Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Kustantaja: Gummerus 2016
Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Sivuja: 376

Kun istun siinä ja syötän onnellisena makupaloja haukalleni, keksin yhtäkkiä, minkä nimen sille annan. Mabel. Se on johdettu sanasta amabilis, joka tarkoittaa rakastettavaa tai rakasta. Vanha, hiukan hassu nimi, joka ei ole muodissa. Siinä on jotain isoäitimäistä: jotain mistä tulee mieleen virkatut selkänojasuojukset ja iltapäivätee.

Nelikymppinen kirjailija Helen Macdonald menettää yllättäen isänsä ja suru syöksee hänet kaupungista maaseudun rauhaan seuranaan hankkimansa villi kanahaukka. Lapsesta asti Helen on tuntenut suurta kiinnostusta haukkoihin  ja kokee nyt merkityksellisemmäksi kuin koskaan voivansa onnistua sellaisen kouluttamisessa. Hän täyttää pakastimensa petolinnulle sopivalla ruoalla ja sulkee puhelimensakin. Hän ei kaipaa mitään muuta kuin yhteyttä itsensä ja Mabeliksi nimeämänsä haukan välillä sen verran, että onnistuu lennättämään tätä vapaana. Mutta onko Mabel liian villi tai onko Helenin oma suru niin syvää, ettei hän näe asioita järkevästi? Jos muihin on uskominen, Helenin yrityksessä ei ole mitään mieltä. Mutta Helen ei halua antaa periksi, sillä kyse on lopulta paljon suuremmista asioista kuin vain haukan lennättämisestä.

Mabelia kouluttaessaan Helen uppoutuu entistä syvemmälle haukkametsästyksen historiassa ja tutustuu kirjojen sivuilla T.H Whiteen, mieheen joka 30-luvulla kävi omaa taisteluaan kanahaukan kanssa. Helenin oman tarinan ohella lukijalle avautuukin siis myös Whiten paikoin raastava tarina yrityksistä saada haukka hallintaansa. White oli oman aikansa outolintu ja herätti vielä vuosikymmenienkin päästä ihmetystä ihmisten keskusteluissa. Whiten edesottamuksista ja ajatuksista lukiessa Helen ymmärtää paljon paremmin Whiteä kuin lapsena, jolloin luki Whiten The Goshawkin, joka teki hänet silloin vain suunnattoman kiukkuiseksi. Onnistuuko Helen yrityksessään Mabelin kanssa ja saako hän oman surunsakin kesytettyä?

Kuten olen aiemminkin todennut, luen aika harvoin tietokirjallisuutta ja kun luen, se on lähinnä omaelämäkerrallista, kuten tämäkin Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on. Kun näin kirjan esittelyn, tuli todella vahva tunne, että tämä kirja minun on luettava ja kirjan käsiini saatua tunne osoittautui oikeaksi. H niin kuin haukka on todella kiehtova ja yllättäen myös voimakkaasti koskettava tarina ihmisen surusta sekä yrityksestä saada luotua jonkinlaista yhteyttä villieläimeen. Helenin oma tarina surun prosessoinnista on kiinnostava mutta koin myös mielenkiintoisena osiona T.H Whiten osuudet kirjassa. Tietyllä tapaa ikään kuin Helen ja White olisivat keskustelleet keskenään välissä olevista vuosikymmenistä huolimatta. Time-lehti on valinnut tämän teoksen muuten viime vuonna parhaaksi tietokirjaksi, enkä ihmettele. Se on niin koukuttavasti ja kiinnostavasti koottu kudelma, jossa on monia eri sävyjä. Hassuinta on se, että tunsin kirjan sivuilla ikään kuin kiintyväni Mabeliin.

Kaksi valtavaa silmää. Sydämeni muljahtaa. Haukka on silmänkääntötemppu. Matelija. Langennut enkeli. Korppikotka väritetyn bestiaarin sivuilta. Jotain kirjasta ja kaukaista, kuin veteen vajoava kulta.