Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Kustantaja: Atena 2016
Sivuja: 249

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Nelikymppinen Kerttu on aina ollut se, joka pärjää. Porskuttaa eteenpäin vaikka mikä olisi. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä; on työpaikka, mies, kaksi lasta ja ihana talo. Kertun sisimmässä on kuitenkin jo myllertänyt pidempään, kunnes sitten tulee se kuuluisa viimeinen piste. Hän ei enää edes muista, milloin elämästä alkoi kadota värit ja siitä tuli suorittamista, selviytymistä aina uuteen maanantaihin. Tiukasti hän pitää kuitenkin kiinni kulisseista, yrittää viimeiseen asti. Kun on aina ennenkin pärjännyt. Sitten koittaa opettajakollegan eläkkeelle lähdön juhlat ja tapahtuu jotain, joka murtaa Kertun viimeisenkin suojapanssarin.

F32.1 Depressio moderata. Masennus, ahdistus, korostunut itsekontrolli, mahdollinen syömishäiriö. Diagnooseja riittää niin, että puoliso Lasse vitsailee kuinka niistä voisi teettää t-paidan. Kerttua ei jaksa enää naurattaa, sillä hän on jo niin syvällä jossain siellä, minne ei normaali arki enää tavoita. Jossain siellä, missä ei ole naurua tai iloa, on vain pohjaton väsymys ja unikkovihkoon merkityt suunnitelmat, milloin olisi hyvä päivä tappaa itsensä. Kertun sairasloman aikana vetovastuu perheen arjesta siirtyy kokonaan Lasselle Kertun halutessa piiloutua vain viltin sisälle sohvalla ja kadota unien hetkeksi helpottavaan maailmaan. Kun on aina ennen pitänyt ohjat käsissä, kontrollin ja kun se ote sitten lipeää kunnolla, ei voi kuin ajalehtia jossain epävarman ja tuntemattoman välimaastossa.

Kehitin hoitajalle epämääräisen tarinan mahakivuista ja katsoin koko ajan takkiani nykivää Eeliä. Joo, otetaan kaakaota kotona, ei, isi ei ole vielä tullut töistä. Ja hymyä, luontevaa pikaista hymyä, joka vahvisti että ihan tavallisia ja hyvin vähän itsemurha-alttiita tässä oltiin.

Kun Kerttu lopulta luopuu siitä vähästäkin ulkopuolelta tulevasta pakotteesta pärjätä, joutuu hän kohtaamaan kaikki ne peikot, jotka ovat vuosia sisimmässä lymyilleet. Puskeneet kohti romahdusta. Psykiatrin vastaanotolla hän alkaa vähän kerrassaan keriä auki pahaa oloaan. Kaikki se, mitä on pidätellyt vuosikaudet, nousee nyt pintaan. Mutta löytääkö Kerttu tien ulos pimeästä, takaisin perheen pariin, takaisin elämään kiinni? Voiko niin pimeän jälkeen tulla enää valoisampaa?

En ollut uskaltanut katsoa syksyllä kirjoittamiani sanoja päiväkirjan alkulehdillä. Mikä tahansa niistä voisi olla liikaa. Mikä vain niistä voisi lävistää lapseni mielen. Ne olivat ihan omaa syytäni.
Minun sanani. Minun oloni. Ja mykkyys, jonka läpi en osannut sukeltaa.

Jonain keväänä herään on oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani. Rauanjoki on kertonut mediassa itsekin sairastuneensa aikanaan masennukseen ja käyneensä läpi oman pimeän aikansa. Romaani on siis hyvin voimakkaasti omakohtainen ja se näkyykin ja tuntuu kirjaa lukiessa. Jonain keväänä herään on ensinnäkin valtavan tärkeä aiheensa vuoksi. Edelleenkin mielensairauksia pidetään usein itseaiheutettuina, heikkoutena. Tabu, josta onneksi on julkisuudessa alettu vihdoin enemmän puhua. Kuka tahansa voi sairastua elämänsä varrella myös psyykkisesti, ei kukaan meistä nauti jonkinlaista koskemattomuuden suojaa sen suhteen, vaikka moni tuntuu niin ajattelevan. Tärkeän aiheensa lisäksi romaanin sivuilta nousee esiin vahvasti se tunne, että kirjailija on pistänyt romaanissaan itsensä peliin sieluansa myöten, jakanut itsestään kaunokirjallisin keinoin jotain hyvin henkilökohtaista. Se tekee vaikutuksen ja tarina tulee senkin takia todella liki. Rauanjoki jakaa kaunokirjallisin keinoin asian, jonka hän on kokenut itsekin, masennuksen. Kerttu ja Katri tuntuvat lukiessa melkein yhdeltä, vaikka toki lukijana tajuaakin fiktion roolin. Ihailen myös sitä, miten Rauanjoki onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin myös ripauksen huumoria ja toivoa. Hän ei säästele kertoessaan Kertun suulla, miten syvälle masentuneen mieli voikaan ihmisen viedä. Samaan aikaan muu perhe masentuneen ympärillä yrittää elää normaalia arkea ja se luo usein hurjan kontrastin noiden asioiden välille. Lapset hyörivät äidin ympärillä samaan aikaan kun äiti kirjaa muistikirjaansa synkimpiä suunnitelmiaan. Kertun ohella toistakin näkökulmaa asiaan tuovat Lasse ja tytär Inarikin, joskin enemmän objektiivisesti tarkkailtuna. Tämä on hyvä lisä tarinaan, koska se nimenomaan korostaa sitä ristiriitaa, mikä masentuneen maailman ja muun perheen sekä ympäröivien ihmisten välille voi herkästi syntyä. Jopa puolison voi olla vaikea ymmärtää toisen sairastumista tai sen aiheuttamaa mielenmaailmaa. Varsinkin, jos sairastunut on ennen ollut niin pärjäävä.

- Miks täällä aina pitää olla tällainen sotku?
Ääni haastoi, tökki kylkiluihin ja jatkoi ulos tuijottelua. Ei kiinnostanut kääntää päätä ja nähdä sama tunturipöllötupsuinen marimerkkohirviö kuin joka lauantai.

Lassen silmin Rauanjoki osoittaa usein vahvaa itseironiankin taitoa Kerttua tarkkaillessaan. Eihän se ole usein helppoa sairastuneen lähipiirillekään, kun läheinen muuttuu monin tavoin. Jonain keväänä herään on hieno kirja. Se teki lähtemättömän vaikutuksen ja kaikuu sisimmässäni varmasti vielä pitkään. Se pakahdutti, itketti, naurattikin. Se jätti jäljen.

PS: hei vielä on aikaa osallistua jännään dekkariarvontaan!!