sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Omannäköinen elämä -kirja-arvonta


Minulla on nyt itsellä täytettävänä Leena Ståhlberhin ja Marjaana Herlevin tekemä Omannäköinen elämä - Näin teet hyviä valintoja (PS-KUSTANNUS) ja olen siitä aika innoissani! Kirja on suunniteltu erityisesti risteystilanteessa olevalle nuorelle tai aikuiselle ja varsinkin ammatillisiin haaveisiin keskittyen. Kirja testeineen kuitenkin toimii innostavana apuvälineenä ylipäätään elämäntilanteissa, joissa pohditaan elämän suuntaa, punnitaan valintoja, kartoitetaan haaveita. Kirjoitan kirjasta kunnon postauksen vasta kun olen työstänyt sitä enemmän, mutta sillä aikaa onkin kiva arpoa yksi tällainen teos teille lukijoille! Voittajan tiedot toimitan arvonnan jälkeen kustantajalle, joka lähettää kirjan suoraan voittajalle. Arvonta-aika on 19.2.-5.3. klo 24. saakka. Arvontaan osallistut kommentoimalla tähän, miksi juuri sinä haluaisit voittaa kirjan! Mikäli haluat jo tilata kirjan itsellesi, koodilla "Järjellä ja tunteella" saat kirjan edullisesti kirjan omilta nettisivuilta, täältä!

Tässä kirjasta muutamia maistiaisia jo:





torstai 9. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Kustantaja: Otava 2017
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 288

Mutta heidän tämä haaveensa oli sama. Ja jolla on, sille annetaan
- Entä jos, Elsa melkein kuiskasi. - Herra kuulee vain sinun rukouksesi. Tai teidän.
- No jospa nyt ei kuitenkaan, Talvi mutristi suutaan.
- Ja miksi me edes rukoillaan, jos Jumala kerran on jo päättänyt antaa meille miehet? Tai sinulle ainakin.
- Elsa, Herra tahtoo että me rukoillaan, kyllä sinä sen tiedät.

Kainuulaisen Elsan elämässä on periaatteessa kaikki hyvin. On hyvät kotiolot ja ystäviä, opiskelupaikka lukiossa. Kuitenkin Elsan sisintä jäytää jokin selittämätön tyhjyys, kaipuu. Elsa ajautuu ystäviensä Miran ja Talvin kanssa helluntaiseurakunnan tapaamisiin ja lumoutuu. Tapaamisten ilmapiiri ja uskossaan vahvojen helluntalaisten tuntemattomilla kielillä puhuminen tekee Elsaan suuren vaikutuksen ja hän kokee löytäneen oman paikkansa. Mira ja Talvi saavat pian oman osansa Jumalan Hengestä ja alkavat puhua kummia kieliä. Elsa jatkoi rukoilemistaan, tahtomistaan, enemmän kuin mitään muuta, mutta oudot uudet sanat, vastatulleet, eivät hänen suustaan tulleetkaan niin vain. Samaan aikaan kun Elsa palavasti kaipaa Hengen tuloa häneenkin, hän pohtii välillä kaiken kokouksissa näkemänsä todellisuutta. Kun Elsan vanhemmat ja isovanhemmat saavat selville missä Elsa vapaa-aikansa viettää, varsinkaan äiti ei riemastu. Kainuun pahimmat sekopäät, jos äidiltä kysytään mielipidettä helluntalaisista. Mutta kun mukaan tulee kevytaskelinen ja pörröpäinen Benjamin, ei Elsa enää välitä siitä, mitä vanhemmat ovat siitä kaikesta mieltä.

Elsan sisällä kutkusi. Olisiko, voisiko olla, että Herra olisi tarkoittanut niin? Saattaisiko olla että hän joka aina pyysi kun muut jo kylpivät lahjoissaan, saisi nyt tämän?

Mutta tuntemattomat ovat Herran tiet, sanotaan...

Vuosia myöhemmin, nuoreksi naiseksi varttunut Elsa on päätynyt osaksi Bogotan kiihkeän vaarallisenakin sykkivää elämänmenoa. Paikallisessa uskovien yhteisössä hän on tavannut Manuelin, joka on pelastunut vuosikausien vankeudesta sissien armoilta. Vuodet viidakossa vankina ovat jättäneet Manueliin vahvat jälkensä, mutta yhdessä asiassa Manuel on vahva; uskossaan. Manuel piirtää Elsan ihoon eläimiä ja hetki hetkeltä he pääsevät lähemmäs toisiaan. Elsan sisällä kuitenkin myrskyää jälleen, eikä hän enää tiedä, mihin ja miksi uskoa. Sitten kuvioihin astuu Santiago, joka näyttää Elsalle, miten voi elää ja tuntea toisinkin kuin Elsa on aina tehnyt. Kauas on juuriltaan Kainuun tyttö päätynyt, mutta löytyyko sielunrauha maailman laitamillakaan?

Oliko se mitä tapahtuisi huomenna, ensilumien aikaan, vuosisadan kuluttua, jo olemassa vai vasta muotoutumassa? Oliko kaikki mahdollista vai ei? Talvi sanoi, ettei sitä auttanut ajatella ja Arvo sanoi ettei se ollut tärkeää, mutta ne olivat väärässä. Ei ollut yhtään kysymystä, joka olisi ollut tärkeämpi. Tämä oli kaikkein tärkein kysymys. Tämä oli ainoa kysymys.

Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät on aihepiiriltään sellainen, joka varmasti herättää keskustelua mediassa; ollaanhan nyt tietyllä tapaa helluntalaisuuden ytimessä. Aihepiiristä saisikin varmasti aika raflaavankin teoksen, mutta Törmälehto on onnistunut toteuttamaan tarinan niin taidokkaasti, ettei siinä ole sijaa paheksunnalle tai muullekaan negatiiviselle. Se ei osoittele tai syyllistä, vaan jotenkin todella realistisen tuntuisesti ja rauhallisesti tarkkailee helluntalaisuutta nuoren Elsan silmin. Välillä ihmetellen, välillä ihastellen. Tulee tunne, ettei olennaista ole se, minkä uskontokunnan ryhmittymä on kyseessä sen sijaan, että keskiöön nousee yksilön kaipuu täyttää sisintänsä jollakin syvemmällä, merkityksellisellä. Vaikka vuoret järkkyisivät on aika vahvasti siksi mielestäni erityisesti nuoren naisen kehitystarina. Tarina jakautuu vuorotellen kahteen osaan, Kainuuseen ja Bogotaan. Jotenkin koin, että nimenomaan Bogotan osiossa ihmiset ja elämä väreineen tulee lähemmäs ja verevämmäksi mitä Kainuun osiossa. Vaikka tarinassa on paljon ihmisiä Elsan ympärillä, on pääpaino selkeästi Elsan mielenmaisemassa.

