Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi I. Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Jussi Karjalainen
Sivuja: 550

1. Joh. 3:2: Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.

Keski-ikäinen Judit jättää väljähtyneen avioliittonsa ja homeongelmaisen työpaikkansa keski-Suomessa, ja suuntaa ystävänsä kutsumana Helsinkiin uuteen työhön, uuteen elämään. Uuden työn ohella Judit saa haasteellisen tehtävän ystävänsä Martan pojan, Maurin, kummina. Kuolemansairas Mauri ei usko Jumalaan, pelastukseen saatikka edes taivaaseen, jossa kuoleman jälkeen odottaisi autuus. Martta haluaa Juditin tekevän kaikkensa, jotta tämä saisi pienen Maurin uskomaan ennen kuolemaansa. Hyvin pian käy myös ilmi, että uusi työ hienossa monikansallisessa kotisairaanhoitofirmassa, F-Remediumissa, ei ole pelkästään erityisen hyvistä työolosuhteista-, ja eduista nauttimista. F-Remediumin edustajana Juditin kuuluu hoitaa erityisesti asiakkaidensa sielua ja niiden valmiutta kohdata sielunsa kautta kaikkivoipa Jumala, kylläkin erikoisen Persinger-hoidon avustuksella. Itsekin uskonsa kadottanut Judit on tiukan paikan edessä; kuinka hän voi saada kummipoikaansa valettua uskoa Jumalasta ja taivaasta, kun ei usko niihin enää itsekään? Ja miten hän kykenee hoitamaan ihmisten sieluja uuden työnantajansa toiveiden mukaisesti? Judit määrätään ateistien kuninkaaksi tituleeratun Leo Moreaun yksityiseksi omahoitajaksi tarkoituksenaan vakoilla Moreauta ja etsiä hänellä oletettavasti hallussa olevia todisteita Jumalasta. Vain muutamassa viikossa Juditin tylsä, arkinen elämä ja jopa koettu todellisuus mullistuvat suorastaan käsittämättömiin, hämmentäviin mittasuhteisiin. Samaan aikaan niin Suomea kuin muutakin Eurooppaa piinaa hurjat rankkasateet tulvineen.

Tästä on hyvässä kirjassa kyse, juuri tästä!! Matkustin eilen illalla töistä bussilla kotiin. Luin kirjan viimeisiä käänteitä ja välillä vilkuilin bussin ikkunasta ulos pimeään, sateiseen näkymään. Sydämeni syke nousi ja tunsin aidosti hetken levotonta, pelonsekaista oloa. Pälyilin kanssamatkustajia ja bussista ulos astuessani katselin pimeässä sateenvarjojensa alle pakkautuneita ihmisiä kulkemassa ajatellen: kuka vain heistäkin voi olla..

Kuva on otettu eilen illalla, sateessa kadulla. Kun katsot tarkkaan valoalueiden keskelle, näetkö siellä tumman kulkijan? Oliko hän oikeasti siellä vai tekikö kamera sekä tilanne optisen harhan, vai onko se mieli, joka muuttaa kuvaa? Entäpä keskellä, kirkkaan valoalueen taustalla tuo päänmuotoinen alue..alhaalla hampaaton suu kapeana viivana? Vai onko? Tästä on hyvät lukijat kuulkaa kyse taas kerran Jääskeläisen kirjassa: taidosta kirjoittaa nykytodellisuuden rajoja hurjasti repivä teos, joka ei tunnelmallaan mene pelkästään lukijan iholle vaan suoraan ihon alle, ytimeen. Niin voimakkaasti, että oma arkitodellisuuskin alkaa heijastella jotain hämmentävää...

