Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Asko Sahlberg: Irinan kuolemat 
Kustantaja: Like 2015
Sivuja: 153

Kaupungin ruhossa oli reikiä, kaupungin raajoista vuoti verta. Kaupungin suolet olivat paljastuneet. Siellä täällä peittivät laudat ikkunoita ja kaduille kasaantunutta rojua oli työnnetty seinustoille. Ihmisten kasvoista näki, että Helsingistä oli tullut iso hautausmaa. Heidän suunsa lauloivat äänettömiä virsiä.

Helsingin pommitukset moukaroivat kaupunkia jo sellaisella voimalla, että Irinankaan perheen arki ei ole enää entisellään. Äiti ja isä alkavat puhua hiljaa asioista, joihin Irina ymmärtää liittyvänsä, mutta ei ole varma miten. Lopulta äiti ja isä uskaltavat kertoa uutisen Irinalle; hänet on päätetty lähettää Ruotsiin evakkoon sodan jaloista. Komitea on näin päättänyt, hänelle kerrotaan. Irina miettii, millaisia ovat ihmiset komiteassa? Millaiset ihmiset voivat noin päättää lasten asioista? Kuulainen Irina ei kuitenkaan kapinoi kohtaloaan, vaikka tulevaisuus häntä mietityttääkin. Yhdessä muiden evakkolasten kanssa Irina astuu junaan ja matka kohti Ruotsia alkaa. Mutta jo junamatka osoittaa Irinalle, että taakse jäävät kauhut eivät ehkä olleetkaan niitä pahimpia.

Hän kääntyi ja palasi jälkiään. Hän näki liekkien valossa jalkojensa lumeen painamat kuopat ja talloi niihin. Hän löysi pojan. Valkoinen lakana oli alkanut levittyä pojan ylle. Pojan kasvoissa oli iso reikä, hänen pieni kätensä ojentui kuin halutakseen tarttua irinan käteen. Poika oli kelvannut enkeleille.

Ruotsissa häntä on vastassa uusi perhe. Isä-August, äiti-Saskia ja omalaatuinen tyttö Hedvig. Isoon valkoiseen taloon astuessaan hetken tuntuu siltä, että ehkä kaikki onkin nyt hyvin. Vaikka uudessa kodissa ei tarvitse pelätä taivaalla liitäviä pelottavia lintuja, jotka pudottelivat tappavia muniaan talojen päälle, on uudessa arjessa omat haasteet. Pommikoneiden sijaan haastetta tuo niin ikävä kotiin kuin se, että on muiden silmissä erilainen, outo suomalainen. Irina kuitenkin yrittää sopeutua ja huomaa ajattelevansa entistä harvemmin enää kotiväkeään. Pikkuhiljaa kuitenkin Irina saa huomata, että usein pahimmat kauhut koetaan neljän seinän sisällä. Mutta Irina myös tiesi, että kuollakin voi, monta kertaa.

Tutustuin viime vuoden lopulla Asko Sahlbergin tuotantoon ensimmäistä kertaa Amandan maailmat romaanin merkeissä. Kyseinen romaani vakuutti minut siinä määrin, että hankin pian hyllyyni Irinan kuolemat odottamaan. Luin kirjan pari päivää sitten loppuun, mutta normaalista poiketen vaati muutaman päivän, ennen kuin kykenin alkaa jäsentämään ajatuksia blogiin. Irinan kuolemat on ihan käsittämättömän upea, repivä ja niin elämää kuin kuolemaa sykkivä romaani. Sitä lukiessa teki paikoin mieli huutaa ääneen, huutaa kuin Irina kauhujensa keskellä. Sahlberg kirjoittaa niin upein sanoin ja merkityksin tässä romaanissa, että lauseisiin voisi palata aina uudelleen ja uudelleen. Hän asettuu niin todentuntoisesti nuoren evakkotytön nahkoihin, että ei vaan voi olla vaikuttumatta. Pidin myös siitä, että lukija saa seurata hetkisen Irinan elämää vielä hänen ollessaan vanhakin. Kaiken kauhean keskellä se antaa palan toivoa. Irinan kuolemat on yksi vaikuttavimmista kotimaisista, mitä olen koskaan lukenut.

Satamassa hän hämmästyi aamua, taas uutta huomista. Kun hän kulki kävelykeppiinsä tukien laivasta terminaaliin johtavaa ramppia, hänen ohitseen lehahteli kiireisten matkustajien toivottomuus. He eivät huomanneet, että he taivalsivat itsensä sivussa, mikä oli heidän onnensa. Hän tiesi pääsevänsä perille vasta kuollessaan.
Irinan kuolemat sopii Helmet- lukuhaasteessa esimerkiksi kohtaan 47: kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Irinan kuolemat on luettu myös mm. seuraavissa blogeissa:
Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Rakkaudesta kirjoihin