Vaikka vuoret järkkyisivät on mielestäni erittäin vahva ja valmis esikoisromaani. Törmälehdon teksti soljuu niin luontevasti, pakottamatta alusta loppuun saakka. Vaikka teksti on monin paikoin kaunista, se ei sorru missään vaiheessa liialliseen lyyrisyyteen tai kielellä kikkailuun. Elsan luomat sisäiset kriittiset silmäykset uskovaan tai helluntalaisuuteen Törmälehto toteuttaa sellaisella hienon lempeällä, pienen ironisella otteella, mutta ilman paisuttelua. Pidin tästä esikoisesta ihan valtavan paljon ja jään kyllä kaipaamaan lisää luettavaa kirjailijalta. Ihmettelen kovasti, ellei ole loppuvuodesta kirjapalkintokisoissa mukana. Lisähuomio myös hyvin toteutetusta kannesta, sekä monenlaista symboliikkaa sisällään pitävästä kirjan nimestä.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: I Let You Go (2014)
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére
Sivuja: 418

Auto ilmaantuu kuin tyhjästä. Märkien jarrujen vinkaisu, kun viisivuotias poika iskeytyy tuulilasiin, ja hänen vartalonsa pyörähdys, ennen kuin paiskautuu tielle. Nainen juoksee pojan perässä edelleen liikkeessä olevan auton eteen. Liukastuu ja rojahtaa eteenpäin työntämiensä käsiensä varaan. Hänen hengityksensä salpautuu.

Se on ohi silmänräpäyksessä.


Sateinen ilta. Äiti ja pieni poika matkalla kotiin, käsi kädessä. Sitten koti jo näkyy ja he pysähtyvät ruuhkaisen kadun varrelle odottamaan sopivaa hetkeä ylittää tie. "Otetaan kisa. äiti!", poika huudahtaa ja hetkessä äiti tuntee pojan otteen irtoavan kädestään. Kuuluu jarrujen kirskuntaa ja tömähdys. Auto on ilmestynyt kuin tyhjästä ja nyt se on tuhonnut heidän elämänsä ajamalla pienen Jakobin yli. Yksi pieni hetki, silmänräpäys, ja kaikki on muuttunut.

Jenna Gray ei ole toipunut poikansa menettämisestä ja hän päätyy ahdistuksissaan Walesin rannikolle, rähjäiseen vuokramökkiin. Hän ei halua tavata ketään ihmistä menneisyydestä eikä liioin nykyhetkestäkään. Hän haluaa vain olla rauhassa surunsa kanssa. Jokaöiset painajaiset piinaavat häntä eikä päivätkään ole helppoja. Tahtomattaan hän joutuu olemaan tekemisissä muutamien kyläläisten kanssa, ja kokee siitä suurta ahdistusta. Hän lievittää tuskaansa aloittamalla vanhan rakkaan harrastuksen ja alkaa kierrellä rannalla kameran kanssa. Vähän kerrassaan Jennasta tuntuu, että kaikesta huolimatta hän alkaa saada elämän syrjästä kiinni. Mutta sitten, menneisyys kolkuttaa ovelle...

Huuto lävistää uneni ja säpsäyttää minut hereille. Aurinko ei ole vielä noussut, mutta makuuhuoneessa on valot päällä: en kestä pimeyttä ympärilläni. Sydän takoen keskityn hengittämään rauhallisemmin.
Sisään ja ulos.
Sisään ja ulos.

Samaan aikaan kun Jenna yrittää eristäytyä muulta maailmalta mökkiinsä, Bristolissa rikoskomisario Ray Stevens parinsa Katen kanssa ei saa rauhaa Jacobin kohtalon suhteen. Aikaa kuluu, eivätkä he ole yhtään lähempänä totuutta siitä, kuka ajoi pienen pojan kuoliaaksi. Ray painii myös omassa elämässä haasteiden kanssa, kun välit vaimoon ovat olleet pitkään kireät, eikä esikoispojan muuttuminen etäiseksi ongelmanuoreksi auta asiaa. Nuori ja innokas Kate työparina saa Rayn unohtamaan hetkeksi kodin ongelmat. Yliajon vuosipäivän koittaessa johtoporras on jo kieltänyt ajankäytön syyllisen etsintään, mutta niin Ray kuin Katekaan ei ole pystynyt unohtamaan tapausta ja yrittävät vielä kerran saada tarvittavia yleisövihjeitä yliajosta laittamalla ilmoituksen lehteen. Walesin rannikolla Jenna on saanut elämäänsä jo ripauksen onnea ja päässyt selättämään surunsa pahimman huipun. Sitten tulee vihje, jota Ray ja Kate ovat kokonaisen vuoden kuumeisesti kaivanneet...

Clare Mackintosh on työskennellyt ennen kirjailijauraansa vuosikausia rikostutkijana ja järjestyspoliisina. Mackintosh onkin saanut innoituksensa tähän esikoisteokseensa Annoin sinun mennä eräästä tapauksesta, jonka tutkinnassa hän oli ollut aikanaan mukana. Mackintoshin tausta näkyy vahvasti teoksessa, sen verran taidokas esikoinen Annoin sinun mennä nimittäin on. Se on sekoitus dekkaria ja psykologista jännitystä, mutta toisaalta myös rikasta henkilötarinaa, joka sukeltaa syvälle ihmismielen syövereihin ja toisaalta ihmissuhteidenkin dynamiikkaan. Kirjassa ei selvitetä pelkästään rikosta vaan Mackintosh käyttää huolellisesti aikaa henkilöhahmojen rakentamiseen. Aiheestaan huolimatta tämä ei mielestäni ollut mitään piinaavaa jännitystä kuitenkaan, vaikka kirjan loppupuolisko tarjoileekin koko ajan kasvavaa jännitystä mukavasti. Voisi sanoa, että Annoin sinun mennä on enemmänkin kuin perinteinen genrensä edustaja. Se tarjoilee myös ainakin minulle yhden yllättävimmistä juonenkäänteistä aikoihin. Kiehtovat henkilökuvaukset ja varsinkin Walesin rannikon miljöö yhdistettynä rikokseen tarjoilevat aika täydellisen lukupaketin. Tämän parissa oli helppo viihtyä ja jäin kyllä selkeästi kaipaamaan lisääkin luettavaa tältä kirjailijalta.

Elegia luki tämän alkukielisenä, ja esimerkiksi Leena, Annika ja Maria ovat viihtyneet tämän äärellä!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen: Suomen historia
Kustantaja: Otava 2016
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 157

Sodan pelko
Turussa Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytö kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinä-kuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon.

Suomen historia
. Petri Tamminen on valinnut kirjalleen näin Suomen juhlavuottakin ajatellen aika komean ja mahtipontisen nimen. Aluksi sitä väkisinkin miettii, että miten niukinnaukin puolitoistasataasivuinen teos vastaa odotuksiin jostain suorastaan eeposmaisesta lukukokemuksesta. Luonnollisesti Suomen satavuotista taipaletta värittää monin tavoin sota. Nykykirjallisuus tarjoaakin runsaasti jo myös kaunokirjallisella puolella monenlaisia tarinoita sota-aikaan ja sen jälkeiseen elämään sodan jättämissä varjoissa. Tammisen Suomen historia tarjoaa kuitenkin mielestäni uudenlaisen kurkistuksen aiheeseen. Tamminenhan on lappia lukuunottamatta reissannut ympäri Suomea haastattelemassa satoja ihmisiä sotaan liittyen, ja näihin tarinoihin Suomen historia nojautuukin Tammisen sujuvan kaunokirjallisen otteen siivittämänä.

Lyhyissä, välillä vain parin virkkeen mittaisissa tarinoissa saa äänensä niin nuoret kuin vanhat ja esiin tulee sodan vaikutukset niin menneessä kuin nykyhetkessäkin. Sodan varjot ulottuvat niin pitkälle. Maailman nykymeno kontrastissa koettuun näyttäytyy välillä suorastaan tragikoomisin värein. Tammisen kokoamat tarinat ovat usein hirtehisiäkin tuokiokuvia sadan vuoden ajalta, mutta välillä nostavat palan kurkkuun. Siinä missä yhdelle tarinalle hihittää, saattaa jo seuraavan kohdalla tulla liikutus. Erityisesti tarina Yksinäisyys kertoo koskettavaa tarinaa tämän päivän Suomesta.

On jotenkin virkistävää lukea tällaisina lyhyinä tarinoina niin monenlaista näkökulmaa historiastamme. Tiukkojen faktojen sijaan keskiöön nousee ihmisen aito kokemus. Monet tarinat ovat sellaisia, että niiden jälkitunnelmaan haluaa jäädä makustelemaan vielä pidemmäksikin aikaa. En ole lukenut aikaisemmin Tammiselta mitään, mutta Suomen historia selkeästi nosti kiinnostusta tutustua nyt muuhunkin tuotantoon. Suomen historia on myös siitä syystä kiinnostava teos, että sen lukemista voi suositella oikeasti niin nuorelle kuin vanhemmallekin. Erityisesti nuorille ihmisille tämä voisi toimia itse asiassa aika valottavana teoksena perushistoriankirjojen ohella. Kekkonenkin näyttäytyy vähän tuttavallisemmassa valossa kuin ehkä koulukirjoissa. Toisaalta juuri hirtehinen huumori, joka pulppuaa monista tarinoista rivienkin välistä, tekee tarinoista niin helposti lähestyttäviä.

Uimaopetus
Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

Tammisen Suomen historia on kertakaikkisen raikas tuulahdus maamme värikkääseen historiaan. Tarinoissa tuntuu ja näkyy todellinen elämä. Vaikka tarinoiden taustalla on oikeat ihmiset kokemuksineen, on Tamminen pukenut kokonaisuuden kaunokirjalliseen muotoon. Se ei yritäkään olla mikään tietoteos, ja hyvä niin. Niitä mielestäni on riittävästi ja itse ainakin kaipaan enemmän tällaisia kokemuspohjaisia teoksia. Ehkä jonkun kokemus ei ole sinällään laajemmin merkittävä, mutta jokaisella yksilöllä on merkitystä minusta. Juuri ne henkilökohtaiset kokemukset tulevat usein eniten lähelle.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson: Sisar talossani
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: En syster i mitt hus 2016
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 243

Minuun sanat vaikuttivat kuin olisi nnielaissut jotakin kuumaa ja raskasta. Ja kun olin saanut palan nielyä, se jäi korventamaan sisintäni. Tieto siitä, että kun tulisi ilta, sisareni olisi täällä. Nukkuisi yhdessä sängyistä. Asuisi yhdessä huoneista. Tunkeutuisi tilaan, jota pidin omanani, ja vaikuttaisi ilmapiiriin. Tietenkään hän ei tekisi sitä tahallaan. Ei, vika oli kokonaan minussa. Se, mikä on minun, tuntuu niin... en oikein tiedä, miten sitä kuvailisin. Ehkä hauraalta. Niin helposti haavoittuvalta ja herkästi särkyvältä. Kaikin tavoin.

Viisikymppinen Maria on paennut elämäänsä ja päätynyt Espanjaan, Costa Bravan rannikolle. Maria elää arkeaan yksin ja pienistä asioista nauttien. Hän ei kaipaa kelloa kertomaan aikaa vaan seuraa auringonnousuja-, ja laskuja. Elämä meren rannalla on Mariasta juuri sitä, mitä hän on aina kaivannut, tarvinut. Maria joutuu kuitenkin hankalan tilanteen eteen, kun hän joutuu lunastamaan kaksi vuotta sitten äitinsä hautajaisissa siskopuolelleen Emmalle esittämän kutsun. Kuusi vuotta nuorempi Emma oli aina jäänyt Marialle etäiseksi, toisin kuin Amanda-sisko, josta Maria joutui luopumaan. Pelkkä ajatus Emman tulosta jo järisyttää kovasti Marian mieltä. On niin paljon asioita, joita Maria ei haluaisi edes ajatella, saati keskustella niistä jonkun, varsinkaan Emman kanssa. Niin paljon. Mutta nyt Emma on tulossa, eikä Maria voi enää paeta sisarpuoltaan tai menneisyyden haamujakaan. Aluksi niin vieraalta tuntuva Emma asettuu taloon ja korostaa Marialle, ettei tarvitse mitään erityistä ohjelmaa tai viihdyttämistä. Hän ei halua olla vaivaksi. Ilmassa väreilee jo kuitenkin paljon niitä vaiettuja asioita ja tunteita, jotka ovat olleet piilossa liian kauan. Siitä huolimatta he hakeutuvat toistensa seuraan, nauttivat aamu-ja iltahetkistä Marian talon ihanalla terassilla, käyvät kävelyretkillä ja yrittävät rakentaa jonkinlaista siltaa välilleen. Pikkuhiljaa keskustelut syvenevät ja varsinkin Maria saa huomata, että kun on pidättänyt kyyneleitä liian kauan, ne tulevat lopulta vyöryen. Mutta onko kahden aikuisen naisen mahdotonta löytää enää sellaista yhteyttä, mitä sisaruus voisi tarjota? Pystyvätkö he kumpikin kohtaamaan oman elämänsä kipupisteet ja antamaan anteeksi; itselleen ja toiselle?

Hämmästyin sitä, kuinka luontevasti sanat soljuivat huuliltani.
Emma ei sanonut mitään.
Ja kaikki oli niin kuin pitikin.
Nostin katseeni kohti tähtitaivasta ja vedin syvään henkeä.
Ehkäpä me sittenkin selviäisimme tästä, kaikesta huolimatta. 

Luin vuosia sitten Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, ja se on edelleen yksiä lempikirjoistani. Viime vuonna luin Kun mustarastas laulaa ja vaikka en viehättynyt siitä ihan niin paljon kuin tuosta ensimmäisestä, pidin kyllä aika tavalla kirjasta. Heti lukemisen jälkeen olin vähän ristiriitaisissa tuntemuksissa kirjan lopun suhteen, mutta näin ajan kuluessa olen päätynyt ajattelemaan, että se oli rohkea ja puhutteleva ratkaisu päättää tietyiltä osin tarina niin kuin se päättyi. En siis ole lukenut kaikkia Olssonin käännöksiä, mutta kun näin jo Olssonin uusimman kirjan käännösversion kannen, olin aika myyty. Tiesin, että haluan lukea sen ehdottomasti. Aihepiirinä myös aikuisten sisarusten välit ja menneisyyden taakka on kieltämättä yksiä kiehtovimmista aiheista tämän tyyppisessä kirjallisuudessa. Oman ison kiinnostuksen kirjaan loi sen tapahtumapaikka, Espanja. Olen lähdössä syksyllä Espanjaan lomalle, ensimmäistä kertaa koskaan ylipäätään pohjoismaiden ulkopuolelle, ja luen mielelläni Espanjaan sijoittuvia tarinoita. 

Olsson luo tarinaa jotenkin niin vaivattoman oloisesti kipeistäkin aiheista. Kieli on soljuvaa, kaunistakin sekä jaksaa pitää otteessaan. Olsson rakentaa sisarusten välistä dynamiikkaa väkevästi ja kiinnostavasti. Kolme sisarta, joista nyt kaksi joutuvat kohtaamaan menneen ja nykyhetkenkin kivut, surut. Vahva yhteys toisten välillä siinä missä kylmä etäisyys toisten. Kaiken taustalla lopulta tragedia, jolla on pitkät jäljet tulevaisuuteen. Samoja tilanteita, olosuhteita, mutta niin kovin eri tavoin koettuja. Kenen todellisuus on todempi? Olsson osaa kirjoittaa niin väkevästi tarinaa aiheista, jotka eivät ole helppoja. Psykologinen ote Olssonin teoksissa on vahva ja välittyy alusta loppuun. Sen lisäksi, että tarinan ihmiset ovat jotenkin niin vereviä, todellisia, Olsson panostaa varsinkin tässä teoksessa miljöön kuvaukseen. Nautin suunnattoman paljon tilanteista, joissa espanjalainen, välimerellinen ilmasto ja maisema pääsevät esille. Sisar talossani on jotenkin niin kauniin haikea mutta kuitenkin valoisakin tarina. Jos jotain kriittisempää kirjasta etsii, niin alkupuolella tuli tunne, että sitä, miten Maria koki Emman olevan hänelle käytännössä ventovieras, korostettiin liiankin usein. Tämä on kuitenkin niin pieni juttu, ettei se kokonaisuuteen vaikuttanut kuitenkaan. Tietyllä tapaa tarina on viihteellinenkin, kaikesta syvyydestä huolimatta, mutta älykkäällä tavalla. Sisar talossani on elämänmakuinen ja melankolinen tarina sisaruudesta. Se saa pohtimaan varsinkin sitä, miten todellisuus voi näyttäytyä meille niin eri tavoin tai ylipäätään muistamaan, että kuinka helposti oletamme tietävämme toisen todelliset ajatukset ja toimimme sen pohjalta.

Annoin katseen levätä tutussa maisemassa. Ja palasin ensimmäiseen päivääni talossa. On kummallista, että sitä muistaa olleensa onnellinen, mutta tunnetta on mahdotonta palauttaa. Surun kanssa on toisin. Surullinen muisto tuo tunteen aina pintaan.

Kannattaa kurkata myös Leenan ajatukset kirjasta!

maanantai 2. tammikuuta 2017

Stephen King: Julma leikki

Stephen King: Julma leikki
Kustantaja: Tammi 1993
Alkuteos: Gerald's Game 1992
Suomentanut: Heikki Karjalainen
Sivuja: 367

Siinä kahdenkymmenen sekunnin ajan ( jos häneltä olisi kysytty, kuinka kauan pakokauhukohtaus kesti, hänen arvauksensa olisi ollut ainakin kolme minuuttia ja luultavasti lähempänä viittä) hän oli täysin sen kourissa. Pieni selväjärkisen tietoisuuden liekki tuikki syvällä hänen sisällään, mutta se oli avuton - pelkkä tyytymätön katselija, joka näki sängyllä kiemurtelevan naisen viskovan hiukset hulmuten päätään puolelta toiselle kieltäytymisen merkiksi ja kuuli hänen käheät, pelokkaat huutonsa.

Jo pitkän taipaleen yhdessä kulkeneen aviopari Burlingamen avioelämä on ainakin miehen Geraldin mielestä lisähehkun tarpeessa ja pariskunta päätyy syrjäiselle kesämökille toteuttamaan Geraldin uudenlaista fantasiaa. Gerald sitoo vaimonsa Jessien sängyntolppiin oikeilla käsiraudoilla ja aluksi idea ei tunnu Jessiestä niin kovin pahalta. Senhän piti olla vain viatonta, uudenlaista leikkiä tuomassa lisäkipinää petipuuhiin. Mutta hyvin pian Jessien olo alkaa muuttua tukalaksi eikä hän halua enää jatkaa. Outo kiilto silmissään Gerald ei kuitenkaan ota kuuleviin korviinsa Jessien käskyjä irroittaa hänet käsiraudoista. Mitä enemmän Jessie hätääntyy, sitä hurjemmaksi Gerald muuttuu. Sitten... yksi potku, yksi hurja lento, yksi kova rusahdus ja sitten hiljaisuus. Leikkinä alkanut episodi muuttuukin Jessien henkilökohtaiseksi helvetiksi. Jessie on kahlittuna alasti sänkyyn korvessa, eikä apuja ole saatavilla. Kaukaa kuuluu moottorisahan ärjyntä ja mökin takaovi paukkuu tuulessa. Sitten jostain läheltä kuuluu murinaa...haukuntaa... Seuraava vuorokausi tulee syöksemään Jessien kauheiden painajaismaisten tapahtumien keskelle. Ulkoa tulevat uhat yhdessä Jessien pään sisällä käydyn myrskyn kanssa vievät hänet hulluuden partaalle. Lopulta Jessie on valmis jopa kuolemaan päästääkseen kaiken kauheuden keskeltä pois. Mutta onko vielä Jessien aika luovuttaa?

" En, en tunne", Jessie sanoi. " En minä tiedä, kuka sinä olet, en tiedä, en tiedä, en tiedä!"
"Minähän olen Kuolema ja minä palaan tänä yönä. Tosin minusta tuntuu, että tänä yönä en tyydy pelkästään seisomaan nurkassa; minusta tuntuu, että tänä yönä minä hyökkään kimppuusi...tällä...tavoin!
"

Julma leikki on jälleen kerran tehokas muistutus siitä, miksi Stephen King on kiistaton kauhun kuningas kirjallisuudessa. Vaikka teoksen julkaisusta on jo reilusti yli 20 vuotta, se jotenkin silti solahtaa aika vaivattomasti nykyhetkeenkin teemojensa myötä. Julma leikki on rankka matka ihmispsyykkeeseen elämän ja kuoleman välimaastossa. Lukija pääsee Jessien mielen sisään mukaan tarinaan niin todentuntuisesti, että ihokarvat nousevat monesti pystyyn. Jessien mielessä juttelevat vanha koulukaveri Ruth sekä Pikkuvaimo eli Pikkis ovat Jessien ainoa lohtu ja apu tuon painajaismaisen taistelun keskellä. Janoissaan ja kylmissään olevan Jessien epätoivo kasvaa hetki hetkeltä. Ei riitä, että hän joutuu tosissaan taistelemaan selviytymisestään raudoissa kun vanhat muistot nousevat pintaan ja vaativat tulla kohdatuksi. Ja kuka tai mikä oikein on avaruuscowboy...

Kauhu kasvaa tarinan edetessä samalla kun Jessien epätoivo. King luo tarinaa taiturimaisesti ja Jessien ahdistus tarttuu väkisinkin. Julma leikki on kauhutarina, joka myös paikoin yököttää, ahdistaa. Juuri kuten voi tällaiselta tarinalta olettaakin. Tarinassa on myös aika vahvasti läsnä naiseus, jota tarkastellaan hyväksikäytön, riistämisen ja muiden kipeiden teemojen kautta. Jessie ei kuitenkaan tyydy uhrin rooliin vaan löytää sisukkuutensa, eläimelliset vaistonsa yrittää selviytyä. Mutta riittääkö se miten pitkälle? Kirjan loppupuolella tarinassa oli makuuni ehkä hieman turhaakin juttua, mutta kyllä tämä silti lukeutuu kärkipäähän lukemissani Kingeissä. En ole tainnut tosin huonoa Kingiä vielä lukeakaan, mutta paljonhan minulla toki vielä on häneltä lukematta.

Kyyneleet valuivat taas Jessien poskia pitkin, mutta hän ei tiennyt, itkikö hän koska oli mahdollista - ja se oli viimeinkin lausuttu ääneen - että hän voisi tosiaan kuolla tähän sänkyyn, vai koska hän ensimmäistä kertaa ainakin neljään vuoteen oli edes ollut vähällä ajatella tuota toista huvilaa, sitä joka oli Dark Score -järven rannalla, ja sitä mitä siellä oli tapahtunut päivänä jona aurinko oli sammunut.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Antti Tuomainen: Parantaja

Antti Tuomainen: Parantaja
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2010
Sivuja: 223

Elämän merkitykselliset hetket ovat tapahtuessaan niin ohikiitävän lyhyitä ja itsestään selviä, että ne tulee kuitattua murahduksella tai hymähdyksellä. Vasta jälkeenpäin ymmärtäisi avata suunsa, kiittää tai sanoa rakastavansa. Nyt olisin antanut mitä tahansa tunteakseni Johannan hellän käden hipaisemassa kasvojani tai sen lämpimät, täydet ja melkein kuivat huulet ohimollani. 

Helsinki jossain tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos on suistanut tutun maailmamme kohti tuhoa. Jatkuvat sateet, raunioitunut kaupunkimiljöö yhdessä vaarallisten tautien kanssa saa ihmiset suuntaamaan kohti pohjoista, jossa oletetaan elämän olevan ainakin hieman helpompaa. Runoilija Tapani Lehtinen ei ole kuullut toimittajavaimostaan Johannasta vuorokauteen. Tapani tietää, että muutenkin jo ylikuormitettu poliisi ei ole kiinnostunut Johannan kohtalosta. Tapani myös tietää, että Johannan puhelinhiljaisuus ei ole normaalia, vaan jotain on tapahtunut. Ennen katoamistaan Johanna oli tutkinut ns. Parantajan tapausta. Parantajaksi kutsuttiin henkilöä, joka murhasi ihmisiä joiden koki olevan toimillaan vaikuttamassa ilmastonmuutokseen. Epätoivoissaan Tapani alkaa itse etsimään Johannaa, samalla kun pelkää, että jotain peruuttamatonta on jo ehtinyt tapahtua. Joulu lähestyy, loppumaton sade jatkaa putoiluaan, ja Tapani joutuu yhä syvemmälle katoavan maailman syövereihin Johannaa etsiessään.

Olin lopen uupunut. Tuntui, että kaikki oli turhaa ja että kaikki mihin tartuin oli vain tuloksetonta hapuilua. Olin pettynyt itseeni, olin pettänyt Johannan luottamuksen. Lupaukset, jotka olin antanut: minä autan sinua aina, minä rakastan sinua aina, minä teen mitä tahansa, jotta sinun on helpompi.

Rauhoitu, Tapani, rauhoitu, sanoin itselleni. 

Lupauksen voi pitää, vaikka sitä ei heti kykenisikään lunastamaan.

Melkein kolme vuotta sitten tutustuin Antti Tuomaisen tuotantoon lukemalla Synkkä niin kuin sydämeni sekä Tappaja, toivoakseni -teokset. Silloin jo ihastuin Tuomaisen tyyliin rakentaa erilaista, syvällisempää dekkaritarinaa ja päätin lukea ko. herran tuotantoa ehdottomasti vielä lisääkin. Välipäivien luettavaksi päätyikin omasta hyllystä vihdoin Parantaja, joka voitti vuonna 2011 Vuoden johtolanka- palkinnon. Maailma, jonka Tuomainen näyttämöksi tarinalle rakentaa, on timanttinen. Dystooppinen Helsinki on niin pelottavan kiehtovan kuuloinen, että siitä lukisi mielellään lisääkin. Tapa, miten Tuomainen kuvailee miljöötä, on melkein maaginen.

Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi.

Parantajan juoni on sinänsä kiehtova. Se on yhtälailla dekkaritarina kuin tarina rakkaudesta, ihmisyydestä. Jostain syystä en kuitenkaan tullut siinä määrin juonen imaisemaksi kuin olisin olettanut kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella. Ennemminkin nautin juuri tuosta miljöökuvauksesta kun taas juonen kohdalla koin vähän harhautuvani muille raiteille. Lukukokemuksena Parantaja jää mielestäni juuri noiden kahden aikaisemman luetun varjoon, vaikkakin tietyt elementit kirjassa ovatkin huikean hienoja. Tulen ehdottomasti kuitenkin lukemaan Tuomaiselta lisääkin!

Muistan kuinka pohdin kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko? Nopea romahdus vai hidas jäytävä mureneminen?
Ehkä minun tulisi olla tyytyväinen, kun tiedän vastauksen.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Sami Hilvo: Pyhä peto

Sami Hilvo: Pyhä peto
Kustantaja: Tammi 2016
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 354

Nälkäni oli muuttanut muotoaan. Siitä oli tullut jotain, jota en osannut silloin nimetä, mutta johon päätin vaistomaisesti ja ehdoitta luottaa. Minun kaupunkiani ei ollut vallannut ainoastaan kevät, vaan sitäkin väistämättömämpi ymmärrys, jonka ympärille kaikki kiertyi ja selittyi. Vain minulla oli oikeus häneen, joka oli kadulla saanut silmäni sokeiksi muulle, polveni veteliksi, isäni tuskastumaan kuhnailuuni ja tohtorin pojan halveksimaan meitä ja varsinkin minua.

Varsova 1939. Köyhyyteen pudonneen katolisen aatelisperheen isä on sokeutumassa ja käy aina torstaisin juutalaisen tohtori Warszawskin vastaanotolla poikansa saattamana. Isän ollessa tohtorin vastaanotolla Amerikasta ja näyttelijän urasta haaveileva 16- vuotias poika istuu keittiössä ja taistelee houkutusta vastaan; keittäjätär keittää ihanalta tuoksuvia keittoja, joita mielellään tarjoaisi pojallekin. Isä on kuitenkin kiivaasti kieltänyt armopalat. Mutta sitten eräänä iltana kotimatkalla he näkevät pari nuorta miestä, joista erityisesti toinen suorastaan räjäyttää pojan tajuamaan oman miehuutensa, halunsa, olemassaolonsa. Kun keittäjätär tajuaa, että pojan ihastuksen kohde on juuri tohtori Warszawskin poika Mojsze, ovat vuosikymmenien yli kantavan petoksen siemenet kylvetty. Mutta sitä ennen on kuuma kesä, hetket salaisessa poukamassa, muulta maailmalta piilossa. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja koittaa paluu Varsovaan. Natsien marssiessa kaupunkiin niin pojan kuin Mojszen perheiden elämät muuttuvat lopullisesti. On himo, on kielletty rakkaus, on kateus. Pinnan alla piilee niin paljon ja niin väkevää, mutta kaikki se on pidettävä piilossa, sillä lopulta kyse on vain siitä, että saatko elää vai tuletko tapetuksi. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän; totuus vai toivo? Kuinka pitkälle olet lopulta valmis menemään pelastaaksesi vain itsesi?

Miksi emme saaneet itse päättää hetkeä, jolloin maailma sortui ympärillämme?

Vuosikymmeniä myöhemmin New Yorkissa Mojsze Warszawskina tunnettu rakennusalan suuri nimi ja taiteen ystävä, mesenaatti on täyttämässä pian 88 vuotta. Tarkoin rakennettu elämä näyttäytyy ulospäin menestyksen huipentumana, mutta miksi hän tuntee niin suurta tyhjyyttä, kaipuuta ? Voiko niin harkiten, petokselle rakennetun elämän perustukset kestää ainiaan? Hän pystyy rakennuttamaan toinen toistaan kunnianhimoisempia pilvenpiirtäjiä, mutta voiko hän hallita elämäänsä loppuun saakka? Koittaako meille kaikille aina kuitenkin lopulta tilinteon hetki ja olemmeko valmiita siihen?

Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta ei enää kaipaisi suojelevaan syliin ja jonkun sanomaan, että kaikki on hyvin? Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää, jotta saisi vihdoin tuntea itsensä hyväksytyksi?

Sami Hilvon
Pyhä peto on niitä kirjoja, jotka saavat olon kiitolliseksi. Kiitolliseksi siitä, että saa lukea niin valtavan taitavaa ja hienoa kotimaista proosaa, joka ei yhtään kalpenisi maailmalla käännöskirjojen lukuisassa joukossa. En ole lukenut Hilvolta aikaisemmin muuta, mutta nyt kyllä kasvoi kiinnostus etsiä käsiini hänen aikaisemmat teoksensa, Rouva S. sekä Viinakortti. Pyhä peto on teos, joka pureutuu väkevästi rakkauden ja sodan mutta myös halun tematiikkaan. Onko sodassa ja rakkaudessa todellakin kaikki sallittua ja jos, niin millä hinnalla? Kuka voi määrittää, mitä voi ja saa haluta? Kirja jakautuu kahteen osaan, joista vahvin sijoittuu Varsovaan ja sodan varjoihin. Noissa varjoissa kielletyt tunteet  ja toisaalta myös halu ylipäätään pysyä hengissä, saavat ihmiset tekemään kauaskantoisia valintoja. Nykyajan New Yorkissa Mojszeksi esittäytyvä vanhus puolestaan piirtää vahvaa henkilökuvaa kylmästä miehestä, jollaista ei itse ehkä haluaisi edes tuntea. Vai voiko niin ajatella? Onko nuori ihminen kohtuuttoman edessä joutuessaan sodan aikana tekemään valintoja, joissa pahimmillaan punnitaan niin oma kuin toistenkin oikeus elää? Hilvo on luonut tuosta vanhasta herrasta ristiriitaisen ja kiehtovan henkilöhahmon. Toisaalta hänen ajatuksensa ja valintansa puistattavat, toisaalta häntä ymmärtää ja sääliikin.

Pidän siitä, että Hilvo jättää tilaa lukijalle oivaltaa ja tulkita asioita itsekin. Pyhässä pedossa on paljon elementtejä, jotka tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen: vahva ajankuva, kielletyt tunteet, nuoren ristiriitainen mielenmaailma, menneisyyden taakka. Myös nimen symboliikka herättää paljon ajatuksia. Se haastaa pohtimaan, mikä on pyhä peto, mitä se kirjassa symbolisoi? Miten se itse kullekin avautuu. Valtavan hieno kirja ja nousee varmasti tämän lukuvuoteni kärkikastiin!

Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.

Pyhästä pedosta myös mm. Leena Lumin ja Arjan blogeissa, käys kurkkaamassa!


sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Steinar Bragi: Sumu

Steinar Bragi: Sumu
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: Hálendio 2011
Suomentanut: Tuomas Kauko
Sivuja: 287

Pikku lampaani, vuonani mun,
anna kasvaa lihasi sun.
Eipä aavista, että tie
sen myöhemmin pataan vie.

Neljä matkalaista jeepissä jossain sumun keskellä Islannin ylängöllä. Sen piti olla huoleton irtiotto arjesta, pieni roadtrip vanhojen kavereiden kesken. Aikansa sumun keskellä ajettuaan he törmäävät taloon joka tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä keskelle ei mitään. Taloa asuttaa vanha pariskunta, joista varsinkin ukko tuntuu olevan omissa maailmoissaan huolestuttavassa määrin. Talon emäntä ei tunnu ilahtuvan matkalaisista, mutta majoittaa heidät kuitenkin taloonsa. Heillä ei ole aavistustakaan, missä he tarkalleen ottaen ovat, sillä kännykät ja gps ovat lakanneet toimimasta. Nelikko päättää hengähtää talossa ainakin yön yli ja tehdä sitten uuden tilannearvion, miten he pääsevät jatkamaan matkaansa. Heidän mukana ollut koira kuitenkin katoaa omituisesti ja ympärillä alkaa muutoinkin tapahtua asioita, joita on vaikea järjellä selittää. Vähitellen kylmä pelko alkaa hiipiä heidän jokaisen mieleen ja ainoa ajatus on vain päästä paikasta pois. Kaikennielevän sumun keskellä alkaa näyttää siltä, että se on mahdoton tehtävä. Nelikon keskinäiset välit joutuvat koetukselle siinä missä jokaisen oma mieli alkaa rakoilla pikkuhiljaa kaiken ahdistavan keskellä. Missä he oikein ovat ja miksi he eivät pääse sieltä pois? Onko talon asukkailla sormensa tässä oudossa pelissä mukana ja mitä he oikein heistä tahtovat?

Egill kääntyi ympäri ja katosi rakennuksen sisään. Hrafn seisoi pitkään paikallaan tuijottaen valokuvaa. Sitten hän käänsi katseensa hiekkaan ja kahteen luuhun, jotka saattoivat hyvinkin olla linnun luita, mutta yhtä hyvin hiiren, rotan, ketun tai ihan minkä hyvänsä.
Heidän täytyi päästä pois.

Islantilaisen Steinar Bragin Sumun takakansi teksti yhdessä kannen kuvan kanssa herätti kiinnostukseni. Lähtöasetelmat ainakin tuntuivat sellaisilta, että parhaimmillaan niistä syntyisi hyytävän hyvä lukukokemus. Jostain syystä juuri tuon tyyliset tarinat, missä joukko ihmisiä on tavalla tai toisella eristyksissä, kiehtovat minua kovasti. Sumu alkaa koukuttavasti jo ensimetreillään. Ja se ympäristö, missä ollaan, tuo oman tehonsa tarinaan. Islannin jylhät erämaat, ja sumu joka tuntuu ulottavan lonkeronsa kaikkialle. Steinar käyttää aika paljon tarinassa aikaa siihen, että kertoo päähenkilöiden taustoista. Tällaisessa tarinassa se on ehkä hieman ristiriitainen piirre, sillä vaikka se tuo henkilöihin syvyyttä, se toisaalta myös vie huomiota itse tarinasta ja jännityksen luomisesta. Ehkä juuri siksi Sumu ei lukukokemuksena ollut niin pelottava kuin olin olettanut. Steinar kirjoittaa sujuvasti ja kyllä tarinassa on koko ajan sellainen mukava jännite, joka kasvaa tarinan edetessä. Varsinkin loppupuolelle mentäessä jännityksen taso nousee hienosti. Ja sitten se loppu...se jos mikä heittää Sumun kirjana aika omiin sfääreihinsä ja alun ristiriitaisten tunteitteni jälkeen voin sanoa, että positiivisella tavalla. Se on kuin tuulenhenkäys joka puhaltaa korttitalon nurin ilman että ehdit tajutakaan. Se haastaa katsomaan juuri luettua eri silmin ja saa haluamaan alkaa lukemaan kaikki uudestaan alusta. Aluksi olin kieltämättä vähän ärtynytkin, että mitä ihmettä, mitä minä juuri luin ja mitä kirjassa oikein tapahtui. Se todellakin haastaa lukijan omankin mielensä syövereihin eikä jätä ihan heti rauhaan.

Tässä maailmassa on ulottuvuuksia, joita me emme näe.