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa on varmasti yksi parin viime vuoden eniten odottamani teos. Rakastuin niin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun kuin Harjukaupungin salakäytäviin ja jälkimmäisestä onkin muodostunut minulle ns. sielukirja, tärkein lukemani teos aikuisiällä. On hyvä, että Harjukaupungin salakäytävät-, ja Sielut kulkevat sateessa -teoksien välillä ehti kulua hyvä tovi, jotta tätä uusinta aloittaessani saatoin alkaa lukemaan taas ikään kuin puhtaalta pöydältä. Mutta myönnetään, odotukset kirjaa kohtaan ovat olleet minullakin aikamoisen hurjat. Kun sitten sain kirjan käsiini, halusinkin vielä odotella viikon, pari. Minua oikeastaan alkoi sekä ahdistaa että tympäistäkin lukemani ja kuulemani keskustelut siitä, onko Sielut kulkevat sateessa tavallaan yhtä kuin Harjukaupungin salakäytävät tai Lumikko ja yhdeksän muuta. Miksi sen pitäisi olla?? Sehän on aivan oma erillinen teoksensa. Mitä järkeä olisi kirjoittaa uusi kirja toistaen niitä samoja kehuttuja elementtejä vain hieman tarinan kehystä tms muuttaen? Olen viime vuosina päätynyt siihen lopputulemaan, että eniten minua ihastuttaa ja hyväilee kirjallista sieluani kirjailijan kyky uudessa teoksessaan mennä uusille urille rohkeasti. Ja sen Jääskeläinen todella tekee tässä uusimmassa teoksessaan. Jos Harjukaupungin salakäytävät lempeästi silitteli maagisen realismin keinoin lukijan käsitystä ympäröivästä todellisuudesta, Sielut kulkevat sateessa tyrkkää lukijan kallion kielekkeeltä alas, lopulta kuitenkin kiinni ottaen.

- Isä meidän, Judit huokaisi.
Mauri kuiskasi: - Taivaassa on jotain...
Lapsi tärisi Juditin sylissä, sulki silmät, veti henkeä ja jatkoi: - Siellä on jotain, mikä haluaa aina puhua minun kanssa, mutta se ei ole Taivaan Isä.

Sielut kulkevat sateessa ei ole kuin edeltäjänsä, se on minusta erittäin tärkeää tiedostaa. Se on enemmänkin. Se on yhtä aikaa jotenkin raju, rujo, hyvällä tavalla läkähdyttävä, runsas, taidokas, intiimi, läpitunkeva, kauhistuttava. Vahvoista kauhuelementeistään huolimatta se ei mielestäni ole kuitenkaan pelkkä kauhutarina, ei missään nimessä, vaikka kauhun elementit monin tavoin keskiössä ovatkin. Yhtä lailla keskiössä ovat myös uskon ja uskonnottomuuden vuoropuhelut, pohdinnat moraalista tekemisissämme, ikuiset kysymykset sielun mutta myös Jumalan ja taivaan syvimmistä olemuksista. Toisaalta vahvasti mukana ovat myös kiehtovat intertekstuaaliset viittaukset sekä ihmisen seksuaalisuus ja todelliset toiminnan motiivit. Juditin tekemistä analysoi pitkin tarinaa sangen kaikkitietävä kertoja, joka tarjoaa usein lukijalle yllättävänkin uuden näkökulman Juditiin. Kaiken tämän lisäksi kirja vilisee kiehtovia pieniä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä aukea kaikille samalla tavalla, mutta esimerkiksi Moreaun kumiankkojen keräily ja nakkien syöminen hihitytti minua suuresti. Tarinan henkilöhahmot ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta minun sieluni suli erityisesti Nomille, Lukijalle. Hänen vähitellen lukijalle avautuvassa hahmossa on jotenkin erityisen täydelliset elementit. En halua edes avata niitä tässä sen enempää, sillä varsinkin Nomin ainutlaatuisuus on koettava kirjan sivuilta itse.

Vain kirjojen lukeminen oli ikuista.

Sielut on luettu jo monessa blogissa, linkitän tähän vain kirsimarian blogijutun, jonka lopussa on hienosti koottu yhteen useampiakin blogijuttuja teoksesta. Ja niin, tietysti lämmittää valtavasti sydäntä sekin, että kirja on omistettu meille kirjabloggaajille :)

A-B-C, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen...