Maritta Lintunen: Stella

Maritta Lintunen: Stella
Kustantaja: Wsoy 2018
Sivuja: 315

Heittäydyin sängylleni. Missä oli se Liisa Mikkola, joka kuukausi sitten soitti Sylvi Indreniuksen ovikelloa? Joka ikävöi kotiaan ja ruispeltojen yllä loimuavaa punaista kuuta?
Se tyttö oli kuollut. Minä olin kuukaudessa muuttunut joksikin muuksi. Ja minä muuttuisin tästä eteenpäin, sillä jokainen tapaa kerran elämässään ihmisen, jolla on valta näyttää suunta. 

On 80-luku. Nuori Liisa Mikkola osallistuu kirjoituskurssille ja pääsee äitinsä järjestämänä iäkkään Sylvi Indreniuksen vuokralaiseksi Helsinkiin. Pieni huone ei ole juuri isoa vaatekomeroa suurempi, mutta se riittää Liisalle. Hän on iloinen päästessään maalta samanhenkisten nuorten pariin. Sylvi ei kuitenkaan olekaan mikään perinteinen vuokraemäntä, vaan hän istuttaa Liisan seurakseen pöytään teelle ja sokerikakulle samalla kun alkaa kertomaan totuuksia elämästä. Vaikka Sylvin oma lupaava ura laulajana syystä tai toisesta aikanaan sammuikin yllättäen, on hän edelleen taiteilijapiireissä mukana vahvasti. Ennen kuin Liisa ehtii kunnolla tajutakaan, on hänen tulevaisuudellaan tyystin toiset suunnitelmat kuin mitä hänellä Helsinkiin tullessa oli.

Ole varovainen. Hyvää tarkoittavan ihmisen tahto voi olla lujempi kuin sinun tahtosi.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin lääkäri Juri yrittää luovia laulajarakastettunsa, äitinsä ja työnsä välimaastossa, mutta joku palanen puuttuu. Kun Juri päätyy sattuman kautta säestämään pianolla niin jotain kauan unohduksissa ollutta liikahtaa hänen sisimmässään. Hän muistaa sävelet, hän muistaa pianon ja hän muistaa Elzbietan. Miksi äiti aikanaan myi pianon pois ja lopetti soittotunnit ilman häneltä kysymistä? Juri oli niin kovasti halunnut pianistiksi ja uskonut omaavansa siihen riittävästi kykyjä, mutta äidin ehdottomuus asian suhteen oli sinetöinyt Jurin tulevaisuuden. Ja niin hänestä oli tullut lääkäri, mies, joka oli unohtanut, miten kauniisti Frauenliebe und -leben soi. Mutta jos kerran on antanut musiikin sävelten soida sieluun asti, voiko niitä kaikuja koskaan täysin kadottaa?

Stella on Maritta Lintusen viides romaani. Olen aikaisemmin lukenut häneltä sekä Heijastuksen että Ovisilmän ja pitänyt molemmista. Muistan, että erityisesti tuo novellikokoelma Ovisilmä teki suuren vaikutuksen. Lintunen on kirjailijuuden lisäksi myös musiikin maisteri ja se näkyy nyt hyvin tässä uusimmassa romaanissa. Stella sijoittuu niin voimakkaasti klassisen musiikin maailmaan, että sitä lukiessa melkein väkisin kuulee musiikin korvissaan, tuntee sen sykkeen sydänalassaan. Kirjan keskiössä on hyvin vahvasti läsnä musiikin voimallinen merkitys ihmisen elämässä. Se, miten musiikki voi vaikuttaa ihmisen elämänvalintoihinkin, olla hengittävä osa ihmisen sielua. Esimerkiksi vanhan pianon korjaamista kuvataan kirjassa tavalla, joka on suorastaan liikuttavaa. Musiikki on aina merkinnyt minulle paljon. En tajua nuotteja, ymmärrä sen termejä, mutta musiikki on aina puhunut minulle suoraan sydämeen, sieluun. Normaaliarjessa musiikki rentouttaa, viihdyttää ja ilahduttaa. Voimakkaimmillaan kuitenkin musiikki puhuttelee sydäntä niin voimakkaasti, ettei sitä voi selkein sanoin kuvailla. Mielestäni Stellassa Lintunen onnistuu hienosti tavoittamaan tämän ilmiön.

Musiikki ei kuitenkaan ole kirjan ainoa teema, vaikka se niin vahvan näyttämön tarinalle tarjoaakin. Stellassa on myös kyse ihmisen kyvystä elää omien unelmiensa näköistä elämää. Keskiöön nousee myös vahvasti se, miten lahjakkuus voi olla niin kirous kuin siunauskin. Oikeissa käsissä se valjastuu joksikin hienoksi, väärissä käsissä aiheuttaa tuhoa. Teemoissa pinnalle nousee myös kateuden musertava voima, joka ulottaa tummat varjonsa sukupolvien ylikin. Tarinan päähenkilöt Sylvi, Liisa ja Juri ovat kaikki mielenkiintoisia hahmoja. Kukaan heistä ei ole liian yksiselitteinen-, tai ulotteinen. Kiinnostavimmaksi hahmoksi minulle nousi kuitenkin lopulta Sylvi. Se, miten hän otti Liisan elämää valtaansa ja mitä ylipäätään ajatteli asioista, oli paikoin suorastaan kylmäävää. Toisaalta hän oli hyvinkin inhimillinen henkilö. Pidän siitä konstailemattomasta tyylistä, millä Lintunen kirjoittaa. Stella on osoitus laadukkaasta proosasta, joka hyvän musiikin tavoin resonoi vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Lahjakkuus on niin harvinaista, ettei sillä sovi leikkiä. Rahalla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Lahjakkuus on kuin outo, metallintuoksuinen veriryhmä. Kenen suonissa sellainen virtaa, hän on jumalien oma eikä häntä sovi pilkata.

Sijoitan Stellan Helmet- lukuhaasteessa kohtaan 19: kirja käsittelee vanhemmuutta.