tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: In a Dark, Dark Wood 2015
Suomentanut: Oona Nyström
Sivuja: 363

Makaan selälläni ja suljen silmäni lopen uupuneena - uupuneena muistin pinnistelystä, uupuneena pelosta - ja sitten morfiinipumppu surahtaa jälleen eikä millään tunnu enää olevan merkitystä. 
Juuri kun olen nukahtamaisillani, mieleeni välähtää muistikuva seinällä roikkuvasta haulikosta.
Ja yhtäkkiä minä tiedän.
Mustelma on tullut aseen rekyylistä. Jossain vaiheessa lähimenneisyydessä olen ampunut aseella.

Kolmeakymppiä lähestyvä lontoolaiskirjailija Nora on ihan tyytyväinen elämänsä sinkkuna, jolla on arjessaan omat tutut rutiinit. Kun Nora saa kutsun Claren polttareihin, hän joutuu tosisaan miettimään onko kutsu tullut oikealle henkilölle, sillä ainoa hänen tuntemansa Clare on nuoruudenystävä kymmenen vuoden takaa eivätkä he ole olleet tekemisissä sen jälkeen. Ainoa noista ajoista säilynyt ystävä oli Nina, ja kun hänkin oli saanut kutsun, päättää Nora ehkä omaksi yllätyksekseenkin lähteä viikonlopuksi polttareihin metsän siimekseen. Polttarikutsu herättää Norassa vahvoja muistoja nuoruudesta. Muistoja ajoista ja tapahtumista, jotka hän oli päättänyt jättää taakseen, haudata jonnekin syvälle. Saavuttuaan Claren kaason Flon tädin huvilalle, ihmettelee Nora entistä enemmän, mitä hän siellä oikein tekee. Neuroottiselta vaikuttavalla Flolla on kuitenkin vain yksi päämäärä viikonlopulle ja se on saada järjestettyä upea viikonloppu Clarelle, eikä Flo suostu kuuntelemaan mitään mikä uhkaisi tuota päämäärää.

Minä makasin valveilla ja yritin saada unta, mutta mietin sen sijaan illan tapahtumia ja sitä, miksi Clare oli kerännyt ympärilleen täksi viikonlopuksi juuri nämä ihmiset. Halusin pois niin kovasti, että se teki kipeää - ollapa kotona, omassa sängyssä, omien tavaroitten keskellä, jumalaisessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Nyt laskin tunteja ja kuuntelin Ninan pehmeää tuhinaa sekä talon ja metsän hiljaisuutta sen taustalla.

Outo levottomuus valtaa Noran mieltä. Nora kuitenkin päättää yrittää leikkiä mukana tuota outoa leikkiä, jonka todellista tarkoitusta hän ei tiedä. Ennen kuin polttariviikonloppu on edes lopussa, herää Nora sairaalasta todella huonossa kunnossa, ovella seisoo poliisi vartioimassa, eikä hän muista mitään. Mitä oikein on tapahtunut?

Synkän metsän siimeksessä on lontoolaisen Ruth Waren esikoisromaani. Kun Independet kehuu teoksen olevan Vuoden kuumin rikosromaani, odotukset kieltämättä nousevat jo ennen kuin on kääntänyt ensimmäistäkään sivua. Tarina lähtee mielestäni ehkä jopa hieman verkkaisesti liikkeelle ottaen huomioon, että luetaan kuitenkin jännäriä. Ware käyttää aika paljon aikaa ihan vain kuvaamaan Noran ajatuksia siitä, ettei hän ymmärrä, miksi hänet on kutsuttu polttareihin tai minkälaiset hänen välinsä ovat tai eivät ole muihin osallisiin. Genrelle tyypillisesti ei Norasta tai muistakaan kuitenkaan rakenneta mitään vahvaa henkilökuvaa, eikä se liene tarpeenkaan. Huomasin kuitenkin välillä ajattelevani, että milloinka alkaa tapahtua. Ware kuitenkin rakentaa psykologista jännistystä pala kerrallaan ja kun ollaan kirjan puolivälissä, sitä huomaa ahmivansa jo aika intensiivisesti. Ware on rakentanut ihan kelpo juonen, josta hän vähän kerrassaan paljastaa lukijalle asioita ja kirjan loppupuolelle saakka mennäänkin kasvavaa jännitystä rakentaen. Noraan liittyen minua vähän ärsytti muutama seikka, joista en voi tässä kirjoittaa ilman että samalla paljastan juonesta liikaa. Kokonaisuutena Synkän metsän siimeksessä on varsinkin esikoiskirjaksi ihan viihdyttävä ja paikoin oikein kutkuttavankin jännä lukukokemus, jonka parissa vierähtää huomaamatta päivä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 252

Tämän henkilön täytyisi ainoastaan pitää minulle seuraa siihen asti kun alan mennä tajuttomaksi. Tai oikeastaan parasta olisi, että hän odottaisi kunnes kuolen. Ja saa siinä pidempäänkin olla. Kunhan ei missään vaiheessa mene paniikkiin ja ala soitella hätänumeroihin, ei riko lupaustaan. Se vaatii tiettyä asennetta.

