Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Manninen: Kaikki anteeksi
Kustantaja: Wsoy 2018
Sivuja: 321

Keskiviikkona Mikko lähti takaisin. Ihanuustyttö, hän kirjoitti minulle matkalta. Mutta hän lähti vain palatakseen heti kun mahdollista, perjantaina, hän järjesti lapset hoitoon ja ajoi luokseni ylinopeutta, hän seisoi oveni takana laukku olallaan, innosta väristen, kauniilla hampailla nauraen. Makasimme kauan vaatteet yllämme päiväpeitolla ja hengitimme toisiamme. Mikko oli vieläkin varovainen etenemään ja se tuntui minusta hyvältä. Ethän mene koskaan pois, ajattelin ja soitin Mikolle Curea. It's Friday I'm in love.

Neljääkymmentä lähestyvällä Lauralla on periaatteessa elämässään kaikki hyvin, ainoastaan parisuhteet eivät kestääkseen. Laura ei niinkään kaipaa sitä perinteistä "koti, auto, lapset ja koira-asetelmaa" kuin toimivaa parisuhdetta. Sitten Laura tutustuu netin kautta Mikkoon, mieheen jota on vaikea uskoa todelliseksi, sillä niin ihana hän on. Hyvännäköinen, hauska, empaattinen, vielä herrasmieskin. Mikko ajaa Pohjanmaalta asti Lauraa tapaamaan ja hurmaa lopullisesti Lauran. Mikolla on kariutuneesta avioliitostaan kolme lasta ja koira, jotka elävät elämäänsä Pohjanmaalla, vuoroviikoin äidillään ja isällään. Äitipuoleksi asettuminen ei varsinaisesti kiinnostaa Lauraa, mutta Mikon vetovoima on niin hurja, että Laura on valmis ottamaan vastaan elämäänsä koko paketin. Kaiken mitä tuli. Mutta vähänpä hän vielä tietää. Vielä silloin kaikki tuntuu kuin sadulta, johon Laura on yllättäen pudonnut.

Maailma oli täynnä meille avonaisia ovia; kaikki oli mahdollista ja kahdestaan niin paljon hauskempaa. Voiko onnesta pimahtaa, kysyin Mikolta. Mitä jos psyyke ei vaan pysty ottamaan vastaan tätä käsittämättömän suurta onnellisuutta ja tuleekin hulluksi?

Liian hyvää ollakseen totta? Niinpä. Alun varovaisuuden jälkeen asiat kuitenkin alkavat edetä vauhdilla. Siinä vaiheessa kun Laura vasta miettii heidän suhteensa luonnetta, on Mikko julistanut heidät jo pariksi Facebookissa. Sadat kilometrit heidän välillään alkavat tuntua liian pitkiltä ja ennen kuin Laura huomaakaan, hän on osa Mikon perheen arkea. Mutta yhteiset unelmat, ne tuntuvat niin hyviltä, mahdollisilta. Yhteinen ihana koti, vanha puutalo onnenpensaineen. Mikä voisi mennä vikaan? Yhdessä he rakentavat omaa rakkaudenpesää, nauttivat toisistaan ja Laura antautuu kaikelle sille uusperhe-elämälle, minkä ei ajatellut kuuluvansa omaan elämään. Mutta sitten onneen hiipii tummia sävyjä, kuin varkain ukkosmyrskyn lailla ne iskevät. Ensin sanallisesti, sitten fyysisesti.

Kun heräsin, Mikko oli ylläni ja ukkonen riehui huoneessa. Salamat iskivät kirkasta sähköä, välähtivät Mikon pullistuneissa silmämunissa ja veitsessä, jota hän piti kohotetussa kädessään. Ukkonen oli aivan yllä, maa tärisi, välähdysten ja korvia kivistävien jyrähdysten väliin ei jäänyt yhtään sekunttia, ja ukkonen oli ottanut Mikon valtaansa, maan ja taivaan välinen jännite purkautui häneen ja leipäveitseen, sen mustaan muovikahvaan ja terän aaltoilevaan reunaan, ja Mikon toiseen käteen, joka heitti minut selälleni ja painoi olkapääni patjaan.

Kaikki anteeksi on Laura Mannisen esikoisteos, joka nostaa rohkeasti esille yhäkin liian paljon vaeitun aiheen: perheväkivallan. Kaikki anteeksi on kaunokirjallisuutta, mutta Manninen on kertonut mediassa joutuneensa itse monellakin tapaa perheväkivallan uhriksi. Tämä on varmasti kirjan yksi vahvuuksista, mutta toisaalta ehkä myös se pieni kompastuskivi, johon lukiessa tietyn asian suhteen törmäsin, avaan tuota hieman myöhemmin. Kuitenkin, en voi tarpeeksi korostaa, miten paljon arvostan, että Manninen on tämän kirjan kirjoittanut. Kirjan epilogissa Manninen kertoo, tilastot kertovat että Suomessakin lähes joka kolmas kokee väkivaltaa parisuhteessaan. Mutta kuten Manninenkin pointtaa: hän tuntee paljon naisia, mutta ei yhtään joka olisi ääneen puhunut kokemastaan väkivallasta. Suomeakin valitettavan usein järkyttäneet perhesurmatragediat tuntuvat tapahtuvan todella usein juuri niissä perheissä, joista kukaan ei olisi osannut etukäteen uskoa mitään sellaista tapahtuvan. Hyvien perheiden vahvat kulissit ovat lujassa. Ja tässä on se syy, miksi Kaikki anteeksi on niin hemmetin tärkeä kirja: jos se saisi edes joidenkin perhehelvetin keskellä elävien rohkeammin hakemaan ajoissa apua. Jos se edes vähän heikentäisi sitä vahvaa tabun panssaria, joka perheväkivallan ympärillä yhä seisoo.

