pisti itsestään paljon likoon jo esikoisteoksessaan. Saas nähdä miten ura jatkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni Rauhalan teksti oli kirjalliseltakin kantilta erittäin hienoa, siksi odotan minäkin mielenkiinnolla, tuleeko häneltä muutakin.

      Poista
  9. Hyvä arvio, joka tekee kyllä oikeutta kirjalle! Onneksi olit käynyt blogiini kommentoimassa, sillä minulta oli jotenkin mennyt tämän sinun arviosi täysin ohi. :)

    Pidän tuosta loppukiteytyksestäsi "Lukekaa hyvät ihmiset tämä, jos haluatte lukea kirjallisuutta joka yhtä aikaa raastaa ja silittää, naurattaa ja itkettää!", sillä se on kyllä todella osuva. Rauhala on mainiosti saanut tähän kirjaan mukaan monia eri tunteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Kyllä tosiaan Taivaslaulua lukiessa sai läpikäydä monia tunteita, laidasta laitaan. Se jos mikä on merkki hyvästä kirjallisuudesta!

      Poista
  10. Kukaan meistä ei voi valita millaiseen perheeseen syntyy!!!Kirjoittaja Pauliina on rohkea tyttö..kieltämättä tulee loukkaamaan läheisiään ja miten kestää paineen sukulaisilta. Luin kirjan loppuun ja totesin entisenä lestadiolaisena..välillä itkin, välillä nauroin kuitenkin nautin kirjasta ja huomasin itsessäni jonkin kokemuksen liikahtavan. Hienoa Pauliina kun uskalsit aukaista kirjoituksillasi myös hankalia asioita, koska asioista pitää oikeesti pystyä puhumaan asioiden nimella eikä kokemiaan asioita voi noin vain unohtaa, vaikka kuinka saarnattaisiin anteeksi kaikki synnit!Herkimmät hetket nuoruudessa on voinut muuttua kauhuksi ja aikuisiällä traumaattisiksikin. Olen sitä mieltä, ettei voi yleistää, että vain lestadiolaiset äidit ovat väsyneitä. Ihmisen persoonallisuus ratkaisee, ei meitä ihmisiä voi mihinkään muottiin laittaa. Se mitä sinä koet tai teet on sinulle oikeaa ja se mikä on toiselle sekin on oikeaa.Eihän ateisti-perheenkään lapsi ole voinut valita aatettaan muuta kuin äidin maidossa. En ymmärrä miksi yksilöllisyys riistetään yhteisöissä, en todellakaan tarkoita ainoastaan lestadiolais-piirejä. Jokainen valitkoon uskonsa ja näkemyksensä ja ainoastaan on yksi Jumala ja ketään ei voi tuomita uskon tai muunkaan kautta. Jokaiselle on annettu järki ja tunteet..jokainen valitkoon oikein omalla tavallaan. Yksi usko riittää!Jokaisella on omatunto, sielun sivistyskeskus..Inhimillisyys kunniaan... Kiitos Pauliina terapeuttisesta kokemuksesta, lukiessani kirjaa!ps.Tuomio tulee kaikille ja ihminen ei tuomioita jaa...

    VastaaPoista
  11. Mielenkiintoinen postaus ja siitä syntynyt keskustelu.
    En mitenkään väheksy Viljan kokemuksia, mutta haluan haluan tuoda omanikin julki, vastapainoksi tähän keskusteluun, joka monilta osin kulminoituu vl-uskoon.
    Olen pohjois-suomalainen vl-nainen ja pienten lasten äiti. Kirjailija, vl-usko ja kirjan tapahtumapaikat ovat jokseenkin tuttuja. Tunnustan, että luin kirjan tirkistelymielessä.
    Kirja oli mielestäni kielellisesti kaunis. Alkuosa kirjasta oli hieman liiankin lyyristä, mutta juoni alkoi vetää sadan sivun jälkeen. Tuo tirkistelyhalu sai minut tylsästä alusta huolimatta lukemaan kirjan loppuun. Epilogi oli turha!
    Kirja herätti minussa monenlaisia, mutta pääsääntöisesti ristiriitaisia tunteita. Mietin kovasti omaa äitiyttä, lapsuuttani, uskoani, mutta myös kirjailijan vastaavia. Sitten yritin lukea kirjaa myös ei-vl:n lukijan näkökulmasta.
    Millaisia ne ristiriitaiset tunteet sitten olivat:
    USKO: Osa uskonnollisesta kuvauksesta oli todentuntoista (esim. suviseurakuvaus). Osa oli iroonista (esim. raskaustestit säästöpakkauksissa - en ole ikinä törmännyt, ruuhka Jumalanvaltakunnan risteyksessä). Osa oli loukkaavaa ja vaikea uskoa todeksi (esim. pakkopanemiset). Vl usko opettaa kunnioittamaan aviopuolisoa. Seksi on naisellekin oikeus eikä velvollisuus.
    Olen vl, mutta Vilja ja Aleksi uskoivat eri tavalla kuin minä. Minulle usko on 99 prosenttisesti ilon ja voiman lähde. Viljalle usko toi myös lohtua, mutta oli samalla iso kahle.
    NAISEUS/ÄITIYS: Vilja iloitsi lapsista, mutta pelkäsi toistuvia raskauksia. Vilja oli omistautuva äiti. Kirjailija kuvaakin erityisen kauniisti mielestäni lasten ja vanhempien suhdetta. Tästä voi jokainen lasten vanhempi ottaa opikseen. Uskonkin vakaasti, että tämä on juuri sitä, mitä kirjailija haluaa antaa myös omille lapsilleen. Moni kokee, ettei se ole mahdollista, jos lapsia on "liikaa".
    Vilja koki olevansa yhtä aikaa vapaa ja kahlittu nainen. Itseltäni puuttuvat nuo kahleet. En koe, että olisin synnytyskone tai että synnyttäisin vastoin tahtoani. Jos näin olisi, en ehkä kuuluisi tähän liikkeeseen. Minulle lapsen saaminen on ollut kerta kerralta ihmeellisempää. Lapsi tuntuu todella Jumalan lahjalta, vaikka toki monesti väsyn pienten lasten hoitamiseen ja kasvattamiseen. Uskoisin, että edellä mainittu olotila on jokaista äitiä lähellä.
    LOPPURATKAISU oli minusta myös ristiriitainen. Ajattelisin, että kirjan kantavana teemana oli naisen itsemääräämisoikeus. Silti mies, Aleksi, meni yksin päättämään, että heidän perheeseen ei synny enää lapsia. Olisin kokenut itse moisen tempun tosi loukkaavana. Elän tasa-arvoisessa parisuhteessa. Päätämme aina yhdessä yhteisistä asioista.

    ps. Työskentelen leipätyössä lasten parissa ja olen sitä mieltä, että sekä uskovaisissa että ei-uskovaisissa perheissä on lapsia, jotka eivät saa tarpeeksi rakkautta, huomiota ja kasvatusta osakseen. Tämä seikka ei tunnu olevan riippuvainen perheen koosta. Ehkä vähemmistöjen epäonnistumiset leimataan helpommin. Ratkaisuksi asiaan olen pohtinut sitä, että yhteiskunnan pitäsi lisätä huomattavasti perheille suunnattua tukea. Hallituksen suunta asian suhteen vaikuttaa valitettavasti olevan päinvastainen. Ympärillämme on valitettavasti monenlaisia, uupuneita perheitä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)