tiistai 13. syyskuuta 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 352

- Janet Frame, te olette saanut hienon palkinnon. Meidän piti tehdä teille piakkoin lobotomia, mutta minä otan teidät pois leikkauslistalta. Olen päättänyt, että teidän pitää pysyä sellaisena kuin te olette.

Elämä ei ole jakanut kummoisia kortteja nuorelle Janetille. Hän on menettänyt molemmat siskonsa traagisissa hukkumisonnettomuuksissa ja elämä vanhempien sekä epilepsiaa sairastavan veljen kanssa köyhyyden keskellä ei ole helppoa. Sielukas ja herkkävaistoinen Janet saa lohtua sanoista ja kirjoittamisesta. Tietty melankolia ja kuolemantoive piinaavat kuitenkin häntä ja hän päätyy lopulta mielisairaalaan, josta alkaa vuosikausia kestävä piina. Välillä Janet pääsee hoidosta pois ja yrittää elää normaalia elämää, mutta psykiatrian ammattilaisten hänelle antama virheellinen skitsofreenikon leima vaikuttaa väkisinkin hänen sisäiseenkin maailmaan ja käsitykseen itsestä. Kaiken kaoottisen ja ahdistavan keskellä Janet kuitenkin sinnittelee ja saa lohtua myös luonnosta ja pienistäkin asioista ympärillään. Hän kantaa mielessään niin eläviä kuin kuolleita. Ajatuksiin ja sanoihin sukeltaminen pelastaa hänet häneltä itseltäänkin. Sitä ennen on kuitenkin kuljettava pitkä ja vaikea tie, ennen kuin kirkkaus koittaa.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisiaa pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.

Uusiseelantilainen Janet Frame (1924-2004) on toiminut suurena inspiraation lähteenä Riitta Jalosen uusimmassa teoksessa Kirkkaus. Jalonen kertoo kirjan loppusanoissa havahtuneensa Frametin olemassaoloon jo 90-luvulla Uudessa-Seelannissa, mutta kesti näin kauan, ennen kuin Jalonen sai luotua Frametin muistoa kunnioittavan tarinan kansien väliin asti. Sitä ennen hänen oli kirjoitettava toisia tarinoita ja Janetin fiktiivinen tarina sai hautua rauhassa. Jalonen kertoo lukeneensa Frametin teoksia sekä myös hänestä kertovan elämäkerran. Hän kertookin Michael Kingin kirjoittaman elämäkerran toimineen suurpiirteisenä karttana Janetin elämänkulkua käsitellessään, mutta itse tapahtumat ja yksityiskohdat ovat isoilta osin fiktiivisiä. Jalonen on kuitenkin selkeästi perehtynyt niin intensiivisesti Janetin elämään, että se paistaa koko kirjasta läpi alusta loppuun. Kirjaa lukiessa hämärtyy raja siitä, missä on Jalosen ääni ja missä Janetin. Aivan kuin Janet kertoisi itse tarinaansa Jalosen tekstin kautta.

Olen lukenut ehkä vuoden parhaan kirjani. Vuotta on toki vielä jäljellä, mutta Kirkkaus on nyt niin lujasti sielussani, etten tiedä miten osaisin sitä kuvailla riittävän hyvin. En ollut ennen tätä kirjaa edes kuullut Janet Framesta ja haluaisin vain lukea hänestä lisää ja lisää. Laitoinkin jo tilaukseen ulkomailta hänen Faces in the Water-teoksen, joka lienee yksi vaikuttavimmista Frametin julkaisuista. Olen yhä jotenkin todella voimakkaasti kiinni kirjan tunnelmassa ja hämmästelen, miten äärimmäisen taitavasti Jalonen on sen toteuttanut. Vaikutuin toki jo vuosi sitten Jalosen tyylistä kirjoittaa hänen Kuka sinut omistaa -teoksessa. Kirkkaus on kuitenkin niin kertakaikkisen täydellinen kirja, että en edes keksi riittäviä sanoja kuvaamaan sitä. Kirkkaus on sydänjuuria myöten ravisutteleva kaunis tarina ihmisyydestä raskaissa olosuhteissa ja siitä, miten sanat voivat pitää ihmisen pinnalla kovassakin sisimmän myrskyssä. Ihan huikea!!! Kirja on täynnä sivumerkkilappuja, kun olen halunnut merkata vaikuttavimpia kohtia, yksittäisi lauseita. Tätä kirjaa en anna omasta hyllystäni edes lainaan kenellekään. Tämä on yksi niitä suuria sielukirjoja, jotka haluaa pitää vain itsellään.

- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.

Kirkkauden on lukenut myös mm. Arja ja Annika!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen ( Hush baby)
Suomentanut: Tuula Kojo
Kustantaja: Otava 2015
Sivuja: 396

Hitaasti aika väistyy ja paljastaa kaiken sen mädän ja ummehtuneen, jonka hän oli luullut kadonneen kauan sitten. Se piirtyy vasten pimenevää iltaa, ja jos pian hän on kykenevä astumaan suoraan luurankomaisten hahmojen luo, ojentamaan kätensä ja hipaisemaan niiden niljakasta, kylmänmärkää pintaa.

Kolmekymppinen Robin työskentelee lapsipsykologina ja elää yksin. Kuollut veli häilyy voimakkaana muistoissa ja äidin kanssa Robin on onnistunut kasvattamaan vuosien mittaisen kuilun heidän välilleen. Puhelimessa äitinsä kanssa puhuessaan Robin kuulee äidin äänestä, ettei kaikki ole hyvin. Vaikka he ovat etääntyneetkin toisistaan, päättää Robin poiketa äitinsä luokse katsomaan, miten tämä oikeasti voi. Paluu lapsuudenmaisemiin nostaa kuitenkin pintaan vahvoja tunteita, sillä jos ei Robinin asiakkaiden lapsuus ole ollut helppoa, ei Robinin omassakaan ole kehumista. Vanhempien ero, veljen ja isäpuolen kuolema sekä vaietut salaisuudet ovat jättäneet jälkensä. Hyvin pian Robin saa huomata, että hienostoasuinalue, jossa äiti asuu, suorastaan kylpee omissa salaisuuksissaan. Tällä kertaa kuitenkin kyseessä ei olekaan enää mitkään pienet salaisuudet, vaan nyt on kyse jo ihmishengistä. Järkyttävä salaisuuksien verkosto, joka alkaa pikku hiljaa paljastua Robinille, on paljon suurempi mitä hän aluksi voi kuvitellakaan. Kuka puhuu lopulta totta ja voiko enää luottaa edes läheisimpiin ihmisiin?