Jo kirjan ensimmäisillä sivuilla lukijalle käy selväksi, että vaikka tarina on rakkaustarina, on se myös tarina yhdestä helvetistä ja perheväkivallasta. Siksi Lauran ja Mikon onnen ensivaiheista lukiessa sydäntä kylmää vähän koko ajan, kun odottaa, milloin näkyvät ensimmäiset merkit kaikesta vai näkyvätkö edes. Tuleeko kaikki kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta? Lauran ja Mikon uusperheen onnenhetkiin on kuitenkin niin helppo aina hetkittäin solahtaa ja uskoa hyvään huomiseen. Manninen kertoo tarinaa pääosin päähenkilö Lauran silmin, mutta välissä on myös Mikon mielenmaisemaa. Vaikka kirja on kaunokirjallinen, ainakin minun oli vaikea lukea sitä puhtaasti sellaisena, mutta toisaalta ei sillä sinällään ole merkitystä. Manninen kuvaa taitavasti sitä ristiriitaa, mikä varmasti täytyy väkivaltaa läheisensä toimesta kokevan uhrin tuntea mielessään. Kun puoliso on kuitenkin toisaalta se ihana, hurmaava ja rakas, niin kuinka paljon voi rakkauden nimissä antaa anteeksi? Kaikkiko? Vai missä menee se raja, kun tietää, että kyse on jo elämästä ja kuolemasta?

Vaikka tarinassa on mukana myös Mikon lapset ja Lauran ajatuksissa lapset saavat koko ajan enemmän ja enemmän tilaa ja hän kokee heistä vastuutakin asioiden luisuttua kohti helvettiä, ei lasten tunteisiin kuitenkaan päästä käsiksi. Mutta se olisikin jo oma tarinansa. Mielestäni on hyvä silti, että tarina herättää pohtimaan myös lasten roolia kaikessa tuossa. Sitä uusperheen elämän tuomaa ristiriitaa, kun lapset eivät ole omia mutta silti tulleet itsellekin jo tärkeiksi. Kaikki anteeksi on ennen kaikkea Lauran tarina, vaikka Mikkokin saa äänensä siinä esiin. Ja tämä on nyt se pieni kompastuskivi, johon minä lukiessa törmäsin. En oikein osaa perustella miksi, mutta jostain syystä koin nuo Mikon ajatuksia sisältävät luvut vähän irrallisina ja minua lukijana etäännyttävinä. En tiedä miksi ne eivät tuntuneet niin luontevan uskottavilta kuin olisivat voineet. Ymmärrän kyllä tarinassa niiden merkityksen, tai ainakin luulen näin. Parisuhdeväkivaltaa kokevan silmin varmasti varsinkin aluksi on vaikea ymmärtää, miten se toisaalta niin ihana puoliso voikin olla niin hirveäkin. Mikon sisäisten ajatusten tarinaan tuominen tuntuukin yritykseltä ymmärtää tuota ristiriitaa ja toisaalta keinolta yrittää konkretisoida lukijalle sitä puolisossa tapahtuvaa valtavaa hyvän ja pahan vuorottelun aiheuttamaa hämmennystä uhrissa. Ehkä tämä kokemukseni tuon suhteen liittyy enemmän tekstin toteutukselliseen puoleen noissa osuuksissa kuin itse asiaan. Ja tässä varmaan taustalla on taas se, että koin kirjan niin vahvasti kuitenkin omaelämäkerrallisena, että Mikon ajatuksiin asettuminen ei vain tuntunut kaiken muun tarinan keskellä sujuvan luontevasti.

Kaikki anteeksi on kirja, jolla on todella vahva yhteiskunnallinen kaiku. Vaikka se on tavallaan "vain yhden naisen tarina", se antaa kasvot ilmiölle, joka tälläkin hetkellä koskettaa liian monia ihmisiä. Yksikin väkivallan teko on liikaa. Manninen on rohkea nainen, kun on uskaltanut antaa itsestään tuntemattomille ihmisille jotain niin intiimiä ja väkevää, mistä yleensä vaietaan. Joten lukekaa. Älkääkä enää vaietko.

Olet minun toiveeni ja haaveeni
ja sinulle annan kaikkeni
Suuren surun keskellä
silmät kiinni pannukakusta
olet hetken muualla
Epäilen 
että kylässä taivaassa
Enkä minä tiedä
miten kaikki tämä kauneus
juuri minulle
on totta

Sijoitan kirjan Helmet- haasteessa kohtaan 9: kirjan kansi on yksivärinen, sillä luin ilman kansipaperia ja näin ollen vähän helpotusta tämän haastekohdan suorittamiseen ;)