Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 303
Mistä minulle: Laina
- Sitä kuvitellaan, että pahimmat ihmiset ovat paatuneita huumekauppiaita ja muita taparikollisia, Elias sanoo. - Mutta ne ei ole mitään verrattuna tavallisiin ihmisiin. Raaimpiin rikoksiin syyllistyvät tavalliset perheenisät- ja äidit. Keskenkasvuiset koulupojat. Yhdessäkään perhesurmatapauksessa tekijällä ei ole käytännössä rikostaustaa. Sellaiset ihmiset osaavat peittää ongelmansa. Ulkopuolisilla ei ole aavistustakaan ennen kuin on jo myöhäistä. Tiesivätkö ne itse, että pystyvät tappamaan omat lapsensa? Missä vaiheessa ne ymmärtävät, että ne aikovat tehdä niin? Miten sinä suhtautuisit, jos sanoisin, että tapat puolen vuoden päästä perheesi?
Alunperin kyse näytti olevan vain pikkurikollisen Niitin itsemurhasta, jota todistamassa oli mm. vanhempi konstaapeli Olli Repokin. Kun Niitin asunnosta löytyy säilöttyjä ruumiinosia ja tutkittavaksi tulee myös pienen, mahdollisesti isänsä pahoinpitelemäksi joutuneen pojan tapaus, ajautuvatkin Repo ja hänen kollegansa Elias Kaskin keskelle pahuuden ydintä. Yhä syvemmälle monimutkaisen rikosvyyhdin sisälle joutuessaan Repo ja Kaski tajuavat, että tämän pahuuden juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse. Ja vaikka molemmat ovat poliisin työssään tottuneet näkemään monenlaista pahuutta, tällä kertaa sen kohtaaminen tuntuu erityisen raskaalta.
- Ei sitä voi kuvitellakaan. Ei meidän mielikuvitus riitä sellaiseen. Joka kerta sitä ällistyy yhtä paljon.
Revolla on omat sisäiset demoninsa taltutettavanaan, johon Kaskikin tuntuu ottavan osaa syvällisillä havainnoilleillaan kollengansa ongelmista. Tarkkanäköinen Kaski nimittäin näkee, että niin kauan kuin Repo pakenee menneisyytensä painolastia, ei hän pysty olemaan tasapainoinen saati onnellinen. Mutta miten tasapainoilla kaiken tämän keskellä, kuinka säilyttää oma inhimillisyytensä, kun joutuu kohtaamaan pahuuden, joka voi asua kenessä meissä tahansa? Toistensa vastakohdilta ihmisinä ja poliiseina tuntuvat Repo ja Kaski muodostavat kuitenkin jotenkin harmonisen kokonaisuuden parivaljakkona.
Kuolematon on minulle toinen Marko Kilven teos. Aikaisemmin lukemani Kadotetut -teos limittyy tietyltä osin Kuolemattoman kanssa juonellisesti. Jo Kadotettujen kohdalla koin, että teos oli vahvasti yhteiskunnallinen, mutta nyt tämä piirre korostui Kuolemattomassa. Kilpi on onnistunut tiivistämään kolmeensataan sivuun aikamoisen paketin, joka toimii herätyksenä kuin kylmä rätti vasten kasvoja, wham!! Iltapäivälehtien lööpit ovat kirkuneet järkyttävistä lapsikohtaloista ja perhesurmista erityisesti parina viime vuotena. Enää ei niin vain ylimielisesti ajatella, että pahuus asuu "niissä kaikenmaailman kriminaaleissa, rikollisissa", vaan traagiset kohtalot kertovat toista tarinaa. Pahuus kumpuaa meille tutun ja turvallisen arjenkin keskeltä, yllättäen..varoittamatta. Kuolematon näyttää tämän mässäilemättä mutta kuitenkin takuuvarmasti tunteita herättäen. Kilpi kirjoittaa tarinaa yhtäaikaa vahvalla latauksella, ponnekkaasti, niin helpon tuntoisesti. Se tekee tekstin lukemisesta mielekästä ja tuo tunteen, että on varmoissa käsissä. Hyvin vahvan yhteiskunnallisen teemansa myötä Kuolematon on rikostarinan ohella myös isoa tarinaa ihmisistä, mutta vähemmän käytetystä näkökulmasta. Aina ei ole onnellisia loppuja, ei todellakaan. Kuitenkin kaiken tämän keskellä me yritämme pitää kiinni edes rahtusesta inhimillisyyttä, onnea ja toivoa.
Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)