Viisikymppisen kirjailijan Anitan syntymäpäiväkutsut saavat kieltämättä erikoisen käänteen, kun hän esittää ystävilleen toiveensa. Elämiseen ja kirjoittamiseen väsynyt Anita haluaa kuolla, mutta ei halua tehdä sitä yksin. Hän haluaa jonkun läheisen seurakseen elämänsä viimeisille hetkille. Ystävät kuittaavat aluksi Anitan toiveen vain hiprakassa olevan synttärisankarin höpötyksinä, kunnes käy selväksi, että Anita on tosissaan. Uusi kirja ei ota syntyäkseen ja jo ennestään masentunut Anita ahdistuu lisää. Kukaan ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän Anitan mielenmaisemaa eikä keskustelu aiheesta ota kunnolla syntyäkseen. Tai jos ottaa, ei Anitan toive saa ymmärrystä. Lääkärit antavat lisää lääkkeitä ja suosittelevat lepäämään.


Täytyy pysyä liikkeessä. Täytyy mennä ulos kerran päivässä, vaikka ei jaksaisi muuta kuin kiertää talon. Täytyy pitää jonkinlainen rytmi, vaikka kuinka säälittävä. Muuten katoaa.


Jos välillä tulee parempi päivä, Anita on jo oppinut, että se kestää vain hetken. Sitten tulee entistä pimeämpää, sellaista, ettei sieltä tahdo millään löytää valoa kohti. Anitan puoliso Sakke näkee Anitan hädän, mutta on tottunut siihen, että kirjojensa välillä Anita erityisesti velloo syvissä vesissä. Anitan masennuksessa on kuitenkin jotain syvempää kuin pelkkä luovan ihmisen ahdistus. Kun välillä toimii ulospäin normaalisti, tekee töitä ja elää arkeaan, on muiden vaikea välillä nähdä sitä kamppailua, mitä masentunut sisimmässään käy. Masennus ja ahdistus ovat olleet Anitan seuralaisina jo useamman vuosikymmenen. 

Herään siihen, että itken. Avaan silmäni. Edessä levittäytyy loputon päivä, enkä minä jaksa elää sitä. Voin elää minkä tahansa muun päivän, mutta en tätä.

Anna-Leena Härkösen uusin romaani Valomerkki pureutuu vakavaan aiheeseen, masennukseen ja siihen, kun ei jaksaisi enää elää. Kun haluaisi vain kääriytyä peittonsa sisään ja nukahtaa ikiajoiksi. Härkönen ei ole aikaisemminkaan vältellyt aiheita, jotka yleisesti tunnetaan tabuina. Härkösellä on taito käsitellä rankkojakin aiheita tavalla, joka kannattelee lukijaa hellästi eikä vie liian raskaisiin vesiin. Kipeisiinkin asioihin liittyy välillä lempeää ironiaa, mustaa huumoria. Varsinkin Anitan ja Vellun välillä käyty dialogi on kaikessa nasevuudessaan usein myös hirtehistä ja saa tirskahtelemaan, vaikka aihepiiri on vakava.

Kirjan alkupuoli keskittyy voimakkaasti käymään läpi Anitan ajatuksia elämän lisäksi myös kirjailijuudesta. Anita käy keskusteluja ystäviensä, kollegoidensa ja tuttujen kanssa. Välillä keskustelut tuntuvat suhteessa tarinaan turhilta, mutta toisaalta niiden merkityksen tajuaa. Ne maalaavat kuvaa masentuneesta ja ahdistuneesta mielestä, joka kuitenkin pullikoi arjen aallokon vaatimuksien keskellä ja yrittää suorittaa ns. normaalia arkea. Härkönen kuvaa tätä ristiriitaisuutta hyvin; välillä menee paremmin, mutta jo seuraava päivä voikin olla se, kun ei meinaa päästä sängystäkään ylös.

Minulla on elämässäni yksi päämäärä. Nukun niin paljon, että Sakke kutsuu minua lempinimellä Unikko. Lapset eivät malta nukkua, koska pelkäävät menettävänsä nukkuessaan jotain mielenkiintoista. Minä en pelkää menettäväni mitään.


Kuten moni teistä tietääkin, Härkönen on ollut yksiä lempikirjailijoistani jo nuoruudestani saakka. Toiset hänen teoksistaan ovat tulleet todella liki, jättäneet polttomerkkinsä sisimpääni, kuten vaikkapa Loppuunkäsitelty. Toiset hänen teoksistaan ovat tarjonneet ihanan tutun ja turvallisen lukukokemuksen, kera naurunpurskahdusten ja välillä jopa hillittömän hekotuksen. Härkösellä on erityinen taito sanoa nasevasti, lempeän ironisesta. Toisaalta tietyissä hänen teoksissaan on niin vahvasti henkilökohtaisuuden tuntu, ettei se voi olla tulematta liki lukijaa, tällaista fania ainakin. Valomerkki tuntuu tällaiselta teokselta. Siinä on niin vahva henkilökohtaisen tarinan tuntu, että unohdin usein lukevani kuitenkin fiktiivistä tarinaa. Toki tarinassa on todellisia elementtejä, joista olen lukenut Härkösen haastatteluissa. On tunne, että kirjailija on antanut tähän romaaniinsa oikeasti itsestään jotain todella intiimiä mielenmaisemaa. Masennus, ahdistus, kuolemantoive ja toisaalta pelko. Ikääkuin sanoen, että asemistamme huolimatta, kaikki me olemme kuolevaisia ja useat meistä kipuilee sisimmässä tavoin, jotka eivät aina välity ulospäin. Kaikille meille tulee valomerkki, ennemmin tai myöhemmin. Mutta se, mitä haluamme tehdä ennen sitä, on paljon meistä itsestämme kiinni.

