Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 252
Tämän henkilön täytyisi ainoastaan pitää minulle seuraa siihen asti kun alan mennä tajuttomaksi. Tai oikeastaan parasta olisi, että hän odottaisi kunnes kuolen. Ja saa siinä pidempäänkin olla. Kunhan ei missään vaiheessa mene paniikkiin ja ala soitella hätänumeroihin, ei riko lupaustaan. Se vaatii tiettyä asennetta.
Viisikymppisen kirjailijan Anitan syntymäpäiväkutsut saavat kieltämättä erikoisen käänteen, kun hän esittää ystävilleen toiveensa. Elämiseen ja kirjoittamiseen väsynyt Anita haluaa kuolla, mutta ei halua tehdä sitä yksin. Hän haluaa jonkun läheisen seurakseen elämänsä viimeisille hetkille. Ystävät kuittaavat aluksi Anitan toiveen vain hiprakassa olevan synttärisankarin höpötyksinä, kunnes käy selväksi, että Anita on tosissaan. Uusi kirja ei ota syntyäkseen ja jo ennestään masentunut Anita ahdistuu lisää. Kukaan ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän Anitan mielenmaisemaa eikä keskustelu aiheesta ota kunnolla syntyäkseen. Tai jos ottaa, ei Anitan toive saa ymmärrystä. Lääkärit antavat lisää lääkkeitä ja suosittelevat lepäämään.
Täytyy pysyä liikkeessä. Täytyy mennä ulos kerran päivässä, vaikka ei jaksaisi muuta kuin kiertää talon. Täytyy pitää jonkinlainen rytmi, vaikka kuinka säälittävä. Muuten katoaa.
Jos välillä tulee parempi päivä, Anita on jo oppinut, että se kestää vain hetken. Sitten tulee entistä pimeämpää, sellaista, ettei sieltä tahdo millään löytää valoa kohti. Anitan puoliso Sakke näkee Anitan hädän, mutta on tottunut siihen, että kirjojensa välillä Anita erityisesti velloo syvissä vesissä. Anitan masennuksessa on kuitenkin jotain syvempää kuin pelkkä luovan ihmisen ahdistus. Kun välillä toimii ulospäin normaalisti, tekee töitä ja elää arkeaan, on muiden vaikea välillä nähdä sitä kamppailua, mitä masentunut sisimmässään käy. Masennus ja ahdistus ovat olleet Anitan seuralaisina jo useamman vuosikymmenen.
Herään siihen, että itken. Avaan silmäni. Edessä levittäytyy loputon päivä, enkä minä jaksa elää sitä. Voin elää minkä tahansa muun päivän, mutta en tätä.
Anna-Leena Härkösen uusin romaani Valomerkki pureutuu vakavaan aiheeseen, masennukseen ja siihen, kun ei jaksaisi enää elää. Kun haluaisi vain kääriytyä peittonsa sisään ja nukahtaa ikiajoiksi. Härkönen ei ole aikaisemminkaan vältellyt aiheita, jotka yleisesti tunnetaan tabuina. Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin. Kipeisiinkin asioihin liittyy välillä lempeää ironiaa, mustaa huumoria. Varsinkin Anitan ja Vellun välillä käyty dialogi on kaikessa nasevuudessaan usein myös hirtehistä ja saa tirskahtelemaan, vaikka aihepiiri on vakava.
Kirjan alkupuoli keskittyy voimakkaasti käymään läpi Anitan ajatuksia elämän lisäksi myös kirjailijuudesta. Anita käy keskusteluja ystäviensä, kollegoidensa ja tuttujen kanssa. Välillä keskustelut tuntuvat suhteessa tarinaan turhilta, mutta toisaalta niiden merkityksen tajuaa. Ne maalaavat kuvaa masentuneesta ja ahdistuneesta mielestä, joka kuitenkin pullikoi arjen aallokon vaatimuksien keskellä ja yrittää suorittaa ns. normaalia arkea. Härkönen kuvaa tätä ristiriitaisuutta hyvin; välillä menee paremmin, mutta jo seuraava päivä voikin olla se, kun ei meinaa päästä sängystäkään ylös.
Minulla on elämässäni yksi päämäärä. Nukun niin paljon, että Sakke kutsuu minua lempinimellä Unikko. Lapset eivät malta nukkua, koska pelkäävät menettävänsä nukkuessaan jotain mielenkiintoista. Minä en pelkää menettäväni mitään.
