John Boyne: Poika vuoren huipulla

John Boyne: Poika vuoren huipulla
Kustantaja: Bazar 2017
Alkuteos: The Boy at the Top of the Mountain 2015
Suomentanut: Heli Naski
Sivuja: 238

Papa soi hänelle surullisen hymyn. " Mitä teinkin, tein sen maani vuoksi", hän sanoi. " Ymmärräthän sinä sen?"
" Kyllä, papa", Pierrot vastasi vaikkei ollutkaan varma, mitä hänen isänsä tarkoitti. Hän ajatteli sen kuitenkin kuulostavan urhoolliselta. " Minäkin rupean sotilaaksi, jotta voit olla ylpeä minusta."
Papa katsoi poikaansa ja laittoi käden tämän olkapäälle. 
" Kunhan valitset oikean puolen", hän sanoi.

Seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi ja joutuu aluksi kahden sisaren ylläpitämään orpokotiin. Eletään vuotta 1936. Olot Durandin sisarusten orpokodissa ovat kohtuullisen hyvin, mutta Pierrot kaipaa kotikaupunkiaan Pariisia ja erityisesti sieltä naapurissa asunutta parasta ystäväänsä Anshelia. Yllättäen Pierrot saa orpokotiin tiedon, että vastoin kaikkea hänen vanhempiensa hänelle kertomaa, hänellä onkin elossa oleva sukulainen, täti Saksassa. Durandin sisarukset laittavat Pierrotin junamatkalle kohti Saksaa. Saksassa Pierrotia on vastassa Beatrix-täti, joka vie Pierrotin asuinpaikkaansa korkean vuoren huipulle, Berhofiksi nimettyyn taloon. Pierrotin vaatteet poltetaan, eikä sekään riitä; täti toivoo Pierrotin omaksuvan pian uuden nimensä, Pieter. Pierrot ei ymmärrä, miksi hänen täytyy muuttaa nimensä ja mikä paikka Berghof oikein on, kun siihen tuntuu liittyvän paljon salaperäisyyttä. Kukaan ei anna suoria vastauksia. Ja kun täti kuulee Anshelista, kieltää hän yhteydenpidon tai edes hänestä puhumisen talossa. Varsinkin talon isännän kuullen. Talon isäntä se vasta merkilliseltä henkilöltä kuulostaakin Pierrotin korviin, ja nimenomaan kuulostaa, sillä näkemään Pierrot ei vielä tätä ole päässyt. Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Kun Pierrot lopulta pääsee tapaamaan isäntä, alkaa hänen elämänsä saada uudenlaista suuntaa. Hieno univormu päällään alkaa hän muodostaa uutta identiteettiä ja omaksua uuden roolinsa Pieterinä. Mutta mikä on tuo uusi maailma, johon hän on selkeästi astumassa, millainen poika on Pieter?

" Voi Pieter, en tiedä...", Beatrix sanoi katsoen poispäin. " Olen vain väsynyt, siinä kaikki. Tämän vierailun valmisteluissa on ollut valtavasti työtä. Ja joskus minusta tuntuu..." Hän epäröi, kuin pelkäisi sanoa lauseen loppuun.
" Miltä sinusta tuntuu?"
" Että tein kauhean virheen tuomalla sinut tänne. Luulin tekeväni oikein. Luulin, että voisin suojella sinua pitämällä sinut lähelläni. Mutta mitä enemmän aikaa kuluu -"


John Boynella on taito kirjoittaa holokaustiin liittyvistä asioista tyylikkäästi, vähäeleisesti ilman mässäilyjä. Hän jättää vastuuta paljon lukijalleen itselleen sen suhteen, kuinka ihon alle asiat menevät eikä pakota kohtaamaan suoraan kirjan sivuilla jo mahdottomia. Hänen viimeisin käännös Poika Vuoren huipulla on jälleen esimerkki tästä. Teoksessa hän kertoo kuvitteellisen tarinan kiltin nuoren pojan varttumisesta sangen haitallisessa ympäristössä. Kuinka käy, kun orvoksi jäänyt lapsi joutuu omaksumaan uuden identiteetin? Boyne kirjoittaa niin, että kirja on sopivaa luettavaa myös nuoremmalle lukijalle, mikä on yksi hänen vahvuuksistaan.

Minulla on ollut jo vuosia vahva kiinnostus lukea juuri tuohon aikaan sijoittuvia tarinoita, vaikka ne niin sydäntäsärkeviä usein ovatkin. Onhan holokausti niin järkyttävä asia maailmamme historiassa, että sitä on vaikea tajutakaan, millaisiin hirmutekoihin tuolloin ihan tavallisetkin ihmiset ovat kyenneet ja pakotettu kykenemään. Ehkä juuri näitä tarinoita lukemalla sitä yrittää jotenkin ymmärtää vaikkei sitä hyväksykään. Toisaalta tuntuu, että aiheesta ei saisi koskaan vaietakaan, ei saisi unohtaa niitä miljoonien ihmisten järkyttäviä kohtaloita. Että kun he joutuivat kokemaan ne asiat, on meidän jälkipolvien kyettävä edes lukemaan niistä. Poika vuoren huipulla on vaikuttava kaunokirjallinen muistutus tuosta.

Boynen uutuudesta juttua myös mm. seuraavissa blogeissa:
Mummo matkalla
Kirjakirppu
Hurja Hassu Lukija
Luetut kirjat

PS: Viime kuussa kerroin, että ruuhkavuosihärdellin vuoksi lukeminen jäänyt harmillisen vähälle ja siksi blogini on ollut ja tulee varmaan vielä olemaankin aika hiljainen, ns. kelluu. Mutta alkuviikon pieni haaveri lopetti kiireen hetkeksi ja olen kyynärsauvojen kanssa kipeän koiven kera kotona. Päätin hyödyntää tämän ajan nyt lukemalla niin paljon kuin kykenen! Pian siis luvassa juttua Lemaitren Silmukastakin. Kovasti olen pohtinut blogin jatkoa toki yleisestikin, ja ajatuksissa on ollut vaihtoehto siirtyä kirjoittamaan lukutunnelmia lyhyesti Instagramiin tämän jo kahdeksatta vuotta pystyssä olleen blogini sijasta jopa. Kirjalliset keskustelut kun tuntuvat paljolti siirtyneen somen puolelle blogikommentoinnin sijaan. Asia kuitenkin vaatii vielä pohdiskelua..