Kiitos Anna-Leena. 

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sarah Hazell: Virkkausmallien käsikirja


Sarah Hazell
: Virkkausmallien käsikirja
Kustantaja: Moreeni 2016
Alkuteos: 200 Crochet Stiches - A practical guide with swatches, 
charts and step-by-step instructions (2013)
Suomentanut: Mirkka Santala

Pakko vinkata todella kivasta virkkauskirjasta! Käsitöistä ehkä virkkaaminen on minulle ollut aina se helpoin ja innostavin, vaikka en mikään virtuoosi siinäkään ole. Jostain syystä kuitenkin olen kokenut hankalaksi usein tulkita pelkät sanalliset virkkausohjeet ja olenkin katsellut paljon Youtubesta tutorial-videoita, joissa näytetään konkreettisesti, miten mikäkin silmukka tehdään. Moreenin kustantamassa Virkkausmallien käsikirjassa on 200 virkkausmallia ja kaikista on selkeät ohjeet mallikuvineen! Aluksi käsitellään virkkausta vähän yleisemmin ja näytetään perussilmukat jne. Tämän parempia ja havainnollistavempia ohjeita ei varmaan enää voi olla, ilman, että joku sitten näyttää vierestä kädestä pitäen.



Kirja on täynnä toinen toistaan ihanempia ja kauniimpia malleja, joista tekee mieli alkaa virkata heti vaikka joku kiva kangaskassi kesäksi. Sisällysluettelossa onkin kivasti jokaisesta mallista pieni kuva, joista on näppärä jo valikoida itseä kiinnostavimmat mallit. Pieni visuaalinen ilahduttava seikka on myös se, että malleihin on valittu laaja väriskaala, ettei kaikki mallit ole tylsästi samalla värillä.





 Itsellä häämöttää kesäloma ja yhtenä lomapuuhana olenkin haaveillut lukemisen ohella myös virkata jotain kivaa itselle käytöön. Ehkäpä juuri sen kesäkassin vaikka hauskalla Kohotetut popcornit- kuviolla! Jos virkkaaminen yhtään kiinnostaa ja kaipaat selkeää opasta erilaisiin tyyleihin, suosittelen tätä kyllä lämpimästi! Toisaalta voisin kuvitella, että tottuneempikin virkkaaja löytää tästä itselle vaihtelua monien mallien joukosta.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi: Syytös
Kustantaja: S & S 2017
Koreankielinen alkuteos: Gobal
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa
Sivuja: 189

Äkkiä koko hänen ruumiinsa alkoi täristä. Se ei johtunut vain syyskuisen yön kylmyydestä. Hän oli juuri tiedostanut jotakin hirvittävää, joka aiheutti hänessä voimakkaan sokin. Jotakin, mikä hänen olisi pitänyt tiedostaa paljon aikaisemmin voidakseen jatkaa elämäänsä tuossa yhteiskunnassa: hän ymmärsi vihdoin, mikä oli tuo voima, joka oli saanut miljoona ihmistä kokoontumaan vaivaisessa neljässäkymmenessäviidessä minuutissa.

Vuonna 2014 salanimellä Bandi julkaistiin seitsemän jo 90-luvulla Pohjois-Koreassa kirjoitettua novellia, jotka sittemmin on käännetty usealle eri kielelle. Novellikokoelma on tiettävästi ensimmäinen Pohjois-Koreasta muualle maailmaan levinnyt teos, jonka kirjoittaja asuu yhä Pohjois-Koreassa. Bandi syntyi Kiinassa vuonna 1950, mutta muutti Pohjois-Koreaan vanhempinsa halutessa palata kotimaahansa. Kirjan esipuhe taustoittaa Bandin kovia kokemuksia Pohjois-Koreassa, mutta ennenkaikkea hän itse määrittelee itsensä pohjoiskorealaisen yhteiskunnan äänitorveksi. Voimakkaasti oman kotimaansa yhteiskunnan toimintaa kyseenalaistava Bandi halusi tuoda julki sitä rehellistä arkea, jota pohjoiskorealaiset ihmiset elävät oikeasti sen muualle maailmaan niin hiotun ja kaunistellut kulissin takana.

Tarinani ovat kuivia kuin erämaa,
karuja kuin villi aro,
Säälittäviä kuin sairas mies,
Kömpelöitä kuin kivivasara,
Mutta rakas lukija,
Pyydän sinua: lue ne!

Syytöksen seitsemän novellia ajoittuvat pääosin Pohjois-Korean perustajan, presidentti Kim Il-Sungin kuolemaa edeltävään vuoteen 1993 sekä kuoleman jälkeiseen vuoteen 1995. Teoksen ensimmäinen novelli, Aaveiden kaupunki, saattaa jopa vähän naurattaa ensin. Novellissa 2-vuotias lapsi pelkää hysteerisen paljon niin Marxin kuin Kim Il-Sungin isoja kuvia, joita on ripustettu katukuvaan. Lastaan rauhoittaakseen äiti peittää ikkunan tuplaverhoilla, vaikka tietää sen olevan kiellettyä. Tuomiona sovitun säännön rikkomuksesta seuraa karkoitus maaseudulle. Sitten ei enää naurata. Jo ensimmäisessä novellissa lukijan eteen avautuu se absurdi sääntömaailma, jonka varassa tuo merkillinen maa elää. Äkkiseltään novellien tilanteet ovat usein arkisilta näyttäviä tilanteita, joiden taustalla on kuitenkin monesti esimerkiksi järkyttävä kahtiajako rikkaan ja köyhän välillä. Toisaalta kansalaisiin kohdistettu kontrollointi saavuttaa ja käsittämättömyyden huipun; yksi pieni viaton harha-askel voi suistaa ihmisen elämän suunnan kohti suoranaista helvettiä.