Myös mm. Annika on uponnut Sumun syövereihin.

perjantai 9. joulukuuta 2016

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö
Kustantaja: Like 2016
Alkuteos: The Girl with All the Gifts 2014
Suomentanut: Juha Ahokas
Sivuja: 407

Hänen kaulaansa varten on myös hihna, ja se kiristetään viimeisenä, kun hänen kätensä ja jalkansa ovat lujasti kiinni, ja se tehdään aina takaapäin. Hihna on suunniteltu niin, että heidän ei tarvitse laittaa käsiään hänen kasvojensa eteen. Toisinaan Melanie sanoo: " En minä pure." Hän tarkoittaa sen vitsiksi, mutta kersantin väkeä se ei naurata. Kersantti nauroi kerran, ensimmäisen kerran kun sanoi sen, mutta nauru oli ilkeää. Sitten kersantti sanoi: " Ikään kuin antaisimme sinulle siihen tilaisuuden, höpönassu."

Melanien maailma rajoittuu omaan selliin ja luokkahuoneeseen, johon hänet kärrätään pyörätuoliin siduttuna joka aamu. Melanie ymmärtää, että jotain erikoista on varsinkin luokan muissa oppilaissa, mutta toisaalta hänetkin on sidottu pyörätuoliin. Ainoa valopilkku kaiken harmaan ja hämmentävän keskellä on opettaja Helen Justineau, ihana neiti Justineau. Hän kertoo luokalle tarinoita maailmasta, jota Melanie luokkatovereidensa tavoin ei ole koskaan päässyt näkemään. Melanie ihailee ja palvoo neiti Justineauta eniten mitä mitään muuta hänen pienessä maailmassaan. Melanie on ajatellut, että ehkä hän on erilainen kuin nuo muut tuoleihinsa sidotut lapset, mutta kun hän eräänä päivänä alkaa tuntea samoja oireita mitä toisilla lapsilla on, hän järkyttyy. Mikä hän oikein on ja miksi sotilaat käyttäytyvät heitä kohtaan niin vihamielisesti, toisin kuin neiti Justineau? Eihän hän ole tehnyt mitään. Vai onko sittenkin kyse siitä, mitä hän saattaa pian tehdä?

Helen Justineau on joutunut työtehtävään, joka osoittautuu vielä luultuakin hankalammaksi, mutta yllättävävistä syistä. Helen tietää, ettei hänen pitäisi sortua minkäänlaisiin tunteiluihin, sillä pienikin virheliike voi koitua kuolemaksi. Ehkä kaikki olisi mennytkin hyvin, ellei oppilaiden joukossa olisi ollut tuota merkillistä tyttöä, Melanieta. Melanien pohjaton uteliaisuus kaikkeen mitä Helen heille opetti tuntui kaiken keskellä yhtä aikaa hämmentävältä mutta myös lohdulliselta. Inhimilliseltä. Mutta juuri siihen hänellä ei olisi varaa, inhimillisyyteen tai sen etsimiseen mistään siitä minkä keskellä hän joutuu työskentelemään. Hänen pitäisi vain kylmästi ottaa työ asiana, josta hänen tulee suoriutua tehokkaasti, ilman tunteiluja. Mutta sitten..

Hän ei tukahduttanut myötätuntoa ajoissa. Hän ei muistuttanut itseään, kuten muistuttaa jokaisen päivän alussa, että kun projekti päättyy, Majakka hakee hänet ilmateitse tukikohdasta samalla tavalla kuin oli tuonut hänet sinne. Nopeasti ja vaivattomasti, kaikki tavarat mukaan, kukaan ei edes tiedä hänen olleen täällä. Tämä ei ole elämää. Vain muista riippumattomia rutiineja, jotka pyörivät itsestään. Hän voi poistua täältä yhtä puhtain meilin kuin saapui, jos ei vain anna minkään vaikuttaa tunteisiinsa. 
Se saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä. 

M.R. Carey oli tätä ennen minulle nimenä vieras, mutta kun perehdyin hänen taustoihin, sieltähän pompsahti hyvinkin tuttuja elokuvia, joiden käsikirjoitus on hänen; Marvelin X-Men sekä Fantastic Four. Carey on kirjoittamisen moniosaaja, joka on kirjoittanut niin romaaneja, sarjakuvia kuin elokuvien ja tv-sarjojen käsikirjoituksia. Maailman lahjakkain tyttö kuljettaa lukijan sangen post-apokalyptiseen miljööseen, missä Romahduksesta selviytyneet ihmiset yrittävä kaikin tavoin pitää zombien valtaamassa maailmassa ihmisyydestä kiinni. Erityisesti neiti Justineau joutuu kamppailemaan sen pelottavan kysymyksen kanssa, että mikä meidät lopulta määrittää saaliiksi, mikä saalistajiksi ja missä menee inhimillisyyden raja. Aika yllättävää kyllä, mutta on pakko todeta, että Maailman lahjakkain tyttö on ensimmäinen zombie-tarina, joka koskettaa ja puhuttelee yllätävänkin voimakkaasti. Carey on onnistunut luomaan tarinan päähenkilöistä kiehtovia ja omalla tavallaan rosoisiakin henkilöitä. Kaiken keskellä on Melania, tyttö joka on jotain niin merkityksellistä, että hänestä voi olla ihmiskunnan tulevaisuus kiinni. Hän voi olla avain toivoon. Erityisesti Melanien hahmo on hurjan kiinnostava ja ajatuksia herättävä. En muista aikaisemmin esimerkiksi zombie-elokuvia katsoessa tunteneeni niitä kohtaan muuta kuin lähinnä epämiellyttäviä tunteita, empatiasta nyt puhumattakaan. Mutta Maailman lahjakkain tyttö ja Melanie nostavat zombie-tarinat uudelle tasolle, josta pidän kovasti. Tarina saa lukijan pohtimaan ihmisyyttä ja sen rajoja. Se koskettaa, jännittää, nostaa sykettä, hymyilyttääkin.

Carey kirjoittaa todella sujuvasti ja suomennos tuntuu myös erittäin onnistuneelta. Maailman lahjakkain tyttö on mielestäni aika monenlaisen lukijan kirja, vähän yllättäenkin. Se ei ole perinteinen zombie-romaani, jossa pääpaino on kärjistettynä verellä ja suolenpätkillä vaan se sukeltaakin syvemmälle. Se on oikeastaan aika nerokas romaani genressään samalla sen tyypillisiä rajoja upeasti venyttäen. Tämähän pyörii muuten elokuvissakin tällä hetkellä, tarkoitus olisikin mennä katsotaan mikäli aikataulut antavat myöten. Taikakirjaimet-blogin Taija on lukenut tämän alkuteoksen pari vuotta sitten, kannattaa kurkata hänenkin ajatukset kirjasta!