Lukupiiri Teeleidissä Nöyrimmän palvelijan äärellä

  

Osa teistä varmasti muistanee tai tietääkin, että olen vetänyt lukupiiriä jo kolmisen vuotta. Tällä viikolla järjestin lukupiirin poikkeuksellisessa ympäristössä, jonka haluan jakaa teidänkin kanssanne ja siksi hieman erilainen postaus nyt luvassa. Paikkana nimittäin oli Teeleidi, joka sijaitsee hieman yli satavuotiaassa, Yrjö Blomstedtin suunnittelemassa talokaunottaressa Lutakossa. Rakastan vanhoja taloja ja teetä, joten ei vaikea arvata, kuinka kovasti minä ja lukupiiriläisetkin viehätyimme paikasta. Tarkempia tietoja tuosta ihanasta paikasta saatte Teeleidin omilta nettisivuilta, mutta haluan liittää tähän postaukseen kuvia paikasta. Ja tämä ei tosiaan ole minkään sortin maksettu mainos, vaan vilpitön kehoitus kaikille teen ystäville ja vanhoista rakennuksista hurmaantuville ihmisille mennä käymään kyseisessä paikassa. On se sen verran harvinainen tapaus varsinkin täällä Jyväskylässä nimittäin! Mutta kuvien lomassa siis pohdintaa Amélie Nothombin Nöyrimmästä palvelijasta ( Otava 2001, suomentanut Annikki Suni, 127s  ), joka oli lukupiirikirjamme.

Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin japanilaisessa suuryrityksessä, mutta on kuitenkin kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon. Teoksessa nuori ja hyvin kouluttautunut Amélie pääsee töihin suuryritykseen ja luulee unelmiensa täyttyneen. Amélie hallitsee länsimaalaiseksi erittäin hyvin japanin kielen, mutta yrityksessä se ei olekaan hyvä asia, päinvastoin. Hyvin pian Amélie saa huomata, että hänet halutaan tunkea väkisin tyhmän länsimaalaisen muottiin ja työtehtävätkin vastaavat valitettavasti sitä tasoa.  

Todellisuus, johon Amélie yrityksessä törmää, on suorastaan jo niin absurdin hurjaa, että yhtä aikaa naurattaa ja järkyttää. Nuori hyvin koulutettu, länsimaalainen nainen on kuin kynnysmatto ja sylkykuppi muille, tahdoton ihmispolo. Keskellä kulttuuria, jossa tunteita ei näytetä julkisesti ja kasvojen menettäminen on peloista pahimpia, myös Amélie alistuu osaansa eikä halua antaa periksi. Kaksi erilaista kulttuuria kohtaavat yrityksen sisällä manneslaattojen tavoin ja kaiken keskiössä on parka-Amélie. 
                                         

Nothombin tyyli oli minusta hyvin pelkistetty, lyhytsanainen ja ironisella tavalla naseva. Paikoin ehkä kaunokirjallisessa mielessä kuitenkin liian yksioikoinen minun makuun. Ehkä kirjan lyhyydestä johtuen tarina jäi aika pintapuoliseksi ja huomasin jääväni kaipaamaan siihen syvällisyyttä ja monisävyisyyttä lisää. Kirja herätti kuitenkin ihanan paljon keskustelua lukupiirimme kesken! Keskustelu polveilikin aina japanilaisesta kulttuurista ja siellä tapahtuvista itsemurhista suomalaisuudenkin syvempään olemukseen sekä ihmisen omaan hyvinvointiin, pärjäämisen kulttuuriin. Nöyrin palvelijanne toimi aika vahvana keskustelun avaajana, mikä on lukupiirillemme kyllä ominaistakin, että keskustelemme monista teemoista ja asioista kirjan ulkopuoleltakin lopulta.
 

Kiitokset Teeleidille ihanista puitteista ja lukupiiriläisille innokkaista keskusteluista!  Minä vietän perheen kera pientä syyslomaa tässä tovin, mutta sen jälkeen toivon mukaan useammastakin kirjasta juttua!