Helsingin laitamilla sijaitseva asuinalue tuntuu olevan oikea elitistisyyden huipentuma. Hulppeat kodit lasiseinineen ja itsevarmalta vaikuttavat hienostoäidit puistattavat varsinkin aluksi Robinia. Hän ei kuitenkaan voi välttyä heidän kanssaan tekemisissään olosta kun yksi heistä pyytää Robinilta ammatillista apua lasten suhteen. Alueella on jo kuollut kaksi ihmistä ja nyt pelätään jo aikanaan tuomitun vanhempiensa surmaajan palanneen maisemiin. Lapset tuntuvat pelkäävän jotain ja Robin uskoo, että hänenkin lapsuutta varjostaneet asiat ovat palanneet tuhoamaan nyt muidenkin elämää. Mitä enemmän Robin tutkii asioita, sitä synkemmältä ja monimutkaiselta asiat näyttävät. Ja mikä rooli kaikessa on hyväntekeväisyysjärjestöllä, jonka kautta monet alueella asuvat tuntuvat avustaneen hädän keskellä eläviä lapsia? Vaikka Robin tuntee vaaran silmukan kiertyvän kaulalleen, ei hän aio luovuttaa ennen kuin saa vastauksia moniin kysymyksiinsä.

Sisällä talossa, pimeässä huoneessa raolleen jätettyjen verhojen takana, seisoo joku tarkkailemassa hehkuvaa pistettä joka liikkuu ylös ja alas, leimuaa, hiipuu ja päätyy lopulta maahan. Tämäkin joku odottaa oikeaa hetkeä. Vartoo kunnes tupakoitsija on mennyt, ja sulkee sitten verhot kunnolla.

Voi miten virkistävää on alkaa lukemaan kirjaa, josta ei ole mitään ennakko-odotuksia! En ole lukenut aikaisemmin mitään Johanna Holmströmiltä, mutta Sulje silmäs pienoinen vaikutti jo takakannen esittelyn perusteella niin kiinnostavalta, että tartuin siihen innolla. Sulje silmäs pienoinen alkaa heti ensisivuilta kiinnostavasti. Holmström käyttää aluksi paljon aikaa myös miljöön ja asioiden kuvaamiseen. Tämä vahvistaa mukavasti oman mielen sisäistä kuvaa miljööstä ja sitä myöten jotenkin helposti solahtaa ikäänkuin mukaan tapahtumiin. Päähenkilö Robin on henkilö, josta on helppo pitää kaikkine inhimillisine heikkouksineen. Tietyllä tapaa toki välillä Robin tuntuu liiankin sinisilmäiseltä ja ajattelemattomalta vaarallisten asioiden kiemuroissa poukkoillessaan, mutta silti huomaan tykänneeni hänestä henkilönä. Itse juoni ja kirjan tematiikka sitten ovat oikeastaan kaikessa laajuudessaan aika kunnianhimoiset. Tarinaan on tuotu niin monta aluksi irralla olevaa juonenpätkää, että välillä tuntuu melkein mahdottomalta saada niitä kaikkia lopuksi yhdistymään. Välillä tuli myös mieleen, että ehkä vähempikin olisi riittänyt jo luomaan hyvän tarinan. En voi avata noita teemoja oikeastaan enempää etten paljasta samalla tiettyjä käänteitä. Kuitenkin, teemojen runsaudesta ja juonikuvioiden polveilusta huolimatta luin kirjan nautinnolla alusta loppuun. Paikoin tunnelma tavoitti jo kauhun tunteita ja se jos mikä ilahdutti. Holmström onnistuu lopuksi kutomaan yhteen ison juonikudelman aika taitavasti ja uskottavasti. Tällaista lukisin mielelläni lisääkin.


sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: Belgravia 2016
Suomentanut: Markku Päkkilä
Sivuja: 477

Kunnianhimo, kateus, viha, ahneus, hyväntahtoisuus, epäitsekkyys ja ennen kaikkea rakkaus ovat vaikuttaneet inhimillisiin valintoihin aina yhtä vahvasti kuin nykyäänkin. Tämä tarina kertoo kaksi vuosisataa sitten eläneistä ihmisistä, ja silti useimmat niistä asioista mitä he tavoittelivat, mistä he katkeroittivat mielensä ja mitkä saivat intohimon liekehtimään heidän sydämessään olivat hyvin samanlaisia kuin draamat, joita saamme seurata keskuudessamme omana elinaikanamme...

Kesäkuu 1815 Brysselissä. Nuori Sophia Trenchard perheineen valmistautuu Richmondin herttuattaren juhliin. Trenchardin perheen äiti Anne tietää, että heidän kutsuminen juhliin voisi aiheuttaa ihmetystä, eiväthän he kuuluneet niin arvostettuihin piireihin, vaikka perheen isän Jamesin suurin elämäntehtävä tuntuukin olevan korkea-arvoisempien hännystely. Sophia on kuitenkin ihastunut Bellasin Jaarlin poikaan Edmund Brochenhurstiin joka onkin junaillut kutsun Sophian perheelle. Kesken juhlahumun toisaalla pauhaava sota ulottaa kuitenkin lonkeronsa tanssiaisiin ja nuoret miehet joutuvat lähtemään taisteluun Waterloohon. Sophian ja Edmundin rakkaustarina päättyy traagisesti tuohon iltaan, mutta tuo kohtalokas rakkaustarina tulee jättämään seurauksensa molempien perheiden elämään vielä vuosikymmenienkin kuluttua. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Lontoossa nuo kaksi perhettä kohtaavat jälleen, ja salaisuudet, joista on vaiettu kauan, ovat nousemassa väkisin pintaan.

