Kustantaja: Atena 2016
Sivuja: 205
Hyvä ystäväni sai syntyä, koska hänen äitinsä on nopea jaloistaan. Äiti riuhtaisi itsensä irti häntä hakeneiden viranomaisten käsistä kylätiellä, juoksi karkuun ja piiloutui. Hän oli jo menettänyt yhden lapsen pakkoabortissa.
Tällaisen tarinan kun kertoisi vaikka oman lapsensa taustoista kahvipöydässä täällä länsimaissa, kyllähän se varmasti vetäisi monet aika hiljaiseksi, sillä niin absurdilta se tuntuisi. Kuitenkin Kiinassa pakkoabortit olivat raadollista todellisuutta erityisesti vielä 2015 vuoteen saakka, jolloin Kiina luopui tiukasta yhden lapsen politiikasta. Nykyään valloillaan oleva kahden lapsen politiikka on toki jo armollisempi, mutta edelleen varsinkin sosiaalinen media aika ajoin nostaa esille hirveitä tarinoita yhä tehdyistä pakkoaborteista. Tieto Finlandian viime vuonna voittaneen Yhden lapsen kansa- teoksen tekijä Mari Manninen nostaakin kirjassaan suoraan länsimaisen hyvinvoivan ihmisen silmien eteen aiheen, joka ei kyllä jätä kylmäksi. Jos tätä ennen olit voinut ajatella Kiinan lapsipolitiikasta suhteellisen etäisesti tyyliin: onhan se aika kauheaa kun siellä halutaan vain poikia ja saa tulla vain yksi lapsi.... niin tämän teoksen luettua ei todellakaan voi enää elää kuplassa asian tiimoilta. Sen verran ravisutteleva ja silmiä avaava lukukokemus Yhden lapsen kansa on.
Manninen kertoo kirjan alussa, että haluaa teoksellaan myös oikaista monia Kiinan yhden lapsen politiikkaan liittyviä harhaluuloja. Yleisesti ajatellaankin, että Kiinassa eläisi lähinnä vain yhden lapsen perheitä, mutta Manninen kertoo ettei näin ole. Erityisesti maaseudulla sisarukset ovat yleisiä, mutta myös kaupungissakin asuu useamman kuin yhden lapsen perheitä. Jos lapsia sattui olemaan tulossa vielä sen yhden sallitunkin jälkeen, oli mahdollista toki hakea lapselle hukouta, eli asuinpaikkaoikeutta, joka on kiinalaisen elämän tärkein todistus, mutta harvoin sitä sai tai ainakaan ilman isoja sakkorahoja. Usein törmäsi myös tarinoihin, joissa perhe oli kyllä saanut haalittua isot sakkorahat kasaan raskausaikana, mutta siitä huolimatta viranomaiset olivat tehneet pakkoabortin.
Teosta varten Manninen halusi haastatella mahdollisimman laajasti ihmisiä yhden lapsen politiikan seuraksien näkökulmasta. Vaikka hänellä on omassa ystäväpiirissäänkin kiinalaisia, päätyi hän haastattelemaan pääsääntöisesti itselleen tuntemattomia ihmisiä. Vaikka tuon julman politiikan jälkiä näkyi enemmän ja vähemmän melkein jokaisen kiinalaisen elämässä, ei haastateltavien löytäminen ollut helppoa, sillä suurin osa kiinalaisista haluaisi jättää tuon maansa historian häpeätahran jo taakseen. Kuitenkin Manninen sattumien kautta päätyi jopa paikallisiin koteihin jututtamaan ihmisiä heidän tai heidän perheenjäsenensä koettelumuksista yhden lapsen politiikan takia. Mitä enemmän Manninen tutki yhden lapsen politiikkaa, sitä julmemmalta ja järjettömämmältä se alkoi hänen silmissään vaikuttaa. Manninen tarkastelee aihetta mielestäni hyvin monelta näkökantilta eikä keskity vain traagisten faktojen ja tarinoiden kertomiseen. Hän myös pohtii, mitä tavallaan hyvääkin yhden lapsen politiikasta on tietyllä tapaa voinut seurata yksilötasoilla.
Yhden lapsen politiikalla oli myös hyviä puolia, vaikka sitä voi olla vaikea uskoa. Eräs iso ryhmä - kaupunkien tytöt - hyötyi yhden lapsen politiikasta. Kun perinteisesti perheen pojalle varatut varat ja toiveet kanavoitiin ainokaisiin tyttöihin, tyttöjen ja nuorten naisten koulutus ja asema yhteiskunnassa paranivat kohisten. He olivat kiitollisimpia yhden lapsen politiikasta. Manninen myös valottaa syitä, miksi Kiinassa lopulta höllättiin yhden lapsen politiikasta. Merkittävin syy lienee se, että alettiin huomata kuinka raju yhden lapsen politiikka alkoi kaventaa Kiinan väestöpyramidin alaosaa. Ihmisten ikääntyessä ei enää ollutkaan itsestään selvästi lapsista huolehtijaa omille vanhemmille tai isovanhemmille. Millä sitten virallisella, valtiollisella tasolla selitettiin ja perusteltiin yhden lapsen politiikka? Kaiken taustallahan oli aito huoli kiinalaisten määrästä. Moni tavallinen kiinalainen oli itsekin sitä mieltä, että heitä on liikaa ja räjähdysmäinen väestönkasvu vain lisää ongelmia. Kuitenkin kun nyt lukee noita järkyttäviä tarinoita keinoista miten tuota politiikkaa harjoitettiin ja miten moninaisesti se kiinalaisten elämään vaikutti, voi vain kysyä, oliko se todellakin oikea ratkaisu? Pyhittikö tarkoitus keinot? Mielestäni ei todellaan.
Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.
Helmet- lukuhaasteessa päädyin laittamaan kirjan kohtaan 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)