Bandi on itsekin todennut, ettei hae teoksella mitään kaunokirjallisesti merkittävää huomiota vaan hän haluaa tuoda julki niitä järkyttäviäkin asioita, joita tälläkin hetkellä Pohjois-Korean ulospäin silotellun ulkokuoren alla tapahtuu. Tämä näkyykin jollain tapaa kirjassa, sillä paikoin teksti on hiomattoman oloista, mutta niinhän sen tällaisessa kirjassa kuuluukin olla. Ei siloiteltuja, vaan väkevän rehellisiä. Novelleissa ei mässäillä väkivallalla tai liialla raadollisuudella. Ennemminkin niin, että lukiessa pikkuhiljaa hiipii kauhu ihon alle, kauhu siitä, mitä ihmiset oikeasti joutuvat kokemaan. Novellit näyttävät, millaista on elää kuin ei ole vapautta valita eikä usein edes sanoa. Syytös on valtavan tärkeä romaani jokaisen lukea. Sen jälkeen katsoo vielä tarkemmin niitä kaunisteltuja uutisia, joita Pohjois-Korea muulle maailmalle itsestäään antaa. Väkisin myös alkaa miettiä Bandin kohtaloa ja sitä, kirjoittaako hän enää koskaan lisää ja ennen kaikkea, saako hän koskaan kokea todellista vapautta.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Satu Hovi - Hannele Maahinen - Katri Niemi: Keskiajan puvut

 
Satu Hovi - Hannele Maahinen - Katri Niemi
Keskiajan puvut

      Kustantaja: Art House 2017 ( toinen, uudistettu laitos)
Sivuja: 412

Minä lähden tanssimahan,
tinarinta notkumahan,
vaskivyö vaeltamahan.
- Suomen kansan vanhat runot

Minulla on aina ollut kiinnostus vanhaan aikaan varsinkin kirjoissa ja elokuvissa. Toisaalta rakastan juuri 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuvuosikymmenille sijoittuvaa aikaa varsinkin Englannin historiassa. Bronten sisarukset, Jane Austin, Downton Abbey. Toisaalta nautin suunnattomasti myös vielä pidemmälle historiaan mentäessä, esimerkiksi Ken Folletin 1100- luvun puoliväliin sijoittuva Taivaan pilarit on upea. Diana Gabaldon puolestaan vie kirjoissaan lukijan 1700- luvun Skotlantiin. Erityisesti minua kiehtoo vanhan ajan miljöön ohella sen ajan vaatetus. Esimerkiksi oma hääpukuni oli keskiaikaisvaikutteinen.

 


 Keskiajan puvut ilmestyi ensimmäisen kerran 2013. Vaatetusalan artenomi Satu Hovi, käsityöläinen ja taiteilija Hannele Maahinen sekä valokuvaaja Katri Niemi yhdistivät osaamisensa ja kokosivat keskiajan vaatetukseen liittyen upean kattavan tietoteoksen Keskiajan puvut, josta ilmestyi äskettäin uudistettu laitos. Kirjan esipuhe, Johdatus pukumatkalle keskiaikaan, antaa jo vahvan näytön siitä paneutuneisuudesta, jota he ovat käyttäneet kirjaa kootessaan. Kyse ei ole vain kirjasta, joka kertoo vaatteista, vaan enemmänkin kiehtovan syvällisestä matkasta keskiaikaisen ihmisen pukeutumiskulttuuriin. Keskiajalla pukeutumisen merkitys suhteessa henkilön asemaan silloisessa yhteiskunnassa oli merkittävä. Oli pystyttävä ilmaisemaan pelkällä pukeutumisella muille, mihin hierarkiassa sijoittui. Toisaalta itse kankaat olivat nykypäivää merkityksellisemmässä asemassa senkin suhteen, että usein palkka maksettiin kankaina. Jo keskiajalla ihmiset olivat kiinnostuneita tiedosta ja halusivat tehdä mahdollisimman kestäviä ja näyttäviäkin vaatteita, jotka parhaimmillaan siirtyivät perintönä sukupolvelta toiselle. 



Kirja esittelee kauniiden ja havainnollistavien kuvien kera niin kankaiden valmistamiseen, materiaaliin kuin muotoiluun ja käsittelyyn liittyviä asioita. Vaatteissa käydään läpi laajasti eri vaatelajit jalkineista asusteisiin saakka. Keskiajalla asusteilla oli huomattava merkitys pukeutumisessa. Kurkistetaan myös keskiajan muotiin muualla Euroopassa. Pitkin kirjaa on lainauksia Kantelettaresta sekä Suomen kansan vanhoista runoista. Se tuo ihanan lisän tähän kirjaan ja vahvistaa tuon ajan henkeä. 




