Kustantaja: Teos 2017
Sivuja: 231
Levottomuus valtasi mielen, jalat, sielun. Se hiipi verisuonia pitkin sormien päihin, jäi tykyttämään varpaisiin, aivan kuin hämmästyisi siitä, ettei päässyt jatkamaan matkaansa. Aivan kuin vieläkään, kaikkien niiden kertojen jälkeen, ei pystyisi uskomaan, että Kalevista oli tullut hänen kotinsa.
Jatkosota on ohi, mutta paluu rintamalta kotiin ei tarjoakaan aina pelastusta. Parikymppiset kaksosveljet Olavi ja Kalevi ovat kyllä selvinneet sodan jaloista ehjinä kotiin, mutta Kalevin mieli ei ota toipuakseen. Toipumista ei edesauta heidän äitinsä Ingeborgin vajavaiset vanhemmuudentaidot. Ingeborg ei ollut oikein koskaan osannut olla äiti pojilleen. Ingeborgin sisko Lettu on enemmän huolissaan perheen maineesta kuin kenenkään henkisestä hyvinvoinnista. Väkevä katkeruus huoletonta taitelijasieluista sisarta kohtaan kytee Letun sisimmässä vahvana ja lopulta kurottaa mustat lonkeronsa kohti Kalevinkin elämää. Kalevi päätyy mieliparantolaan hoidettavaksi, mutta onko sen hoitomuodoista oikeasti apua Kaleville? Olavi jatkaa elämäänsä siinä missä Kalevi muuttuu yhä enemmän ja enemmän näkymättömäksi muille. Ingeborg kyllä yrittää haparoiden olla äiti Kaleville, mutta kaikki on jotenkin niin vaikeaa. Vaikka sota on ohi, niin moni on hukassa toisiltaan mutta ennen kaikkea itseltään siitä huolimatta.
18.8.1943, Äänislinna
Äänislinna. Ryssän vanha sairaala. Huone 7. Vesi valui ikkunoista, kimmelsi loppukesän valossa. Rauhanaikana sellainen kirkkaus paransi. Sodassa valolla oli toinen merkitys. Se ei hoitanut vaan paljasti. Turmeli.
Jenni Linturin romaani Jälleenrakennus sijoittuu vuosille 1941-1946. Pääosin se keskittyy siihen aikaan, kun jatkosota on jo päättynyt ja miten veljekset kotiutuvat rintamalta takaisin perheen pariin, mutta aina välillä kurkistaa takaumin myös aikaan, kun sota vielä oli valloillaan. Kaiken keskiössä on Kalevi. Tuo herkkäsieluinen nuorimies, jonka mielelle sota oli liikaa. Vahvana osana tarinaa on myös Ingeborgin ja Letun vaikea sisarussuhde, jolla on vaikutuksensa myös Kalevin ja Olavin elämään. Romaanin nimi on jotenkin niin voimakkaan merkityksellinen. Sodan jälkeen toki usein oli iso merkitys konkreettisella rakennusten jälleenrakentamisella, mutta Linturin romaanissa yritetäänkin koota särkynyttä mieltä uudelleen. Linturi kirjoittaa voimallisin merkityksin, ja usein lauseet jäävätkin soimaan hetkeksi lukijan mieleen. Erityisesti Kalevi ja Ingeborg ovat kiinnostavia henkilöinä, mutta jostain syystä hekään eivät tule kovin liki tunnetasolla lukijaa. En osaa eritellä, mistä se johtuu, mutta tällaisena fiilis-lukijana jäin ehkä kaipaamaan vielä syvempää tunnetta lukukokemukseen. Kuitenkin, vaikka romaani on niin aiheeltaan kuin tekstiltään puhutteleva ja taidokas. Onhan toki Kalevin tarina todella surullinen kokonaisuudessaan. Toisaalta ei kukaan romaanin päähenkilöistä ollut erityisen onnellinen ja koko tarinaa värittää tietty harmaus, apeus. Sikäli Linturi onnistuu tavoittamaan hienosti sen tietyn surun ja apaattisuuden tunteen, minkä voi kuvitella vallinneen laajaltikin sodan jälkeen. Sijoitan kirjan Helmet- lukuhaasteessa kohtaan 24: surullinen kirja.
Vänrikki potkaisi häntä polveen. Kalevi kaatui liikkeen voimasta. Kädet haroivat ilmaa, takapuoli kolahti kiveen. Yön kostea sammal, edellisen kesän havuja. Kalevi veti jalkojaan lähemmäksi. Siitä ei ollut apua. Uusi potku osui lantioon, teki yllättävän vähän kipua. Silti itku tuli voimakkaampana kuin ikinä.
- Älä viitsi Lehto. Se on umpihullu.
Joku veti Kalevin ylös, tarttui kainaloista. Takapuoli raahautui muun vartalon perässä. Häntäluu hakkasi maata, kiviä, käpyjä, ihmisten irronneita hiuksia, pölyä.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)