Mutta mitä ihmettä hän oli ajatellut päättäessään kertoa totuuden lady Brockenhurstille? Oliko hän pelännyt kreivitärtä? Vai oliko hän yksinkertaisesti kantanut salaisuuden taakkaa liian kauan?

Myönnetään, että aloin lukemaan kirjaa äärimmäisen suurin odotuksin. Onhan kyseessä yhden kaikkien aikojen suosikkisarjani Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin romaani Belgravia. Kirjan alkusivut menivätkin sellaisessa ihanassa Downton Abbeymaisessa pumpulissa ja nautin, että saan aikamatkustaa 1800-luvulle seurapiirielämän kiemuroihin. Toisaalta odotin myös Downton Abbeysta tuttua "kahden kerroksen väkeä"-tunnelmaa, mutta Belgravia keskittyy nimenomaan ylemmän luokan elämään. Tarinan henkilöt ovat monikin kiehtovia, mutta jostain syystä en päässyt kenenkään lähelle. Fellowes kirjoittaa kyllä sujuvasti ja ainekset ovat hyvin kasassa, mutta tarinan edetessä aloin kaivata sitä tiettyä tenhoa ja syvyyttä tarinaan. Olisin halunnut kiintyä edes johonkin henkilöön niin, että vielä lukemisen jälkeenkin olisin miettinyt tarinaa, mutta nyt niin ei käynyt. Toisaalta olisin myös kaivannut enemmän miljöökuvaustakin.  En tiedä, toimisiko Belgravia paremmin elokuvana, mutta kirjana jäin kaipaamaan nyt vähän enemmänkin. Viihdyin kyllä ihan mukavasti Belgravian sivuilla, vaikkei se lukukokemuksena lentoon ihan lähtenytkään. Niin vähän tulee ainakaan käännöskirjallisuutta vanhan ajan kartanoelämästä, että siksi iloitsen Belgraviastakin. Kyllähän se tarjosi ihan kivasti lohduketta pahimpaan Downton Abbey- ikävään kuitenkin.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Hugh Howey: Hiekka

Hugh Howey: Hiekka
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Sand 2014
Suomentanut: Einari Aaltonen
Sivuja:351

Palmer katsoi jalokivien rypästä ja sen jälkeen tiheää tähtipaljoutta, joka palasi näkyviin, kun teltan lieve valahti paikoilleen. Lukemattomien tähtien matto ulottui dyyniltä taivaalle ja kaukaisuuteen. Kaupungissa ei nähnyt sellaista määrää tähtiä, koska kaasuvalot loimottivat läpi yön. Mutta täällä pään päällä levittäytyi autiomaan leima, tähtien kirjoma taivaankansi, joka paljasti, että poika oli kaukana kotoaan, että hän oli keskellä armotonta autiomaata.

Kaukana tulevaisuudessa, jossa vanha maailma oli hautautunut hiekkaan ja uusi rakennettu sen päälle, hiekkasukeltaja Palmer yrittää selviytyä päivästä toiseen samalla kun haaveilee toisenlaisesta elämästä. 12 vuotta sitten perheen isä lähti etsimään parempaa tulevaisuutta kuin mitä elämä hiekkadyynien keskellä saattoi tarjota, ja jäi sille tielleen. Myös perheen äiti teki omat ratkaisunsa selvitäkseen ja sisarusnelikko joutui luovimaan omillaan. Sisko Vic oli jo kauan kulkenut omia teitään ja nyt Palmerkin alkoi olla yhä pidempiä aikoja pois nuorempien veljesten Connerin ja Robin luota. Pikkuhiljaa koko perhe oli hajallaan, hukassa toisiltaan ja osa itseltääkin. Kauan sitten kadonneen isän muisto säilyi silti vahvana jokaisen mielessä. Arvaamattomat dyynit ja tuuli tekivät elämästä hankalaa. Erityisten sukelluspukujen ansiosta hiekkasukeltajat saattoivat sukeltaa syvällekin hiekan uumeniin etsimään tavaraa hautautuneista rakennuksista. Ihmisten puheissa kulkee sitkeä huhu Danvarista, myyttisestä suurkaupungista syvemmällä hiekassa kuin mikään aikaisemmin löydetty. Aavikkobandiitit palkkaavat Palmerin ja tämän ystävän paikallistamaan Danvarin ja vaikka Palmer tietää keikan olen äärimmäisen vaarallinen, ei hän kieltäydy. Ehkä tämä olisi se keikka, joka toisi hänelle sen verran mainetta ja mammonaa, että hän pääsisi elämässään eteenpäin.  Syvyyksiin sukeltaessaan Palmer käynnistääkin tapahtumaketjun, joka muuttaa niin hänen kuin muidenkin dyynien keskellä elävien elämää.

Hän veti ilmaa syvälle sisäänsä. Uudemman kerran. Aivan kuin hän olisi imenyt sitä ohuella pillillä. Välähtely hänen näkökentässään kuitenkin taukosi. Palmer painui hieman alemmas, mutta sitten hän ryhdistäytyi. Näkymä edessä muuttui. Rakennuksessa oli nyt hiekkaa. Hän oli saanut ruudun rikottua. Huojuva kaistale purppuranpunaista paljasti, että sisäpuolella oli ilmaa. Onttoa. Esineitä.
Menen sisään, hän ilmoitti Hapille.
Menen sisään, hän totesi itselleen.
Sitten hiekanpiirtäjä nielaisi hänet.