Merkittävä osuus kirjassa on kaavoilla. Kaavojen aluksi neuvotaan kaavojen piirtämisen ohella niin vaatteen kokoaminen kuin vuorittaminen yleisten ompelu- ja leikkuuohjeiden lisäksi. Kaavoista löytyy ohjeet niin lasten kuin aikuistenkin keskiaikaisiin vaatteisiin. Löytyy ohjeet vaikkapa hienon viitan tekemiseen tai naisen myssyyn. Erityisesti minua kiehtoo naisten pukujen osio, sillä sieltä löytyy kaavat upeisiin mekkoihin. Itse en osaa niin taidokkaasti ommella, mutta esimerkiksi viitta olisi kiva kokeilla joskus tehdä talviasusteeksi.

Kirja on hieno aikamatka keskiajan Suomeen, mutta myös hurjan kattava opas käsityöläiselle, jota kiinnostaa keskiajan vaatetus asusteineen. Voisin kuvitella, että myös larppaajaa kiinnostaisi tällainen tietoteos. Itse nuorempana haaveilin larppaamisesta erityisesti juuri pukujen takia. Keskiajan puvut on kokonaisuutena hieno palanen suomalaista historiaa pukeutumiskulttuurin näkökulmasta.



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415

Ja sitten pisti vihoiksi. Ajoin kireänä takaisin töihin.
Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. 

Kun on elänyt Pasasen perheen arjessa mukana ensi hetkistä lähtien, niin selväähän se on, että heidän viimeisimpiin käänteisiin tarttuessaan on kuin tulisi kotiin. Eve Hietamiehen Hammaskeiju on jatkoa Yösyötölle ja Tarhapäivälle, Antti ja Paavo Pasasen tarinalle. Nyt kun on vauva-aika ja tarhaiän haasteet selätetty, ovatkin Pasaset tyystin uuden äärellä. Eskarivuoden jälkeen pitäisi kesän aikana ollut tulla Paavosta yhtäkkiä niin kovin iso ja omatoiminen ekaluokkalainen. Paavon koulupäivät alkavat myöhään siinä missä Antin pitäisi olla töissä jo ajoissa. Eikä sekään riitä, sillä koulun jälkeen tarjolla oleva iltapäiväkerho iltsu ei tunnu vastaavan Pasasten tai ainakaan Paavon tarpeita. Antti yrittää sukkuloida nyt pienen koululaisen isänä ja näkee mielessään kaikki ne vaaranpaikat joihin Paavo voi yksin kotona ollessaan tai koulumatkalla törmätä. Eikä ne kaikki ihan mielikuvituksen tasolle jääkään.

Lapsi soitti hätäkeskukseen
MAIJA MEHILÄINEN TARVITSEE APUA!
Syyslomaansa viettävä ekaluokkalainen hämmensi hätäkeskuksen puhelullaan, joka pelastikin ihmishengen.

Omat haasteensa arkeen tuo Antin epäselvät välit Enniin ja Antin kehitysvammainen, aikuinen veli Janne. Onneksi Antti ei ole tyystin yksin, sillä kyllähän isä ja isän vaimo Anita auttavat minkä voivat ja luottoystävä Reponen perheineen sekä Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi ja Pihla-Puolukkakin omalla tavallaan. Arjen ratas kuitenkin kiihdyttää vauhtiaan ja Antista alkaa tuntua, ettei enää ole varma, miten selvitä kaikesta. Asiaa ei auta särkynyt sydän. Entä sitten, kun maailmasta katoaakin kaikki värit, vaikka kaikkihan on periaatteessa hyvin?

Sävytöntä.
Ei harmaata vaan vaalean harmaata. Ei valkoista vaan vaalean valkoista. Ei ruskeaa vaan vaalean rusehtavaa. Kuin taivaasta olisi tullut jättikäsi ja pessyt kaikki värit pois.

Myönnetään, että varmasti lukukokemusta vahvistaa se, että oma kuopukseni on juuri siinä vaiheessa kuin Paavokin. Niin monet ajatukset ja tapahtuvat voisivat olla kuin meidän arjesta. Antin ajatukset vanhempana tulevat lähelle myöskin. Kuitenkin uskon, että olipa lapsia tai ei, kaikki tämän kirjasarjan osat onnistuvat viehättämään, naurattamaan ja koskettamaan sillä aidon elämän maulla, mikä jokaisesta sivusta paistaa läpi. Tulee mieleen esimerkiksi Krista ( jonka poismenoa en oikein pysty vieläkään tajuamaan...), joka ihastui kirjaan vaikkei hänellä lapsia ollutkaan. Haluankin lainata tähän hänen blogijutustaan otteen, niin hyvin hän kuvasi kirjaa:

Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Juuri noin. Muistan myös aikaisempia osia lukiessa ihastelleeni sitä, miten Hietamies osaa kuvata vanhemmuuden tuntoja miehen silmin niin uskottavasti. Hammaskeijussa mennään mielestäni edellisiä osia vielä syvemmälle ja hersyvän huumorin rinnalle nousee voimakkaasti puhuttelevat tunteet ja ajatukset niin vanhemmuudesta kuin ylipäätään ihmisen jaksamisen voimavaroista. Hammaskeiju on myös siitä erityinen kirja, että luin siitä monet pätkät koko perheelle ja yhdessä saimme nauraa Pasasten kommelluksille. Pidin ihan hurjan paljon tästä ja ainoa harmitus liittyi siihen, että kirja loppui. Olen selkeästi niin kiintynyt Pasasiin, että haluaisin kuulla heistä vielä lisää monta tarinaa.

Puhelin soi.
- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

-Haloo. Isi.
- Mulle tuli nakkihikka.

