Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Kustantaja: Moreeni 2013
Alkuteos: The Death of Bees (2012)
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Sivuja: 303
Mistä minulle: Kustantajalta

Ei olisi pitänyt huutaa Kimbolle sillä lailla, mutta minä alan olla tosi kyllästynyt siihen kysymykseen. Ketään ei kiinnostanut vittujakaan siinä vaiheessa, kun me odotettiin kotona ilman sähköjä, että sankarikaksikko lampsii kotiin ja tuo kioskiruokaa illalliseksi. Joskus meni monta päivää, ettei me tiedetty missä ne on. Silloin kukaan ei kysellyt mitään, mutta nyt tuntuu kuin joku saatanan headhunter haluaisi palkata ne jonnekin.
(Marnie, 15 vuotta)

Sisarukset Marnie ja Nelly ovat juuri haudanneet vanhempansa takapihalleen. Naapurin iäkäs homomies Lennie on seurannut tyttöjen elämää jo pidempään ja ollut huolissaan. Hulttiovanhemmat ovat eläneet sellaista elämää, että tytöt ovat olleet heitteillä jo kauan. Nyt kuitenkaan vanhempia ei ole näkynyt toviin ja omatoimiset tytöt ovat päättäneet alkaa puutarhatöihin, joulukuussa. Kyllähän se hieman Lennietä ihmetyttää, mutta mikäs hän on kyseenalaistamaan muiden puuhia, koska onhan hänelläkin omat salaisuutensa. Lennie kuitenkin näkee, että omatoimisuudestaan huolimatta nuo tytöt tarvitsisivat nyt kovasti kaitsijaa ja suojaa.

Onneksi tytöillä on toisensa, sillä jos ei ole ketään, elämä on yksinäinen matka. Annan heidän pitää yhteiset salaisuutensa, koska ne sitovat heidät yhteen ja vahvistavat heitä. On tärkeää pysytellä vahvana, koska silloin pysyy kiinni elämässä ja jaksaa jatkaa taivallusta, vaikka sitten vain koiran kanssa. 

Vähitellen Lenniestä ja hänen kodistaan muodostuu tytöille kuin toinen koti. Tai oikeastaan ensimmäinen oikea koti, jossa heistä välitetään. Lennie ja hänen hassu koiransa Bobby pitävät tytöt kiinni arjessa, vaikka heidän molempien sisintä jäytääkin kauhea salaisuus. Lennie saa huomata, miten hullua arkea tytöt ovat tottuneet elämään vanhempiensa kanssa. Se mikä kauhistuttaisi monia, oli ollut Marnielle ja Nellylle arkipäivää. Toki Lennie alkaa pidemmän päälle ihmetellä, minne vanhemmat ovat voineet lähteä niin pitkäksi aikaa, mutta Lennie ei ole ainoa, joka asiaa ihmettelee. Vähitellen tyttöjen koulu, isän hämäräbisnestuttavat ja jopa ystävät alkavat kysellä vanhempien poissaolosta. Ja kun Bobbykin vielä innostuu vähän väliä kaivelemaan tyttöjen kotipihaa, alkaa tytöillä olla tiukat paikat. Mutta onneksi heillä on Lennie, joka suorastaan leijonaemon tavoin haluaa suojella tyttöjä kaikilta uhilta.

Tarinaa kerrotaan kolmesta näkökulmasta: Marnien, Nellyn sekä Lennien. Lisa O'Donnell on onnistunut todella hyvin luomaan kaikista kolmesta niin omaääniset kertojat, persoonat. Marnie on rääväsuinen, uhmakas teini, jonka puhe vilisee alatyylisiä sanoja. Kolme vuotta nuorempi sisko Nelly puolestaan on kaikesta kokemastaan huolimatta niin viaton, herkkä ja joidenkin mukaan jopa pikkuisen pölähtänyt. Siinä missä Marnie viljelee kirosanoja puhumisissaan, Nelly puhuu kuin viime vuosisadan kasvatti. Pihkura, voi herttinen, mitä peijoonia ja monet muut hauskat ilmaisut vilisevät Nellyn puheissa. Lennie puolestaan on ensiasetelmissa pedofiiliksi epäilty vanha homomies, mutta hyvin pian käy selväksi, että hän on kaikkea muuta. No, homo kylläkin, mutta niin viisas ja lämmin persoona, että voi olla vain iloinen että hän päättää sekaantua tyttöjen elämään. Tämä kolmikko muodostaa siis kirjan ns. kantavat äänet ja siten kaikessa erilaisuudessaan luovat toimivan kokonaisuuden.

Kun tartuin kirjaan, olin jotenkin sellaisissa kuvitelmissa, että kirja on erittäin makaaberi kertomus, kuten takakansikin mainostaa, ja luvassa on kurkistus suorastaan psykopaattisen siskosparin elämään, jotka ovat tappaneet ja haudanneet vanhempansa. Vielä kirjan ensimmäisissä luvuissa olin tämän mielikuvan vallassa ja kun O'Donnell karmaisevan yksityiskohtaisesti kuvaa vanhempien ruumiiden hävittämiseen liittyviä kohtia, mietin jopa, että olikohan minullekin jo liikaa. Mutta sitten, kun vanhemmat on saatu piiloon laventeli-istutusten alle, meno muuttuu ja alun ällöttävät ruumiskuvailutkin unohtuvat. Kyseessä ei todellakaan ole mikään hurja psykopaattisisarusten tarina, vaan kaikkea muuta! Marnien roisin ulkokuoren alla asustaaa se vanhempien huolenpitoa vaille jäänyt lapsi siinä missä Nelly on sitä paljon selvemmin. Naapurin outona pidetty Lennie puolestaan on persoonana niin hurjan lämmin ja sympaattinen, että häneenkin kiintyy. Ulkoisesti hyvin makaaberin ja mustan huumorin siivittämän tarinan takaa nousee kuitenkin pintaan jotain paljon suurempaa, koskettavampaa. Mehiläisten kuolema on tarina ihmisistä poikkeuksellisissa olosuhteissa, äärirajoillakin. Se on tarina sisaruuden tuoman lojaaliuden ja rakkauden voimasta, ja toisaalta myös tarina siitä, kuinka yksikin ihminen voi olla pelastus. Kirjan nimi kieltämättä vähän hämää, vaikka tarinassa pieni osa mehiläisillä onkin. Kokonaisuutta ajatellen itse kuitenkin vähän ihmettelen sitä valinnaksi, koska se niin löyhästi liittyy tarinaan. Kuitenkin se on se tarina, joka kirjan kansien väliin mahtuu ja minuun tämä tarina vetosi lopulta yllättävän paljon. Tykästyin valtavasti kaikkiin kolmeen päähenkilöön ja itse tarinaan. Minulle tämä on varmaan yksiä yllättävämpiä lukukokemuksia pitkään aikaan! Sydämeenkäypä tarina, joka on kääritty sangen erikoiseen, suorastaan vähän vinksahtaneeseen ulkokuoreen, joka ei varsinkaan alussa päästä lukijaa helpolla, mutta lopulta palkitsee. Nerokas.

Kommentit

  1. Tämä kirja on kyllä todella onnistunut! Tarina vei mukanaan niin, että lukemisen jälkeen se oli pitkän aikaa mielessä. Erikoinen mutta hyvin kiinnostava kertomus.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)