Hiekka on Siilo-trilogian luojan Hugh Howeyn alunperin viideksi pienoisromaaniksi kirjoittama dystopia, joka on koottu nyt yhdeksi romaaniksi. Hiekkaa lukiessa ei kuitenkaan tullut tunnetta jotenkin katkonaisesta tekstistä tai juonenkulusta vaan tarina oli sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa alusta loppuun. Maailma, jonka Howey on tällä kertaa maalannut dystopiansa näyttämöksi on niin vakuuttava, että hiekan maun melkein tuntee suussaan. Kiehtova yksityiskohta kirjassa on se, että erilainen hiekka on nimetty eri tavalla. Se kuvastaa hyvin hiekan merkitystä tarinan ihmisten elämässä. Siivi on hienoa, ilmassa pölisevää hiekkaa, kun taas skrumi on kengänpohjiin juuttunutta märkää hiekkaa. Kiehtovaa oli myös lukea hiekkasukeltamisesta siihen tarkoitetun puvun avulla. Kohdat joissa hiekkasukeltajat sukeltavat hiekan uumeniin on kirjoitettu niin todentuntoisesti, että paikoin tunsin melkein klaustrofobisia tunteita lukiessa. Puvun avulla hiekkasukeltajat saavat hiekan virtaamaan kevyemmin ympärillään.

Väkisinkin tulee verrattua Hiekkaa Siilo-trilogian osiin ja täytyykin todeta, että Hiekka on jotenkin syvempi ja aikuismaisempi tarina. Myös miljöö on kokonaisuutena vaikuttavampi, mutta toisaalta Siilo- trilogiassa jännitys oli tietyllä tapaa usein kouriintuntuvampaa. Syvyyttä tarinaan tuo se, että Howey tuo tarinaan useamman ihmisen ajatuksia ja kipupisteitä. Sisarusnelikossa jokainen saa äänensä kuuluville muutaman muunkin merkityksellisen henkilön ohella. Tyhjäkäyntiä Hiekassa ei ollut missään vaiheessa. Nautin todella paljon Howin luomasta dyynien maailmasta. Väkisinkin tulee mieleen, että Hiekasta tulisi varmasti aika upea elokuvakin. Tällä hetkellä tuntuu, että vaikka pidin aikatavalla Siilo-trilogiasta, pidin hitusen enemmän Hiekasta. Hiekka on dystopia, jossa on vaikuttava miljöö, kiinnostavat henkilöhahmot sekä psykologista syvyyttä. Ei voi kuin tykätä!

tiistai 16. elokuuta 2016

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt

J. Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Kitchens of the Great Midwest 2015
Suomentanut: Mari Hallivuori
Sivuja: 394

" Tiesitkö, että desissä marinarakastiketta on liki kahdeksankertainen määrä lykopeeniä tuoreeseen tomaattiin verrattuna? " Lars kysyi sätkivältä tyttäreltään työnnellessään vaunuja hitaasti etenevien pariskuntien virrassa, joka aaltoili ja poukkoili heidän ympärillään. " Tänään ostetaan hyviä kastiketomaatteja."

Eva siristeli silmiään päivän kirkkaudessa, mutta otti katsekontaktia, jonka Lars tulkitsi viestittävän Rakastan isää tai ehkä Tein juuri pahimmat niskakakat, mitä isä on eläessään nähnyt. Suorassa auringonpaisteessa oli vaikea sanoa varmasti.
Kun turskan hajun kyllästämä Lars rakastuu ravintolan fiksuimpaan tarjoilijaan Cynthiaan, saa Evan tarina alkunsa. Evasta varttuu nainen, jonka illalliskutsuille päästäkseen ihmiset maksavat tuhansia dollareita. Mutta miten Evasta tuli Eva? Erakkomaisuuteen taipuva ruokamaailman jumalatar, joka tiesi jo pienenä tyttönä, miten kasvattaa parhaimmat ja tulisimmat chilit. J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt lähtee kertomaan Evan tarinaa aina 80-luvun lopulta, jolloin Evan vanhemmat tapasivat aina nykyhetkeen. Tarinankäänteistä ei oikein voi kertoa kummoisia ilman että samalla tulee tahtomattaan paljastaneeksi enemmän kuin haluaa. Evan tarinaa punotaan useamman ihmisen tarinan kautta ja useimmiten äänessä onkin joku muu kuin itse Eva. Näin piirtyy Evan muotokuva pikkuhiljaa lukijan mieleen. Ja entä sitten se ruoka, ai että! Sillä siitähän tässä kirjassa on isolta osin kysymys. Tai oikeastaan sen merkityksestä ihmisten arjessa ja juhlassakin. Ruokakuvaukset ja reseptit ovat niin olennainen osa romaania ja niitä lukiessaan alkaa väistämättä mieli tehdä kokata itsekin jotain hyvää.

6 desiä grahamkeksirouhetta
2,5 desiä sulatettua voita
2,5 desiä maapähkinävoita
6 desiä tomusokeria
2,5 desiä maitosuklaarouhetta ja 1 teelusikallinen voita

Yhdistä grahamkeksirouhe, voisula, maapähkinävoi ja sokeri taikinaksi. Painele voideltuun 20 x 30 cm vuokaan. Sulata maitosuklaarouhe ja voi, ja levitä seos taikinapohjan päälle. Jäähdytä kiinteäksi jääkaapissa ja leikkaa paloiksi.

Stradal kirjoittaa ihanan sujuvasti ja tarkastelee ruokakulttuuria lempeän ironinen pilke silmäkulmassaan. Lukija saa nauraa hyväntahtoisesti monenlaisille erilaisten ruokatrendien "uhreille" samalla kun nauttii makunystyröitä hivelevästä tarinasta. Pohjoismaalaisen ruokakulttuurin kasvattina oli myös mielenkiintoista tutustua Keskilännen ruokakulttuurin ja sen murrokseen Evan tarinan rinnalla. Kirjaa lukiessa tajusin, että olin kaivannut jo pitkään tällaista ruoanmaailmaan keskittyvää romaania. Haikeana muistelen mm. Marsha Mehranin romaaneja, joissa myöskin ruoka oli vahvassa keskiössä. Keskilännen keittiöt on herkullisen hauska ja lämminhenkinen kirjallinen makupala, jota olisi nauttinut mielellään pidempäänkin. Nam!