- Haloo. Isi.
- Mulla on 25 mustelmaa. Aattelin, et sun on hyvä tietää, kun oot mun holhooja.

Juuri näin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää


                                                                  Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää
                                                                  Kustantaja: Wsoy 2017
                                                                  Sivuja: 159

                                                                  Miten kivaa onkaan tulla kotiin,
                                                                  kun vastassa on aina kukkaisa 
                                                                  vastaanottokomitea.

Myönnetään, olen sielultani viherpeukalo, puutarhuri, mutta käytäntö onkin toinen. Olen ilmeisesti vähän liiankin hanakka huolehtimaan kasveista ja moni poloinen on päätynyt liikakastelun myötä biojätteeseen. Rakastan kasveja, kukkia ja haluaisin niitä paljon kotiimme sisälle kuin etu- ja takapihallemme. Kesäkukat saan aika kivasti jo menestymään, mutta viherkasvien ja sisäkukkien kanssa taiteilen. Tällä hetkellä minulla on sisällä vain aloe vera sekä kultaköynnös, jotka ovat nyt olleet hoivassani useamman vuoden. Haaveilen pienestä yrttitarhasta sisälle ruukkuihin ja varsinkin takapihalle kaipaisin lisää kukkia, pensaita. Perus kukka-, ja kasvikirjat toki kertovat tärkeimmät hoito-ohjeet mutta jotenkin olen kaivannut vielä enemmän konkreettista opasta, joka samalla toimii myös omanlaisena fiilistelykirjana kuvia katsellessa.

Puutarhablogia pitävä Sanna Rasku on tehnyt kirjan, joka vastaa juuri tuohon tarpeeseen. Kaunista ja vihreää on niin visuaalisesti kaunis ja inspiroiva kuin myös sisällöltään tällaisen henkisen viherpeukalon unelma. Kirjassa käsitellään kukkia ja istutuksia niin sisällä kuin puutarhassa ja terassillakin. Terassiin keskittyviä osioita voi monessa kohti soveltaa myös parvekkeelle. Pidän siitä, miten perehtyneesti Rasku kertoo teoksessa asioista. Jotenkin koko kirja huokuu sellaista ihanaa rakkautta kasveihin ja vihreään. Rasku korostaa myös sitä, että usein jo pelkästään virheillä kasveilla saa ihanaa tunnelmaa eri tiloihin, ei tarvitse aina olla niitä perinteisiä kukkia. Toisaalta jos omaa pienenkin pihamaan tai puutarhan, jossa voi kasvattaa kukkia, hän vinkkaa hyödyntämään oman puutarhan "kukkakauppaa" leikkaamalla vaikka kimpun kukkia sisälle maljakkoon.

Teos sisältää myös mukavan tietopaketin moninlaisista kasveista ja näyttää esimerkiksi, miten joku yllättäväkin kasvi voikin olla upea maljakkoon laitettuna. Yksi erityisen kiinnostava osio on ilmakasvit. Sellaista minulla ei vielä ole, mutta olen nähnyt netissä kuvia sellaisista ja jossain vaiheessa aion kokeilla itsekin. Ilmakasvihan laitetaan ilman multaa vaikka lasipalloon roikkumaan. Toisaalta myös pienen kasviterraarion tekeminen viehättää ja siihenkin löytyy kirjasta ohjeet.

Minulla on omassa hyllyssä useampikin puutarha- ja kasviopas, mutta tällaista ei ole vielä ollut. Kirjassa on panostettu todella paljon inspiroivaan visuaaliseen ilmeeseen ja se onkin kirjana kuin joku ihana sisustuskirja, jota tekee mieli selailla uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin se sisältää todella kattavan ja monipuolisen tietopankin niin aloittelevalle kuin kokeneemmallkin viherpeukalolle. Uskon ja toivon, että tämän kirjan avulla pääsen vihdoin tekemään sitä unelmieni näköistä pientä puutarhaa takapihallemme! Nyt kuitenkin ulkona sataa vielä räntää ja rakeita (!!!!), joten tyydyn vain selaamaan tätä sohvan nurkassa kesästä unelmoiden. Ehkä jo muutaman viikon päästä pääsen upottamaan sormet kunnolla multaan. Pää on jo täynnä puutarhaunelmia!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä



Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä
Kustantaja: PS-Kustannus
Sivuja: 207

Tavoittelet omilla valinnoillasi ja elämään liittyvillä päätöksillä arvatenkin jollain tavalla onnellista elämää. Olet saattanut pohdiskella onnea ja onnellisuutta enemmänkin nyt kun olet häittäytymässä uusien tuulien vietäväksi. Epäröinti kuluttaa energiaa. Siksi sinulla on kädessäsi tämä kirja, jotta saisit varmuutta valintaasi yhdessä elämäsi risteyskohdista.


Oletko elämässäsi tilanteessa, että pohdit, onko tämän hetkinen elämäsi juuri sellaista kuin toivoisit? Pohditko kenties uranvaihdosta tai ylipäätään mille alalle haluaisit suuntautua? Tuntuuko, ettet ole löytänyt kaikkea omaa potentiaalisia tai haluaisit varmuutta elää enemmän omannäköistäsi elämää? Etsitkö syystä tai toisesta elämällesi uutta suuntaa ja kaipaat siihen työkaluja? Mikäli vastasit yhteenkään kysymykseen myöntävästi, suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan!

