Anja Snellman: Antautuminen

Anja Snellman: Antautuminen
Kustantaja: Wsoy 2015
Sivuja: 325

Teissä, teissäkin voi olla tämä kirous ja siunaus.
Jos niin on, tämä kirja on lahja teille, kutsu niille seuduille joita ei aiemmin ole piirretty näkyviin, niille joiden kaipuu teissäkin ehkä asuu, halusitte tai ette.

Pikku-Anu oli pienestä pitäen ollut..erilainen. " Ihmispelko" luki neuvolan papereissa. Onpa eri... paukkaus tuo teidän tyttö, sanottiin.

IkkunatyttöSäädytönMahdotonMoralistiPelkuriHöhelö.

Ovikellon soitto, hissin äänet, luokassa viittaaminen, väkijoukot, avarat tilat. Paljon asioita, jotka herättivät Anussa ahdistusta, väsymystä, pelkoa. Jos hän olisi saanut päättää, olisi hän voinut istua ikkunalla vain tarkkailemassa toisia. Omassa rauhassa. Onneksi Anulla oli Humhum, Legosaari, Silkkipaperilintu ja Musta nalle. Paikkoja ja asioita, jotka rauhoittivat, kuljettivat omaan tilaan, turvaan. Anun varttuessa hän saa yhä konkreettisemmin huomata olevansa monin tavoin erilainen kuin muut hänen ympärillään. Ihmissuhteet venyvät suuntaan ja toiseen Anun etsiessä omaa olemistaan. Esikoiskirjansa myötä Anu päätyy väkisin julkisuuden ja median hampaisiin, alttiiksi julkeallekin arvostelulle, suurennuslasin alle. Toisaalta huomio huumannuttaa, toisaalta uuvuttaa välillä niin voimakkaasti, että on pakko erakoitua toviksi, koittaa reviiriaika. Lasinen lapsuus, vanhempien ongelmat ja siskon sairaus tuntuivat aikuisiällä jotenkin luontevilta syiltä määrittää sitä, miksi Anu oli sellainen kuin oli. Mutta sitten lopulta, Anun jo läpikäyneenä monenlaiset elämän kehitys-ja kriisikaudet, hän oivaltaa jotain niin perustavanlaatuista, ettei mikään näyttäydy enää samalla tavalla kuin ennen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä ymmärtää,
että lapsuuden huoneissa asui
virtahevon lisäksi myös kolibri,
kentauri ja kaskelotti.

Anja Snellmannin tuotantoa on leimannut usein vahvasti omaelämäkerrallisuus ja Antautuminen ei tästä varmastikaan poikkea. Omaelämäkerrallisiin kirjoihin liittynee usein enemmän tai vähemmän se uhka, että lukija kiusaantuu tai jopa ärsyyntyy. Hyväkin tarina saatetaan leimata itseterapiaksi, tilitykseksi, yhtälöksi jossa lukija lopulta kokee olevansa ulkopuolinen, tirkistelijä. Antautumisen vahvasta omaelämäkerrallisuudesta huolimatta se ei kuitenkaan sorru tähän kuoppaan. Missään vaiheessa se ei kiusaannuta tai etäännytä. Paikoin aika lyyrinenkin proosa vie mukanaan luontevasti. Kolme viimeistä lukua ovat toki hyvin henkilökohtaiselta tuntuvat, ovathan ne osoitettu suoraan vanhemmille ja perheelle. Kuitenkin, jollain tapaa koko kirjan kaari kilpistyy niihin sellaisella tavalla, ettei se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaan päinvastoin. Lukijakin antautuu.

Antautuminen on omistettu (meille) erityisherkille. Mielenkiintoista olisi kuulla, miten kirja avautuu ei erityisherkälle, koska itse luin kirjan omien erityisherkän ihmisen linssien läpi. Luin sen rakkaudella. Tunnistin niin monia asioita Anun ajatuksista ja kokemuksista itselle tutuiksi, usein tismalleen. Antautuminen on suuri romaani erityisherkkyydestä. Minulle siitä muodostui yksi niistä sielun kirjoista, joita tulee kantamaan iäti sisimmässään ja joihin tulee palaamaan vielä uudelleenkin. Antautuminen liikuttaa sisäisiä mannerlaattoja, järisyttää ja kuitenkin samaan aikaan lohduttaa. Miten joku voikin kirjoittaa niin, kuin moni ote olisi suoraan omasta elämästä?

Surumielisyydessäni on kasvanut kaiken aikaa ilo ja keveys.
Yksinäisyyteni on alkanut helistä ja soida kuin karuselli.

Kiitos Anja.

Pieni hauska yksityiskohta, erityinen. Katsoessani ensimmäistä kertaa kirjan kansikuvaa, hätkähdin, miten minun lapsuudenkuva on kannessa? Eihän se tietenkään ollut, mutta kovin on samanlaiset kasvot pikku-Susalla kuin pikku-Anjalla.