lauantai 18. huhtikuuta 2015

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
Kustantaja: Wsoy 2015
Alkuteos: Offer utan ansikte (2014)
Sivuja: 534 (ennakkokappale)

" Kun makaamme kuolinvuoteellamme, meitä ei pelota kuolema sinänsä, vaan se, että meidät ehkä unohdetaan."

Ruotsalainen rikostutkija Fabian Risk päättää aloittaa perheensä kanssa puhtaalta pöydältä ja muuttaa takaisin Fabianin kotikaupunkiin Helsinborgiin. Tukholman jäädessä taakse kukaan heistä ei kuitenkaan ole täysin varma, onko kyseessä oikeasti muutto Helsinborgiin vai pakeneminen Tukholmasta. Riskin perhe ei ehdi saada edes tavaroita uuteen kotiin sisälle kunnolla kun Fabian jo joutuu mukaan murhatutkimukseen. Fabianin entisestä koulusta löytyy raa'asti murhattuna teknisen työn opettaja. Ruumiin päällä on Fabianin luokan vanha koulukuva, josta uhrin kasvot ovat ruksattu yli. Fabian tietää, että niin vaimo kuin lapset odottavat Fabianin vielä pitävän tovin lomaa ennen virallista töiden aloitusta. Fabian tietää myös, että uuden alun tarkoitus on nimenomaan tuoda heitä perheenä lähemmäs toisiaan. Mutta tutun opettajan murha ja luokkakuva nostavat pintaan vanhoja, vaiettuja muistoja ja Fabian tuntee sisimmässään, että tämä on vain alkua jollekin vielä kauheammalle. Koston väkivaltainen kierre on käynnistynyt, eikä Fabian voi uusien uhrien löydyttyä lopulta muuta kuin hypätä kyytiin mukaan ja yrittää kaikkensa pysäyttääkseen kylmäverisen murhaajan.

Pimeään jäänyt on ruotsalaisen Stefan Ahnhemin esikoisteos. Ahnhem on luonut vahvaa uraa elokuva- ja tv-käsikirjoittajana. Itsekin olen seurannut Wallanderia sekä Irene Hussia tv:stä sarjoina ja pitänyt kovasti molemmista. Pohjoismaisia dekkareita on alkanut tulla viimeisten vuosien aikana sellaista vauhtia, että väkisin herää jo ajatus, korvaako määrä kohta laadun? Sillä vielä joitakin vuosia sitten pohjoismaiseen dekkarigenreen liittyi voimakas arvostus, kiitos mm. Mankkelin ja Larsenin loistokkaiden dekkareiden. Toki se liittyy siihen yhä, mutta koska tarjonta alkaa jo olla niin runsasta, ei enää olekaan niin itsestäänselvää, että pohjoismaisen dekkarin käsiin saatuasi luvassa on todella laadukas lukuhetki. Tämä ilmiö näkyy mielestäni esimerkiksi tässä Ahnhemin esikoisessa. Hän kirjoittaa taidokkaan vetävästi ja punoo aikamoisen juonikudelman. Tavallaan kaikki laatudekkarin osiot ovat kunnossa, mutta kuitenkin sitten minun makuun jo liian tutusti tai peräti laskelmoidusti kuorrutettuna, että vaikka itse kirja on oikein kelpo genrensä edustaja, se ei enää tuo mitään uutta lukukokemuksena. Se ei erotu enää niiden muiden aikaisemmin tulleiden hyvien dekkareiden joukosta. Tässä toki voi kysyä, tarvitseekokaan aina erottua? Eikö riitä, että on vain perushyvä? Luenhan esimerkiksi Patricia Cornwellin, Agatha Christien ja monen muuden dekkaristin teoksia vuodesta toiseen ja pidän kovasti, vaikkei ne sinällään tuo uutta genreen. Mutta siinä taustalla on jo voimakas kiintymys ko. kirjailijoiden tuotantoon ja usein myös kiintymys johonkin kirjailijan luomista päähenkilöistä. Näissä dekkariesikoisissa on vähän se ongelma, että niihin ympätään jo niin paljon kaikkea, että se alkaa turruttaa. Pitäisi olla joku juttu, koukku, mikä saa innostumaan lukijana niin, että tekee mieli tarttua kirjailijan seuraavaankin teokseen. Tähän mystiseen "se jokin"- juttuun toki vaikuttaa myös moni ulkoinen tekijä, kuten se, missä mielentilassa/elämäntilanteessa kirjaa lukee. Ja sitten tietenkin se olennaisin, kaikki eivät voi tykätä kaikista kirjoista. Yksi ja sama kirja voi tarjota toiselle ihan huikean lukukokemuksen siinä missä toinen jopa jättää kirjan kesken.

Kirjan päähenkilö, Fabian Risk on minun makuun päähenkilönä jotenkin ärsyttävä. En oikein saa kiinni kunnolla syytä siihen, että pystyisin paremmin yksilöimään, mutta jotenkin vain ärsytti. Ei voi mitään. Kyllähän kirjassa jännitystä piisaa ja todellakin kunnianhimoinen juoni, joka melkein jo hipoo epäuskottavuuden rajoja paikoin. Mieleni sisäisessä elokuvateatterissa näin kirjan hyvin elokuvallisena lukiessa. Tuli mieleen ne monet jenkkielokuvat, minkä käänteitä katsoessa sydän pamppailee levottomasti koko ajan ja välillä pitää katsoa sormien välistä kun ei uskalla muuten. Pimeään jäänyt ei siis missään nimessä ole huono kirja eikä lukukokemuksenakaan minulle huono, mutta se ei myöskään tarjonnut niin hyvää lukukokemusta kuin moni muu dekkari on tarjonnut. Olen toki myös miettinyt, onko minulla ylipäätään jonkin sortin väsyminen dekkareihin ja sitä ihmetellessä aionkin lukea pitkästä aikaa jonkun vanhan tutun luottodekkaristini lukemattoman teoksen. Jos sekään ei iske, niin sitten lienee syytä pitää paussia genrestäkin tovi.

Mutta hei, kyllä Pimeään jäänyt on innostanutkin montaa muuta, kurkatkaa vaikkapa Kristan ja Annikan arviot kirjasta! Sonjan lukukokemus puolestaan oli lähempänä omaani.

Lähiaikoina blogissa juttua mainiosta Anna Perhon kirjauutuudesta sekä KonMarista!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)