Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen
Kustantaja: Wsoy 2015
Kannen maalaus: Eemil Karila "Forgive me"
Päällys: Matti Ruokonen
Sivuja: 325

Mieli hiipuu, toivo rutistuu ikiroutaan ja taivaan kohmeiset saranat kiristyvät olkapäille. Mutta miten voisin sanoa niin tuolle riutuvalle olennolle? Vastasin kuten totta oli. - Ei täällä voikaan.
Mutta täällä selviydytään. Pysytään elossa.
Koska on pakko. Koska se on elämän kosto. 

Vuosi 1937 Petsamo. Valkokenraalin, Valkoisen Jumalan, tytär Irga Malinen on raskaana ryssälle, suenhampaalle, joka houkuttelee tyttöä rajan toiselle puolelle. Isänsä alaisten kiduttama ja jahtaama Irga päättää sisuuntuneena hiihtää pakoon rajan yli Neuvostomaahan. Suenhampaan neuvot mielessä hän hiihtää läpi puhurin ja murtuvan jään takaa-ajajat kintereillään pakoon kuin raivohärkä. - Hyvästi vaan, Faskisti-Suomi. Suuri Neuvostomaa eikä Suenhammaskaan kuitenkaan tarjoa sitä mitä Irga oli mielessään kuvitellut. Irga päätyy Vorkutan vankileirille kaivostyöhön henkitoreissaan. Matkalla Vorkutaan Irga saa auttajakseen Elena Mihailovnan, naisen jonka kohtalo on kietoutuva Irgan kohtaloon vahvoin sitein. Rakkaus on vahva, mutta onko se vahvin kaikista ja mitä se kestää, mitä se uhraa?

Vielä ei ole myöhäistä. Mutta siinä olet väärässä, sisko. On ollut myöhäistä jo kauan.

Vuosi 2015 Marinmaa, Lavran kylä, Venäjä. Elämän kolhima Verna on päätynyt selvittämään äsken Venäjällä kuolleen isänsä kohtaloa ja sukujuuriaan pieneen Lavran kylään. Elämän meno ränsistyneessä Lavran kylässä hämmentää Vernaa eikä hän tunnu saavan vastauksia isänsä kohtaloon. Sen sijaan hän uppoutuu yhä syvemmälle jonnekin unen ja toden rajamaille vanhan Elena Mihailovnan mökissä. Onko mikään kerrotusta totta vai onko hänet vedetty mukaan johonkin sellaiseen, josta ei enää ole paluuta mihinkään tuttuun entiseen?

Mehiläiset ovat jättäneet Marinmaan.
Ehkä on totta, mitä Dostojevski sanoi. Paikassa, josta jumala on kuollut, saattaa sattua mitä tahansa. 

Kun nelisen vuotta sitten luin Katja Ketun Kätilön, se ravisutteli minua lukijana todella voimallisesti. Kävin katsomassa syyskuussa Kätilöstä tehdyn elokuvankin ja sen myötä palasin taas toviksi kirjan upeisiin tunnelmiin ja mielenmaisemiin. Halusin pitää jostain syystä selkeän välin Kätilö-elokuvan katsomisen ja Yöperhosen lukemisen välillä. Ehkä pelkäsin, että Kätilön vahva tunnelma viipyilisi siinä määrin mielessä, etten osaisi heittäytyä täysin Yöperhosen mukaan. Toisaalta myös mietin, voiko Yöperhonen tarjota uudenlaisen mutta silti vahvan lukukokemuksen, vai mietinkö lukiessa kuitenkin Kätilöä. Yöperhonen ei ole Kätilö, tietenkään. Se on selkeästi oma vahva tarinansa, joka syöksee lukijan jonnekin omiin sfääreihin karhean realismin ja utuisen magian luomalle kiertoradalle.

Yöperhonen on voimakkaasti naisten tarina. Samaan aikaan se on kuitenkin väkevä kuvaus ihmisyydestä poikkeuksellisissa oloissa. Monet kirjan henkilöt ovat niin todentuntuisia, tulevat ikään kuin ihon alle. Moni sivuhenkilökin onnistuu herättämään kiinnostuksen saada tietää vielä enemmän henkilöstä. Voisin sanoa tästä kirjasta niin paljon ja samaan aikaan säilöä kaiken sydämessä vain itsellä. Toisaalta Yöperhonen on yksi niistä suurista tarinoista, jotka ansaitsevat tulla itse koetuksi, eletyksi sivu sivulta. Kätilön käyttämä rajun rujokin kieli yhdistettynä kansojen vanhoihin uskomuksiin saa lukijan läähättämään ja läkähtymään hyvällä tavalla. Elämän raju, pakottava kiima vie ihmiset valintojen äärilaidoille, moraalin ytimeen. Siinä missä Kettu Kätilöllä sytytti upean kirjallisen liekin, Yöperhosessa tuo liekki jo roihuaa. Yöperhonen on ainutlaatuisen kielensä ja kunnianhimoisen juonikudelmansa myötä kirjallista juhlaa, joka vetää lukijan nöyrän kiitolliseksi: tällaistakin saamme lukea. Kiitos.