Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kustantaja: Teos 2009
Sivuja: 311
Mistä minulle: Omasta hyllystä, vanha ostos

Aavistin Maxin jokaisen askeleen, käden liikkeen ja huokauksen. Tunsin Maxin kehossani, mutta myös sen ulkopuolella. Siamilaista veljeä voisi verrata puutuneeseen käteen. Sen muodon aavistaa, mutta sen liikkeissä on kummaa vierautta. Vähän kuin heräisi yöllä nukuttuaan kätensä päällä. Käden liikkeet näkee. Sormia voi taivuttaa. Mutta se ei tunnu osalta ruumiista. Vähitellen se rupeaa kihelmöimään, veri kulkee tiheänä laskimoissa. Kipu halvaannuttaa jäsenen hetkeksi. Sellainen on minun ja Maxin yhteys.

Max ja Isaac ovat saksalaissyntyiset siamilaiset kaksoset, jotka ovat päätyneet aikuisina Suomeen, 20-luvun lopun Helsinkiin. Siamilaisuuden tuoma erikoisuus on kuljettanut heitä sitä ennen nähtävyyksinä sirkuksissa, elävinä kummajaisina ihmisten ihmeteltävänä. Max haluaa elämään vaihtelua, uusia kokemuksia, olla esillä. Isaac puolestaan olisi tyytyväinen vähempään, yksinkertaiseempaankin arkeen. Niin paljon kuin he keskenään jo jakavatkin, luonteet heillä ovat erilaiset ja molempien rinnassa sykkii oma sydän. Helsingissä heidän elämäänsä astuu hurja ja huoleton Iris, eikä mikään ole entisellään sen jälkeen. Iris on kuin pyörremyrsky, joka tulee ja pyyhältää heidän ylitseen, lävitseen, aina seuraavaan hetkeen asti jättäen heidät odottamaan. Miten elää elämää kun fyysiset rajoittuvuudet määrittävät niin vahvasti kaikkea olemassaoloasi, kun samaan aikaan mielessäni, sydämessäni kuitenkin kipinöi oma tahto ja tunne? Kuinka olla yksin yhdessä?

Leena Parkkisen hieno esikoisteos, Sinun jälkeesi, Max, oli edellisen lukupiirikertamme kirja. Olin aikonut sen jo tovin lukea, mutta kuten moni muukin varmasti hyvä kirja, joutuu aina välillä odottelemaan hyllyni uumenissa aikansa. Näin ensivaikutelmana voisin todeta kirjasta, että se on hyvin poikkeuksellinen kotimaisen kirjallisuuden meressä, jossa itse olen kahlannut, uinut. 20-luvun Helsinki näyttäytyy väkevänä, kiehtovana: kieltolaki, huvittelunhaluiset ihmiset, toisaalta taas tietty elämisen rumuus, rujous. Tummanpuhuvaa, puhuttelevaa. Kiehtovinta kuitenkin oli se tietynlainen erityisyys, minkä siamilaisuus tuo sekä sirkuselämä osana tarinaa. Parkkinen on osannut mielestäni hienosti rakentaa Maxin ja Isaacin tarinan luontevaksi osaksi vahvaa kaksikymmenlukulaista ajankuvaa. Kuinka olla niin erilainen kaiken normaaliksi luokitellun keskellä?

Parkkinen kuvaa siamilaisuuden syvintä olemusta valtavan puhuttelevasti, paikoin jopa niin että tulee tunne suoranaisesta tirkistelystä, kuten eräs lukupiiriläiseni lukukokemusta kuvasi. Siamilaisuuden tuomat rajoitteet ja vahva fyysisyys monella tapaa tulevat lukiessa niin lähelle, että se tuntuu intiimiltä, hieman rujoltakin. Toisaalta taas kun tarinassa palataan muistelujen merkeissä esimerkiksi Maxin ja Isaacin vanhempien suhteen juurille, tulee lukukokemukseen lämpöä, erilaista tunnetta. Kuitenkaan en missään vaiheessa kokenut, että tarina olisi jotenkin synkkä, päinvastoin. Parkkisen luoma maailma siamilaisuuden ympärillä on vaikuttava, uskottava ja ennen kaikkea sellainen, että se ei lähde mielestä heti. Sinun jälkeesi, Max tarjoaa niin monenlaisia kokemuksellisia skaaloja lukiessa, että viimeisen sivun suljettua tekee mieli olla vain hetki hiljaa vaikuttuneena.

"Miltä se tuntuu?"
"Mikä?"
"Erilaisuus, outous? Se, ettei voi koskaan olla yksin?"
Kohautan hartioitani.
"Paha sanoa, kun ei tiedä muusta."


PS: Jos kiinnostaa, YLE:n nettisivuilla on juttua lukupiiristäni ;) Tässä linkki!