Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi 2004
Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003)
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Sivuja: 851
Mistä minulle: Oma ostos, vajaan 2 vuoden etsinnän jälkeen antikvariaattilöytönä

Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa.

Tätä on McCarthyjen elämä, kun eletään vuotta 1962. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen ihmiset lopulta uskalsivat taas alkaa elää, suunnitella tulevaa ja nauttia hetkestä, piti kylmä sota huolen siitä, ettei pelko kolmannesta maailmansodasta katoa. Samaan aikaan haaveillaan ja kilpaillaan siitä, kuka pääsee ensimmäisenä kuuhun. Euroopan kaupungeissa kiertämisen jälkeen McCarthyt päätyvät lopulta Jack-isän kotimaahan Kanadaan, ilmavoimien asuttamaan Centralian pikkukaupunkiin. Jackin työ ilmavoimien kouluttajana on vienyt perhettä kodista toiseen, eikä varsinkaan pieni Madeleine tunne omaavansa juuria minnekään. Centraliassa heitä odottaa jälleen samanlainen maalattujen puutalojen siloiteltu yhteisö, jossa isä hoitaa perheen elannon ja muu perhe toimii melkein kuin kulissina kaikelle sille. Centralian kodikas idylli tarjoaa perheille turvallisen paikan elää, kunnes yhteisöä koettelee tragedia, joka suistaa monen perheen arjen tuntemattomille raiteille. Kahdeksanvuotias Madeleine on tapahtumien keskipisteessä monella tapaa, ja hänen kauttaan lukija elää ja kokee tapahtumat, usein toki jo ennen Madeleinea asioita aavistaen. Madeleinen lapsenmieli ei vielä kykene yhdistelemään moniakaan asioita riittävällä tavalla yhteen, mutta toisaalta juuri se suojaa häntä asioilta, joita mieli ei vielä kykene käsittelemään oikein. Ja kaiken yllä kiertelevät varikset, jotka näkevät murhan.

Ei, tämä maailmankolkka ei ole mikään Bermudan kolmio. Mutta toisinaan ihmiset tulevat tänne kadotakseen.


Parisen vuotta sitten alkoi blogistaniassa levitä kulovalkean tavoin sana tästä kirjasta, joka tuntui niittävän vain ylistyssanoja lukijoissaan. Vahvat blogisavut sytyttivät minussa kipinän ja vahvan tunteen, että Linnuntietä on ihan minun kirjani, tiedättehän sen tunteen? Ja nimenomaan sen tunteen, kun haluaa kirjan suoraan omaan hyllyynkin. Niinpä alkoi melkein pari vuotta kestänyt kirjan metsästys, joka osoittautui sangen haasteelliseksi. Liekö kirjan painosmäärä jäänyt pieneksi vai eikö juuri kukaan kirjan hankkinut raski luopua omastaan, mutta tämän yksilön etsintä alkoi tuntua jo mahdottomalta. Muutama onnekas bloggaajakollega tämän saikin käsiinsä, mutta minä jatkoin sinillä vielä. Tuona aikana odotukseni kirjan suhteen kasvoivat aikamoisiksi, myönnetään. Muutama viikko sitten vihdoin minuakin onnisti ja sain kirjan aika edullisesti vieläpä nettiantikvariaatista. Hetki kun aloin lukemaan kirjaa, oli suorastaan pyhä. Käsissäni oli vihdoin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä.

MacDonaldin kyky kirjoittaa rikasta ja vaikuttavaa tekstiä tulee ilmi jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Lukijana tuli tunne, että nyt on varmoissa käsissä ja toisaalta jonkun poikkuksellisen hienon äärellä. Tätä tunnetta jatkuikin sadan sivun ylitse, mutta sitten iski ensimmäinen kuoppa. Tuli tunne, että tässä on nyt niin kauheasti kaikkea tarttumapintaa ja tarinaa, että vähän melkein uuvuttaa. Jotenkin myös se kylmän sodan asioihin liittyvä osuus tuntui tällä kertaa etäännyttävältä, vaikka sinänsä aihepiirinä kiinnostaakin kaunokirjallisessa mielessä. Sitten taas piristyin ja kirja eteni, kunnes tuli seuraava samanlainen töyssy ja jäin ikään kuin ulkopuolelle lukijana. En oikein osaa edes selittää tätä kovin analyyttisesti, ja tunnelukija kun olen, tämä asia on kuitenkin merkityksellinen. Joku tässä etäännytti minua siinä määrin, että vaikka kokonaisuutena tykkäsin paljon ja vaikutuinkin kirjasta, jäi lukukokemus tunnetasolla aika tavanomaiseksi ja sekös pisti harmittamaan. Liekö ne kohtuuttomaksi kasvaneet odotukset vaiko joku piirre kirjassa, mutta kirjasta ei muodostunutkaan minulle Sitä Kirjaa, joka kolahtaa ihan sydämeen saakka. Korostan kuitenkin, että näistä kuopista huolimatta kirja oli hyvä lukukokemus, en vain pystynytkään antautumaan sille täysin.

Pidin ratkaisusta käyttää lapsikertojaa, tässä se toimii hyvin, vaikka on sinällään aika haasteellinen keino kaunokirjallisessa mielessä. On kuitenkin sekä mielenkiintoista että tarinan rakenteen kannalta olennaista saada kuulla myös aikuisen Madeleinen ajatuksia ja toisaalta nähdä, miten monelle henkilölle tulevaisuudessa käy. MacDonald käsittelee kirjassa erityisen taidokkaasti syyllisyyden tematiikkaa useammastakin eri näkökulmasta. Toisaalta Linnuntietä tarjoaa vahvan ajankuvan 60-luvun Kanadasta. Erityisesti naisen rooli perheessä on asia, jonka macDonald näyttää suorastaan satiirisesti. Mielestäni kirja vaatii erityistä huomiota, keskittymistä lukiessaan, koska se on niin rikas monella tapaa. Ehkä tämä hetki kun luin kirjaa, vaikutti kokemukseen näin, koska elämä on nyt aika hektistä rumbaa ja keskittymiskykyni vaihtelee päivittäin. Linnuntietä jää kyllä ehdottomasti hyllyyni, sillä aion lukea sen joskus vielä uudestaan, ehkä vähän eri silmin, eri aikana. Linnuntietä on ehdottomasti teos, jonka vuoksi Tammen Keltainen kirjasto on luotu.

Tässä linkki Googleen, josta useita linkkauksia blogijuttuihin kirjasta!