Kuten moni teistä tietääkin, Härkönen on ollut yksiä lempikirjailijoistani jo nuoruudestani saakka. Toiset hänen teoksistaan ovat tulleet todella liki, jättäneet polttomerkkinsä sisimpääni, kuten vaikkapa Loppuunkäsitelty. Toiset hänen teoksistaan ovat tarjonneet ihanan tutun ja turvallisen lukukokemuksen, kera naurunpurskahdusten ja välillä jopa hillittömän hekotuksen. Härkösellä on erityinen taito sanoa nasevasti, lempeän ironisesta. Toisaalta tietyissä hänen teoksissaan on niin vahvasti henkilökohtaisuuden tuntu, ettei se voi olla tulematta liki lukijaa, tällaista fania ainakin. Valomerkki tuntuu tällaiselta teokselta. Siinä on niin vahva henkilökohtaisen tarinan tuntu, että unohdin usein lukevani kuitenkin fiktiivistä tarinaa. Toki tarinassa on todellisia elementtejä, joista olen lukenut Härkösen haastatteluissa. On tunne, että kirjailija on antanut tähän romaaniinsa oikeasti itsestään jotain todella intiimiä mielenmaisemaa. Masennus, ahdistus, kuolemantoive ja toisaalta pelko. Ikääkuin sanoen, että asemistamme huolimatta, kaikki me olemme kuolevaisia ja useat meistä kipuilee sisimmässä tavoin, jotka eivät aina välity ulospäin. Kaikille meille tulee valomerkki, ennemmin tai myöhemmin. Mutta se, mitä haluamme tehdä ennen sitä, on paljon meistä itsestämme kiinni.
Kiitos Anna-Leena.
Täällä myös yksi fani, odottelen malttamattomana että tulisi kirjastoon! /Mari
VastaaPoistaToivottavasti saat pian luettavaksesi!
PoistaMinäkin odotan!! <3
PoistaKerrankin pääsen tuoreeltaan kommentoimaan uutuuskirjaa, mutta eipä ole tästä iloa: Valomerkistä on julkaistu vain kaksi blogikirjoitusta ja niissä on yhteensä yksi kommentti.
VastaaPoistaMinä luin tämän(kin) Härkösen kirjan ahmimalla. Kirja herätti valtavasti tunteita. Miten masentunut ihminen pystyy kirjoittamaan näin hauskan kirjan? Todella ristiriitaista, että Suomen ehkä hauskin kirjailija on kirjoittanut useimmat kirjansa masennuksen varjossa ja että kirjojen tuottaminen on ollut hänelle niin vaikea prosessi.
Kirjassa on minusta kaksi teemaa: masennus ja ystävyysuhteet. Ja kuinka päästä eroon tuhoavista ystävyyssuhteista. Karmivin osa kirjasta ei minulle ollut niinkään masennuksen kuvaus vaan kuvaus ystäväyydestä miespuoliseen valokuvaajaan.
(Tässä kirjassa on muuten jotain samaa kuin Snellmannin erityisherkkyyttä käsittelevässä kirjassa.)
Pidin valtavasti siitä, miten Härkönen saa vietyä kirjansa loppuun. Minulla meni kylmät väreet selkäpiissä ja kyyneltä pukkasi silmiin viimeistä lausetta lukiessani.
Haluaisin myös kommentoida Anitan (kustantamoilta ja esilukijoilta) saamaa palautetta kirjoistaan. Minusta kirjailijan ei tarvitse uusiutua, jokaisen kirjan ei tarvitse olla erilainen. Useilla kirjailijoilla on oma äänensä ja tyylinsä ja se nimenomaan tekee heistä erityisiä. (Mieleen tulee pari vuotta sitten Nobelin saanut ranskalaiskirjailija Patrick Modiano: hänen kirjansa, ne muutamat, ovat kaikki samanlaisia.)
Harmillisen vähän on vielä blogijuttuja tästä kieltämättä!