Myös Katja Ja Krista ovat viihtyneet Keskilännen keittiössä!

tiistai 19. heinäkuuta 2016

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

S.K. Tremayne: Jääkaksoset
Kustantaja: Otava 2016
Alkuteos: The Ice Twins 2015
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 349

Mutta entä jos me olemme tehneet kaamean virheen? Kaameimman kuviteltavissa olevan virheen? Kuinka pystyisimme korjaamaan sen? Mitä voisimme tehdä? Mitä se tekisi meille kaikille? Yksi asia on selvää: en voi kertoa musertuneelle miehelleni tästä mitään. En voi kertoa tästä kenellekään. Ei ole mitään järkeä pudottaa tällaista pommia. Ei, ennen kuin olen täysin varma. Mutta kuinka tällaiseen asiaan saa varmuuden?

On kulunut jo vuosi kun Sarah ja Angus menettivät traagisella tavalla toisen kaksostyttäristään, Lydian. Kun pahin suru alkaa ehkä hieman helpottaa, pudottaa eloonjäänyt kaksonen Kirstie aikamoisen pommin väittämällä, että hän onkin Lydia. Tismalleen identtisiä Lydiaa ja Kirstietä oli mahdoton erottaa heidän molempien eläessäkään kuin vippaskonteilla kuten kynnen lakkaamisella, saati sitten nyt saada varmuutta kun toinen on jo kuollut. Tilannetta ei helpota, että sekä Angus että Sarah painivat tahoillaan omien taakkojensa kanssa. He päättävät jättää Lontoon taakseen ja muuttaa Angusin perimään vanhaan majankanvartijan mökkiin saarelle. Ehkä siellä eristyksissä he saavat selville kumpi kaksonen todella kuoli ja kumpi jäi eloon. Ehkä he siellä voivat vihdoin menetyksen jälkeen yrittää alkaa rakentamaan elämää, jossa menetys ei ole koko ajan läsnä. Saarelle asettuessaan Kirstien tilanne ei kuitenkaan tunnu helpottavan. Mitä tuona traagisenä päivänä vuosi takaperin oikein tapahtui? Ovatko he todella valmiita saamaan totuuden selville?

Minä olen Lydia. En Kirstie. Kirstie on kuollut. Toinen meistä on kuollut. Me olemme kuolleet. Minä olen elossa. Minä olen Lydia. Miten sinä voit erehtyä siitä, äiti? Miten sellaisesta voi erehtyä? Miten ihmeessä?

Aina silloin tällöin kohdalle osuu äärimmäisen nautittava psykologinen trilleri jota lukiessa muu maailma ympäriltä unohtuu ja sydän pamppailee rinnassa lujaa. S.K. Tremaynen Jääkaksoset oli minulle juuri tuollainen lukukokemus. Tovi sitten vietin kauhistuttavan upeita hetkiä Marko Hautalan Kuiskaavan tytön parissa ja Jääkaksosia lukiessa sain osittain samoja fiiliksiä. Kuiskaava tyttö on pelottavampi ja taidokkaampi teos, mutta Jääkaksoset kyllä tulee tiukasti siinä perässä tämän vuoden luetuissa kauhu- ja trillerikirjoissa. Erilaisia mutta tunnelmiltaan molemmat sykettä nostavaa jännitystä. Jostain syystä koen myös suurta viehätystä majakoihin ja niiden miljööseen. Niinpä yksi iso kiehtova piirre oli kirjassa tuo ympäristö. Todella koukuttava napakymppi psykologisen jännityksen ystäville! Kirjassa on aika paljon kiehtovaa faktaa kaksoisuudesta mikä on omiaan lisäämään kirjan juonen uskottavuutta ja jännitettäkin.

" Postin tuo, postin tuo, postin tuo Pate jokaisen luo."
Laulu tulee olohuoneesta. Seison paljain jaloin hyisessä vedessä - mutta en tärise kylmästä, vaan pelosta.



sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö
Kustantaja: Otava 2011
Alkuteos: The Silent Girl 2011
Suomentanut: Ilkka Rekiaro
Sivuja: 349

He ovat nyt kumpikin poissa. Ensin tyttäreni ja sitten mieheni riustaistiin sylistäni. Miten ihminen jaksaa elää, kun hänen sydämensä on särkynyt - ei vain kerran vaan kahdesti? Mutta tässä minä olen, yhä voimissa, yhä hengissä.
Toistaiseksi.

Viisikymppinen aasialaisnainen Iris Fang menetti melkein kaksikymmentävuotta takaperin sekä miehensä että tyttärensä. Suru ja ikävä eivät ole jättäneet häntä vieläkään rauhaan. Iris pitää kamppailulajikoulua ja yrittää elää nomaalia elämää edes jossain määrin. Kun Bostonin kiinalaiskorttelista löytyy naisen käsi, menneisyys kolkuttelee peruuttamattomasti Irisin ovelle. Iris on kantanut monenlaisia salaisuuksia sisimmässää koko tämän ajan, mutta ennen kaikkea varmuutta siitä, ettei hänen miehensä kuollut ystävän kädestä vaan hirmuteon takana oli jotain muuta. Kun rikosetsivä Jane Rizzoli jututtaa kollegansa kanssa Iristä, Iris tajuaa, että ehkä nyt on vihdoin tullut lopullisen tilinteon aika. Jane näkee, että Iris salaisee jotain, mutta juttuun paneutuessaan saa huomata, että vanha tragedia on paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on voinut olettaa. Myös oikeuslääkärinä toimiva Maura joutuu mukaan jutun selvittämiseen vaikka omissakin murheissa tuntuu nyt olevan tarpeeksi. Jutun syövereihin joutuessaan Jane joutuu pohtimaan omaa käsitystään siitä, mihin uskoo ja mihin ei. Vanhat aasialaiset uskomukset tuntuvat yhtäkkiä olevan olennaisena osana juttua, mutta mikä on todellista ja mikä ei?

Vihreä lohikäärme vedestä nousee.
Tuuli kukkiin puhaltaa.
Valkoiset pilvet taivaalta kiitävät.
Musta tiikeri vuorta etsii.

Ja sitten, kun järki kohtaa epävarman, on Jane itse kaiken keskellä...