Mm. opinto-ohjaajina toimineet Leena Ståhlberg sekä Marjaana Herlevi yhdistivät osaamisensa ja kirjoittivat teoksen Omannäköinen elämä, joka antaa laajasti työkaluja oman elämä pohtimiseen ja työstämiseen. Sen lähestymistapa on vahvasti juuri ammatillisiin asioihin paneutuva ja toimii hyvin työvälineenä niin ammattiaan vasta pohtivalle nuorelle kuin pitkään työelämässä olleelle joka kaipaa muutosta. Kuitenkin näen kirjan vahvasti myös yleisempänä hyvän, omannäköisen elämän tavoittelun pohjana. Sen yli 50 tehtävää saavat todellakin pohtimaan niin omaa persoonaa, tämän hetkistä elämää ja ennen kaikkea sitä, mitä elämältä haluaa. Mukana olevat todellisten ihmisten tarinat lisäävät omaa innostusta.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa paneudutaan siihen, mitkä asiat ovat itselle oikeasti merkityksellisiä. Tehtävien kautta kartoitetaan omia unelmia, arvoja ja vahvuuksia. Kirjan toinen osio keskittyy ottamaan käyttöön nuo omat voimavarat, valjastamaan unelmia tosiksi. Tehtävät antavat konkreettisia keinoja työskennellä määrätietoisemmin kohti omannäköistä elämää. Runsas testien määrä on juuri se syy, miksi ainakin minä innostuin ja motivoiduin kirjasta paljon. Niiden kautta olen päässyt sukeltamaan omiin unelmiini syvemmälle ja selkiyttänyt sitä, mikä on oikeasti enemmän minun näköistä elämää. Matka jatkuu yhä, mutta Omannäköinen elämä on antanut vahvoja eväitä tavoitella unelmiaan rohkeammin. 


 " Mahdotonta", sanoi ylpeys. " Uhkarohkeaa", sanoi kokemus. "  Hyödyntöntä", sanoi järki. " Onnistut varmasti", kuiskasi sydän.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Kustantaja: S&S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 326

Viikko sitten neuvolalääkäri otti verikokeet ja kaikki näytti kuulemma hyvältä, kaksi päivää sitten me katsottiin yhdessä leffaa, sanon. Hematologi painaa päänsä: Silloin kaikki varmaan näyttikin hyvältä, tämä on edennyt nopeasti. Hän vilkaisee minua ja jatkaa: En pysty edes kuvittelemalla, tällaisella hetkellä kun teistä on juuri tulossa vanhempia, ei, kerta kaikkiaan hirveä juttu.

Vielä pari päivää sitten he olivat tavallinen nuoripari, Tom ja Karin, joiden esikoisen laskettuun aikaan oli vielä toista kuukautta. Sitten Karin sairastuu äkisti ja vaikka sairaalassa arvellaan Karinin kärsivän influenssasta ja pyydetään pysymään kotona, Tom ei anna periksi, sillä hän näkee, että Karin on nyt todella huonossa kunnossa. Lopulta hengitysvaikeuksien tullessa he pääsevät sairaalaan ja alkaa hurja tapahtumien pyörremyrsky. Karinin tila heikkenee todella nopeasti ja vauva syntyy keisarinleikkauksella. Lääkärit sanovat rehellisesti Tomille, että Karinin tilanne näyttää aika heikolta. Tom sukkuloi vastasyntyneen Livian ja hengestään taistelevan Karinin välillä ja vaatii lääkäreiltä kunnolla tietoa kaikesta mikä liittyy vähänkin Karinin tilaan ja hoitoon. Heidän läheisiä alkaa kertyä sairaalaan, sillä väistämätön on edessä.

Nygren katsoo kelloa ja lisää: Potilas todettu kuolleeksi kello 06.31.

Kun sain muutama kuukausi sitten käsiini ennakkokappaleen ruotsalaisen runoilijan Tom Malmquistin esikoisromaanista Joka hetki olemme yhä elossa, siirsin sen sivuun. Aihepiiri tuntui äkkiseltään jotenkin liian rankalta, liittyen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Nyt sitten viikonloppuna kuitenkin päätin alkaa lukemaan kirjaa. Juuri kun kirjan sivuilla kamppailin sen rankan tosiasian kanssa, mitä Malmquist kirjoittaa..siitä miten elämä voi muuttua hetkessä, saavutti minutkin tieto joka on järkyttänyt kovasti kirjablogimaailmaa. Lukutoukan Kulttuuriblogin Kristan äkillinen poismeno on asia, jota on vaikea ymmärtää. Lepää rauhassa Krista! Mietin jopa, että jätänkö kirjan lukemisen kesken. Kuitenkin olin jo ehtinyt upota Malmquistin intensiiviseen kerrontaan niin voimakkaasti, että päätin jatkaa. Malmquist käyttää kerrontatyylinä jopa hieman haasteellista tapaa; Tomin ajatukset tulevat suodattamattomina ja dialogit käydään kaiken sen seassa ilman kappalejakoja tai muutakaan selkeää merkintää.

Hän laskee salkun maahan, ottaa lasit silmiltään ja putsaa niitä paidanhelmaan, ja heti kun hän on vaiennut, huoneeseen jäänyt sairaanhoitaja avaa suunsa ja sanoo: Tom, jos en ehdi tulla takaisin ennen kuin sinä lähdet, niin hyvää yötä, toivottavasti saat nukuttua. Hän poistuu huoneesta lakanamytty sylissään. Appiukkoasi vartenko sinä teet muistiinpanoja? Person kysyy. En, kirjaan asiat jotka haluan kertoa Karinille, jos hän herää, vastaan. Karinilla on oikeus lukea omat potilaskertomuksensa, Person sanoo. Tiedän, mutta niissä on vain yksi versio, huomautan.