PoistaMasennusta on niin monenlaista, toisaalta kirjassa puhutaan paljon myös ahdistuksesta ja mielestäni siinä juuri on se ulospäin näyttäytyvät ristiriita usein, että juuri ne muiden silmiin niin tehokkaina ja iloisina näyttäytyvät tyypit voivatkin olla niitä, ketkä kärsivät välillä voimakkaastakin ahdistuksesta jms. Tai väittäisin näin, ihan omiin kokemuksiin perustuen. Ehkä se hurjan hirtehinenkin huumori voi olla myös jonkinlainen pakokeino, ja helpotuskin oloon.
Ihan totta muuten tuo, että samoja sävyjä tässä oli kuin Snellmannin Antautumisessakin. Juuri se vahva henkilökohtaisuuden tuntu.
Olen usein pohtinut tuota samaa, että pitääkö kirjailijan voida kirjoittaa erilaisia teoksia ja uudistua, koska sitä tunnutaan usein peräänkuulutettavan kyllä. Kuten tässä Anitankin kokemuksessa oli. Minustakaan se ei saisi olla itsetarkoitus tai vaatimus. Toki on kirjailijoita, jotka kirjoittavat aika eri tyylisiä ja onnistuvat silti viehättämään jokaisellaan vaikka ovat niin erilaisia. Esimerkiksi Stephen King kirjoittaa hyvin erilaisia kirjoja ja olen pitänyt kaikista lukemistani. Toisaalta kuitenkin nautin lempparikirjailijoideni kohdalla siitä, että kaikkia kirjoja värittää se vahva tietty omaleimaisuus, oma ääni, joka on tunnistettavissa jokaisessa teoksessa, kuten Härköselläkin on. Kuin vanha luottoystävä.
Tuota ystävyysteemaa on hoksannutkaan nostaa esille postauksessani, kiva kun sen toit tässä esille! Todellakin sekin on yksi kantavista teemoista ja muussakin valossa kuin vain siinä, miten se peilautuu Anitan ystävilleen esittämässä toiveessa. Eli juuri tuo vääränlaisten ystävyyssuhteiden tuhoava voima, josta Härkönen on kertonut viimeaikojen lehtijutuissakin. Se nousee voimakkaana esille kirjassakin.
Kiva kun jätit pitkän, pohtivan kommentin!
Hesarissa on nyt sitten ilmestynyt kritiikki. Anita on kuulema epäuskottava.
VastaaPoista"Hänellähän on täydellinen avioliitto, ihana tytär, monia läheisiä ystäviä, riittävästi rahaa, tilava asunto, terveyttä ja ulkonäköä. Hän jumppaa päivittäin. Hän käy esikoiskirjapalkintojuhlissa pörräämässä ja juttelee siellä peräti kahdeksan tuttavan kanssa. Ei vaikuta masentuneen ihmisen käytökseltä."
Yksi opiskelukaverini teki aikoinaan itsemurhan. Se kaikista iloisin ja eloisin meistä.
Oho!! Nyt kyllä täytyy sanoa, että ei ole kritiikin kirjoittajalla välttämättä kokemusta masennuksen JA ahdistuksen monista kasvoista. Suorastaan ärsyttää ajatus, että jos ihmisellä ulospäin kaikki puitteet kunnossa niin hänkö muka ei voisi olla masentunut/miettiä itsemurhaa. Harvinaisen lyhytnäköinem näkökulma sellainen.
PoistaOnpa erikoista kritiikkiä, masennus kun ei välttämättä näy ulospäin ja tosiaan ulkoiset puitteet saattavat olla erinomaiset. Itseä tämä kirja kiehtoo erityisesti tämän aiheenn vuoksi, upeaa että aiheesta kirjoitetaan.
PoistaKävin penkomassa taloyhtiöni roskalaatikkoa, mukaan lähti pino Seiskoja. Masennus, masennus, masennus. Tätä toistettiin yhdessä jos toisessa tunnustuksellisessa julkkishaastattelussa. Näyttelijää, kirjailijaa, povijulkkista.
PoistaVirpi Hämeen-Anttila kertoi omasta masennuksestaan. Myös hänellä kirjoittamisprosessi ja masennukset kulkevat yhdessä. Ekan kirjan jälkeen hän joutui jopa sairalahoitoon. Se, mikä Hämeen-Anttilan tarinassa oli mielenkiintoista, oli se, että hänen kirjoitti päästääkseen eroon tai ylös masennuksesta.
Valomerkin Anitalla kirjoittaminen taas tuntuu synnyttävän masennusta.