" Minä näin sen ", jane kuiskasi. " Sen olennon, jonka sinä näit katolla." Jalat tuntuivat sulavan hänen altaan; hän luisui istualleen ja nojasi seinään. " Se pelasti henkeni."

On mukavaa huomata, että yhden lempidekkaristini tärkeimmän sarjan kirjat edelleen ovat koukuttavaa luettavaa. Luin tovi sitten Tess Gerritseniltä uuden teoksen, Joka tulella leikkii, ja pidin siitä mutta en ihan niin paljon kuin Rizzoli & Isles -sarjan kirjoista. Tuon luettuani tajusin, etten ole lukenut Jääkylmän jälkeen yhtään sarjan myöhemmistä osista ja päätinkin kokeilla, miltä kirjat nyt maistuvat. Jääkylmä edustaa mielestäni parasta Gerritseniä. Aika nopeasti tämäkin sarjan osa vei mukanaan ja erityisesti tuo kirjan myyttinen osuus kiehtoi kovasti. Alku oli ehkä vähän hitaampitempoista, mutta puolivälin tienoilla luin jo ahnaasti. Ei ihan yllä tämäkään Jääkylmän veroiseksi mutta ehdottoman hyvää ja varmaa Gerritseniä kyllä. Lempparini Maura oli tässä osassa enemmänkin sivuosassa mutta toisaalta juuri Iris Fangin tarina oli niin kiinnostava, että oli mukavaa kun siihen keskityttiin intensiivisesti.

Nyt on varmaan joku dekkari-imu päällä, sillä tartuin seuraavaksi juuri ilmestyneeseen Jääkaksosiin ja se kyllä vaikuttaa ihan hurjan jännältä ja koukuttavalta heti alusta asti. Siitä siis juttua piakkoin!

torstai 30. kesäkuuta 2016

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Kustantaja: Karisto 2013
Sivuja: 257

Kuluu hetki, etten ajattele mitään. Edes sitä, että nälkä tuntuu
nakertavan minua sisältäpäin.
   Puolikas silmänräpäys.
Ehkä kokonainen.
T y h j ä
       m i e l i.
                   H i l j a i s u u s.

Vuonna 1978 alkaa Kamputseassa uusi aika. Punakhemrit ovat lakkauttaneet kaupungit ja rahan, vieneet ihmisiltä vähänkin vallan. On vuosi nolla ja Demokraattinen Kamputsea haluaa olla mallivaltio. Säälimättömät khmerit pakottavat kansalaiset maaseudulle pakkotyöhön, epäinhimillisiin oloihin vangeiksi ja kidutettavaksi. Demokraattisessa Kamputseassa tavallisen kansalaisen ei kuulu ajatella itse, Angkarin puolue kertoo mitä toverin tulee ajatella, miten toimia. Yksi tovereista on Chey Chan. Yhdessä ministerimiehensä kanssa hän on uutterasti tehnyt työtä Angkarin hyväksi. Chan uskoo, että vallankumous on välttämätön eikä hän halua kyseenalaistaa sitä. Mutta sitten Chanin perhe riistetään tutusta elämästään ja toisistaan erilleen. Chen päätyy pienen poikavauvansa kanssa kylmän sellin lattialle eikä tiedä, missä muu perhe on. Angkar on vallanhimossaan kääntynyt omiaan vastaan eikä kukaan ole enää turvassa. Chan kuitenkin uskoo pitkään, ettei hänenlaiselleen uskolliselle Demokraattisen Kamputsean tahtoa toteuttavalle voida tehdä pahaa, koska eihän hän ole tehnyt väärin. Jossain sellien uumenissa kuulustellaan myös Chanin miestä. Ulospäin annetaan kuva ihannevaltiosta vaikka todellisuudessa ihmisiä kidutetaan ja tapetaan, ei tarvitse olla lopulta edes toisinajattelija saadakseen julman kohtalon. Chanin taistellessa elämänsä rippeistään hänen tytär Vanna päätyy pakkotyön ikeeseen ja yrittää ymmärtää mitä ympärillä tapahtuu. Vasta äskenhän hänellä oli vielä oma huone, kirjoja, koruja ja nyt hän raataa kellon ympäri ja näkee nälkää pakkotyöleirillä. Hyvin pian Vanna kuitenkin ymmärtää, että säilyäkseen hengissä hänen on oltava kuuliainen ja kiltti. Tehtävä mitä käsketään ja kätkettävä omat ajatukset.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aikuinen Vanna sytyttää suitsukkeen henkien taloon, ja miettii perheensä kohtaloa. Samaan aikaan hänen miehensä Mao valvoo öisin ja taistelee omia demoneitaan vastaan. Edes vuosikymmenet eivät ole tuoneet rauhaa hänen sisimpäänsä Kamputseassa tapahtuneiden asioiden suhteen. Kumpikin hapuilee tahoillaan tilinteon hetkeä menneisyyksiensä kanssa. On niin paljon avoimia kysymyksiä, selvittämättömiä kohtaloita. Mutta kuinka paljon on valmis tietämään? Kohtalo pistää sormensa peliin ja Vanna saa kirjeen, joka sysää hänet kohti traagista lapsuuttaan ja perheen kohtaloa. Samaan aikaan heidän tytär Chanda saa huomata, että vaikka ei eläkään sellaisessa valtiossa kuin vanhempansa elivät lapsena, on nykyhetkessäkin omat pelkonsa ja haasteensa.

Keho jännittyy, odottaa sähkövirtaa. 
Laite ei anna sähköiskua automaattisesti, vaan saan uuden mahdollisuuden. Katson kameraan, painan takaraivoni tukea vasten.
En minä sitä kutsu, mutta se valuu.
Kyynel.
Epäreilu heikkouden merkki.