Dramaattisen alkuosan jälkeen Tom kertoo niin hänen ja Karinin suhteen historiaa kuin myös arjesta, johon hänet Livian yksinhuoltajana sysätään samaan aikaan kun hän suree Karinin kuolemaa. Aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, Tom joutuu raastavan byrokratian rattaisiin, sillä he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa ja näin ollen häntä ei ole todistettu Livian isäksi. Läheiset auttavan parhaansa mukaan, mutta Tom on kuitenkin se, joka on vastuussa siitä, että arki jatkuu, Livian takia. Runoilijataustastaan huolimatta Malmquistin kerrontatyyli ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan päinvastoin. Asioita tarkastellaan usein melkeinpä viileän lakonisesti. Vaikka olen usein suoraan tunteisiin iskevän, rönsyilevänkin kerrontatyylin ystävä, tämän aihepiirin kohdalla näin tämän tyylin todella hyvänä ratkaisuna. Vaikka lukija seuraa traagisia tapahtumia Tomin mukana, hän ei kuitenkaan päädy liian syviin vesiin sillä Malmquist ei mässäile tapahtumilla tai surulla. Malmquist on epäilemättä taidokas kirjoittaja ja lukematta alkuteosta uskallan väittää, että Outi Mennan suomennos on täydellinen.

Kyllähän tämä kirja herätti ihan hurjan paljon ajatuksia, jotka pakahduttavat. Kuitenkin ne tuntuvat nyt niin henkilökohtaisilta, etten osaa lähteä niitä avaamaan tässä enempää, valitettavasti. Joka hetki olemme yhä elossa on huikean hieno taidonnäyte siitä, miten tosielämän tragedia piirtyy kaunokirjalliseen muotoon hyvällä maulla. Sen sanoma on niin vahva, varsinkin tämän viikon murheellisten uutisten jälkeen, etten voi kuin todeta loppuun, että kirjan nimi kertoo sen olennaisimman:

Joka hetki olemme yhä elossa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Anna Snoekstra: Peilikuva

Anna Snoekstra: Peilikuva
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Only Daughter 2016
Suomentanut: Päivi Paju
Sivuja: 304

Äiti kääntyy ja avaa oven. Luulen näkeväni hänen pyyhkäisevän kasvojaan.
" Tule sisään, Bec."
Hänen äänensä murtuu, ja minä tajuan, että olen läpäissyt testin. Olen selvinnyt. Tämä on minun kotini, minun elämäni. 
Tästä eteenpäin minä olen Rebecca Winter.

Kun kuusitoistavuotias Rebecca Winter katosi yksitoista vuotta sitten matkallaan töistä kotiin, vain hänen puhelimensa löytyi maasta. Poliisikin on ihmeissään, että miten Rebecca oli saattanut kadota kadulta kuin tuhka tuuleen ilman, että kukaan oli nähnyt tai kuullut mitään. Vuodet kuluvat, kunnes yksitoista vuotta myöhemmin poliisi pidättää nuoren naisen myymälävarkaudesta ja nainen kertoo olevansa kadonnut Rebecca. Nainen näyttää vahvasti kyllä Rebeccalta, mutta ei kertomansa mukaan muista mitään. Poliisi ei tiedä, että tuo nuori nainen on päättänyt pelastaakseen oman nahkansa, tekeytyä kadonneeksi Rebeccaksi. Hän on televisiosta seurannut Rebeccan katoamiseen liittyvää uutisointia ja ihmetellyt itsekin, kuinka paljon hän muistuttaa Rebeccaa. Surun musertamat vanhemmat ottavat hänet avosylin vastaan kyseenalaistamatta mitään. Katoamisen parissa aikanaan työskennellyt poliisi ei kuitenkaan tunnu täysin hyväksyvän tarinaa. Ja juuri kun hän luulee saaneensa itselle uuden elämän uutena Rebeccana, hän saa huomata olevansa vaarassa. Käykö hänelle samoin, kuin oikealle Rebeccalle yksitoista vuotta sitten?

Miksi hän tuntui uskovan, että minä suojelen jotakuta? Siinä ei ollut järkeä. Katson uudestaan valokuvaa, sitä jossa Bec hymyilee, mutta hänen silmänsä ovat surulliset. Oliko hän jotenkin tiennyt? Oliko hän tiennyt, että hänen kohtalonsa olisi traaginen? Kohotan pulloa hänelle, ennen kuin siemaisen uudelleen.

Australialaisen Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva onnistui yllättämään. Pitkästä aikaa minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia luettavaa kirjaa kohtaan. Ilokseni sain huomata, että hyvin pian lukemisen aloitettuani olin vahvasti koukussa ja nautin todella paljon tästä sujuvasti kirjoitetusta psykologisesta trilleristä. Posiitiivista oli myös se, että jännite jaksoi oikeasti pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Voin kuvitella, että tästä saisi myös hienon elokuvan. Snoekstrallahan on käsikirjoittajataustaakin. Peilikuva on todella koukuttava ja yllättävä trilleri, joka tekee mieli lukea yhdellä ahmaisulla. Pidin paljon!