Vaikutuin lukiessani Terhi Rannelan Fraun varsinkin siitä, miten valtavan ja paneutuneen taustatyön kirjailija oli kirjaa varten tehnyt. Vaikka Frau on kaunokirjallisuutta, se edustaa minusta upeasti sitä kaunoa, joka nojaa vahvasti tietoon, on dokumentaarisen tuntuinen. Yhteys todellisiin tapahtumiin ja ihmiskohtaloihin on vahvan tuntuinen. Kirja antaa ikäänkuin äänen kohtaloille, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi. Punaisten kyynelten talossa ollaan saman äärellä. Ajatus kirjaan oli syntynyt Rannelan vieraillessa Phnom Penhissä punakhmerien vankilassa, jossa häntä oli puhutellut erityisesti yksi seinällä olleista kuvista.


Kuvassa on Chan Kim Srun pienen poikansa kanssa. Rannela kertoo kirjan lopussa, ettei Chan Kim Srunin vuosikymmenten takaa kurottava katse jättänyt häntä rauhaan, vaan kuiskasi - Kerro minun tarinani! ". Punaisten kyynelten talo ei kuitenkaan ole Chan Kim Srunin tarina, mutta hänen kaltaisensa naisen fiktiivinen tarina. Tarina joka olisi hyvin voinut olla totta. Rannela on saanut valtavasti arvokasta tietoa lähteeksi kirjaan käymällä kirjeenvaihtoa Kambodzan dokumentaatiokeskuksen kanssa. Samoin vierailu Phnom Penissä oli ollut selkeästi järisyttävä kokemus. Arvostan Rannelaa entistä enemmän, että hän kaunokirjallisin keinoin nostaa esille asioita, joista ei pidäkään vaieta. Tunnustan myös, että ennen tätä en ole juurikaan tiennyt Kambodzan kauheuksista kuin marginaalisesti. Nyt kirjan lukemisen myötä olen jo lukenut paljon aiheesta netistä. Rannelan tavoin Chan Kim Srun kuvaa katsoessa koen, etten voi unohtaa häntä enää. Rannela ei sorru liian sentimentaaliseen tekstiin tai ylipäätään korostamaan kauheuksia. Lukija voi jälleen kerran itse päättää, kuinka paljon antaa mennä ytimeen. Ratkaisu kertoa osa tarinasta nykyajassa on mielestäni myös viisas ratkaisu. Se antaa mahdollisuuden lukijalle hengähtää, hieman etäännyttää tapahtumista. Kokonaisuutena Punaisten kyynelten talo on huikean puhutteleva ja ansiokas kaunokirjallinen teos, jonka soisin monen lukevan.

Haluaisin samaan aikaan sanoa tästä kirjasta kaiken ja en mitään. Ihan valtavan puhutteleva lukukokemus joka jää pitkäksi aikaa mieleen, sieluun. Varmasti tämän vuoden hienoimpia lukukokemuksia minulle tämä. Olisiko teillä suositella minulle vastaavia kaunokirjallisia teoksia? Punaisten kyynelten talo on luettu monessa blogissa, tässä esimerkiksi Elinan juttu kirjasta ja jutun lopussa liuta linkkejä muihin blogiarvioihin.

Lopulta jokainen äiti antaa periksi, antaa vaihtokaupassa vaikka oman surkean elämänsä, sillä lapsi tulee aina ensin.
Käteni alkavat vapista. 

60 nimeä?
Enhän minä edes tunne niin montaa ihmistä.
Tehtaan työntekijät, heitä on kymmeniä.
He ovat yhdentekeviä, nimeän heidät. 

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat

Håkan Nesser: Carmine Streetin sokeat
Kustantaja: Tammi 2016
Alkuteos: Maskarna på Carmine Street 2009
Suomentanut: Aleksi Milonoff
Sivuja: 292

"Jotain on tapahtunut", Winnie sanoo itse ja henkäisee syvään pari kertaa kuin yrittäisi haukkoa happea.
" Tänään on tapahtunut jotain."
"Mitä? " kysyn.
"Sarah", hän sanoo. " Tiedän että hän on elossa. Nyt minä vihdoin tajuan sen."

Kirjailija Erik Steinbeck ei tiedä, mitä ajattelisi vaimonsa Winnien kertomasta. On kulunut melkein puolitoista vuotta siitä, kun heidän neljävuotias tytär Sarah siepattiin kotipihasta. Monista yrityksistä huolimatta Sarahin kohtalo on yhä avoinna mutta realiteetit Sarahin löytymiseen enää elossa ovat vahvasti jo vallanneet Erikin mielen. Winnie tuntuu kuitenkin uskovan toisin. Edes uusi elämä New Yorkissa ei tunnu saavan heidän elämäänsä raiteilleen vaan heidän välillään on yhä pienen tytön kokoinen aukko. Winnie on kuitenkin jo kerran Sarahin katoamisen jälkeen melkein onnistunut riistämään henkensä ja päätynyt hoitoon, Erik ei haluaisi saman enää toistuvan. Sitä mukaa kun Winnie tuntuu loittonevan Erikistä, kerii Erik auki jotain sellaista, mikä meinaa mullistaa hänen ajatuksensa heidän yhteisestä elämästä. Mitä kaikkea Winnien menneisyydessä onkaan tapahtunut ja mihin Erik oikein voi enää luottaa? Edes New Yorkin muutto ei näyttäydy enää saman sattumanvaraisuuden valossa kuin aikaisemmin. Voisiko Sarah olla vielä elossa vai onko kaikki vain mieleltään epävakaaksi käyneen vaimon toiveajattelua?

Pieninkin oljenkorsi voi pitää ihmisen kiinni elämässä kauemmin kuin yleensä uskomme. Useimmiten luonnolliseen loppuun saakka.
Toisaalta epätietoisuudessa eläminen on kamalampaa kuin mikään. Totuuksia on monenlaisia, jokainen saa valita sen jota kestää parhaiten.

Niin paljon kuin olen elämäni varrella lukenut dekkareita ja jännitystä, olen onnistunut tähän saakka kiertämään jostain syystä Håkan Nesserin. Nesserin viimeisin käännös, Carmine Streetin sokeat, jonka alkukielinen teos on julkaistu itseasiassa jo vuonna 2009, osui kuitenkin kohdalleni ja jo takakansi sai minut kiinnostumaan vahvasti. Nesserhän on monelle varmasti tuttu niin Barabarotti-, kuin Van Veeteren -sarjoistaan, mutta Carmine Streetin sokeat on itsenäinen teos, joka löyhästi sijoittuu kyllä Nesserin uuteen kaupunkisarjaan. Gefle Dagblad on todennut, että kirja on yhtä lukujuhlaa ja nyt on kyllä pakko heti kärkeen todeta, että näin on. Harvoin tulee näin suurella intensiteetillä luettua dekkaria, joskin enemmänhän tämä edustanee psykologista jännitystä kuin perinteistä dekkaria. Kuitenkin siis juuri sellaista jännitystä, jota rakastan ja kun sen tarjoillaan näinkin pätevästi ja koukuttavasti, niin aikamoinen napakymppihän Carmine Streetin sokeat on. Lukiessa saatoin vain ihmetellä, miksi en ole aikaisemmin lukenut Nesseriä. Omassa hyllyssä minulla on Barbarotti-sarjan viides osa odottamassa, mutta pitänee varmaan aloittaa kyseinen sarja ihan alusta ja etsiä jostain käsiini sen ensimmäinen osa.

Nesser kirjoittaa niin sujuvasti ja väittäisin, että Aleksi Milonoffin suomennoskin on erityisen taitava, koska lukiessa ei tule mieleen yhtään moitteen sanaa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tarina joka heidän ympärilleen rakentuu, kutkuttavan labyrinttimainen. Pidin todella paljon! Carmine Streetillä ovat viihtyneet myös Leena, Krista sekä Takkutukka. Hitsi vieköön, on kyllä luettava pian lisää Nesseriä!

Maailma on kummallinen ja mielivaltainen paikka, ajattelen. Se ei kerta kaikkiaan pysy kasassa, vaikka me kuinka haluaisimme ajatella niin.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Kustantaja: into 2015
Alkuteos: Ommarul putakhae 2008
Suomentanut: Taru Salminen
Sivuja: 320

Kuinka pitkälle muistot tietystä ihmisestä ulottuvat? Muistot äidistä?
Unohtuneita muistoja ajalta, jolloin äiti oli vielä vierelläsi, pulpahtelee kaikkialla mieleesi. Siksi et ole pystynyt keskittymään yhteenkään ajatukseen minuuttia kauempaa sen jälkeen, kun kuulit äidin kadonneen. Muistot tuovat mukanaan myös katumuksen.

Kyung-sook Shinin Pidä huolta äidistä on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Kirjan luettuani huomaan ihmetteleväni, miksi niin, ja kaipaavani lisää vastaavanlaista luettavaa. Shin kirjoittaa niin kiehtovasti vahvaa tarinaa sekä eteläkorealaisen naisen roolista perheessä että moninaisista perhesuhteista ylipäätään. Melkein 70-vuotias viiden lapsen äiti katoaa ruuhkaisella Soulin metroasemalla ja jättää niin puolisonsa kuin viisi aikuista lastaan ymmälleen. Miten äiti, jolla aina ennen oli ollut kaikki langat käsissä vuosikymmenet, voi yhtäkkiä kadota kuin tuhka tuuleen? Ja mitä ovat puheet joita he äitiä etsiessään saavat kuulla, että lähistöllä on liikuskellut iäkäs nainen todella huonossa kunnossa? Shin käyttää erikoisempaa ratkaisua tarinan kertomisessa, sillä hän kertoo tarinaa useamman eri henkilön näkökulmasta, usein suoraan kyseistä henkilöä lempeästi puhutellen ja havainnoiden. Tämä tyyli tuo henkilöt jotenkin hyvin lähelle lukijaa, pidin siitä todella paljon. Kadonneen äidin elämä ja kohtalo alkaa pala palalta valjeta lukijalle, voimakkaasti puhutellen, koskettaen.

Kun kuulit ensimmäistä kertaa äidin kadonneen, kysyit vihaisena, miten on mahdollista että yksikään niin monesta perheenjäsenestä ei ollut mennyt äitiä asemalle vastaan. " Missä itse olit? " Minä? Suljit suusi. Olithan kuullut äidin katoamisesta vasta kun siitä oli kulunut neljä päivää. Syyttelitte toinen toisianne äidin katoamisesta ja pahoititte mielenne.

Perheen äidistä pikkuhiljaa rakentuva kuva on väkevä. Monen vuosikymmenen ajan tuo nainen oli kannatellut läheistensä elämää monin tavoin, oman jaksamisenkin ollessa heikkoa. Kukaan ei näyttänyt antavan erityistä kiitosta koskaan hänelle vaan päinvastoin tuntui jopa olettavan sen olevan itsestäänselvää, että hän huolehti kaikesta. Perheen isäkin kulki usein omia polkujaan, mutta palasi aina vaimonsa varmaan hoivaan. Aivan kuin hän olisi ollut näkymätön puurtaja, joka muuttuu näkyväksi vasta kadottuaan. Vasta sitten läheisten silmiin alkaa piirtyä hänen vahvan olemassaolonsa ääriviivat. Shin kuvaa kirjassa myös paljon eteläkorealaista elämäntapaa, kulttuuria juuri äidin loputtoman uurastuksen kautta.

Pidä huolta äidistä on mielestäni hyvin monitasoinen teos. Paljolti lukijan taustoista ja mielentilasta riippuen se herättänee paljonkin ajatuksia niin omasta äitisuhteesta kuin ylipäätään tässä elämässä suoriutumisesta. Kuinka paljon olemme valmiita uhraamaan läheistemme puolesta, milloin ihminen menettää oman minuutensa rajat loputtomasti toisten puolesta uhrautuessaan? Kuinka herkästi sorrumme pitämään tiettyjä ihmissuhteita itsestäänselvyytenä? Viihdyin todella hyvin kirjan parissa. Kirjan erikoinen kerrontatyyli nivoutuu loppupuolella aika täydellisesti yhteen. Olisin viihtynyt kirjan parissa pidempäänkin. Linkitän tähän loppuun p.s rakastan kirjoja- blogin jutun kirjasta, sieltä löytyy lisää linkkejä!

ps: Pidä huolta äidistä!