Anna Gavalda: Karkumatka

(Gummerus 2010)

”Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkutia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toisemme ja millä tavoin siteet höltyisivät?"

Hillitty ja aina niin turvallinen Simon on matkalla tylsiin sukulaishäihin bakteerikammoisen, ylisäntillisen vaimonsa Carinen kanssa. Takapenkille hyppää mukaan Simonin boheemi sinkkusisko Garance joka on myös kirjan kertojaminä, sekä lopulta myös kaikkien rakastama avioerokriisin keskellä ajelehtiva Lola. Sisarusten on tarkoitus vielä tavata sisaruskatraan neljäs, vanhan linnan oppaana toimiva Vincent hääjuhlapaikalla.

Automatka häihin on levoton, Lola ja Garance eivät voi olla kiusaamasta Carinea aina tilaisuuden tullen. Carinen pöpökammo herättää hilpeyttä Lolassa ja Garancessa, mutta tuo väistämättä omat koomiset piirteensä seureen automatkaan. " Söimme moottoritien levähdyspaikalla kumimaiset voileivät. Ihan hirveät. Minä olin ehdottanut päivän annosta jossain tienvarsibaarissa, mutta kun niissä "ei osata pestä salaattia." Totta. Olin vallan unohtanut. Siispä söimme vakuumipakkauksiin pakatut voileivät. (Paljon hygieenisempää.) "Tämä ei maistu hyvältä, mutta ainakin tietää mitä syö!" Onhan sekin yksi näkökanta."

Automatka sisarusten kanssa saa Garancen mietteliääksi ja palaamaan takaisin hetkeksi lapsuusmuistoihinkin. Hämmennystä herättää kuitenkin eniten Simon, joka tunnustaa olevansa väsynyt, kaikkeen. Garance on huolissaan, eihän heidän oma sankari voi olla väsynyt, vai voiko? Tosin eihän kaikkien ihaileman Lolankaan elämän pitänyt mennä kuten meni. Kukapa siis loppujen lopuksi tietää ennalta elämämme suunnan?

Perille, "huitsin nevadaan" saavuttuaan sisaruksille selviää, että Vincent ei pääsekään häihin työkiireidensä vuoksi. Juhlat ovat alkamaisillaan ja Carine hätytteleekin jo Simonia kirkkoon "hyvien paikkojen toivossa". Simon kehoittaa Carine menemään edeltä ja tekeekin Garancelle ja Lolalle yllättävän ehdotuksen: Mitä jos he jättäisivätkin tylsät häät väliin ja livahtaisivat tapaamaan Vincentiä! "Aluksi emme tohtineet puhua. Olimme näet aika pistoksissa, ja Simon vilkaisi peruutuspeiliin joka kymmenes sekunti. Odotimme ehkä kuulevamme raivopäisen ja sylkeä vaahtoavan Carinen peräämme usuttaman poliisiauton ujellusta. Mutta ei, mitään ei kuulunut. Oli hiirenhiljaista." Vaan ei kauaa, sillä pian auton täyttää niin radiosta kuuluva ikihitti "Stayin' alive" kuin sisarusten vapautunut nauru!

Hulvattoman hirnunnan ja yhteislaulun siivittämänä he lopulta löytävätkin Vincentin linnan. Vincent on parhaillaan pitämässä esitelmää linnasta, jonka hän kertookin muka kuuluneen hänen suvulleen usean sukupolven ajan. Esitelmää tirskuen sivusta seuraavat sisarukset saavat lopulta Vincentin seuraansa ja niin nelikko on kasassa, valmiina pieneen yhteiseen irtiottoon vaikka arjen rasituksia ja velvoitteita. "Simon lauloi, Vincent nauroi ja Lola hymyili. Kävelimme nelisin pitkin kuumana hehkuvaa tietä kohti keskiranskalasta pikkikylää. Ilmassa väreili asvaltin, mintun ja niitetyn heinän tuoksu. Lehmät ihailivat meitä, ja linnut kutsuivat toisiaan aterialle. Muutama gramma lempeyttä."

Nelikko pääsee osaksi häähumua, mutta tyystin erilaista mitä alunperin oli tarkoituksena. Mustalaisleirin villi ja railakas elo saa auringonpaisteen vaihtumaan jo kuutamoksi, kun porukka lopulta päätyy yöksi Vincentin isännöimään linnaan. Aamun valjetessa he tajuavat, että tuo pieni, vallaton irtiotto on tullut tiensä päätökseen ja on aika palata arkeen. Mutta kuka tai mikä on Garancella seuranaan kotiin palatessaan ;)?

Olen lukenut Gavaldalta aikaisemmin hänen Kimpassa -teoksen, josta pidinkin valtavan paljon. Omassa hyllyssä odottaa nyt Gavaldan Lohduttaja vielä lukemistaan. Karkumatkassa ote kerrontaan on kevyt, mutta vahvasti ironinen. Varsinkin sinällään sivuhenkilöksi jäävä Carine naurattaa minua neuroottisuudellaan. Kirja on rakenteeltaan novellimainen ja siten todella nopea lukea. Kirjan idea, pieni villi irtiotto kaikesta arjen kuormasta ja kaavoihin kangistumisesta tuntuu kiehtovalta! Herään pohtimaan, olisiko meille kaikille aikuisille hyväksi tehdä joskus oma pieni päivän karkumatkansa? Ehkä hypätä autoon ja ajaa yllättäen vanhan ystävän tai sukulaisen luokse ja heittäytyä hetkeksi muistojen ja hyvän yhdessäolon taianomaiseen ilmapiiriin? Vai olemmeko jo niin rutiinoituneet omiin arkisiin kuvoihimme, että pystymme tekemään omat pienet karkumatkamme vain mielissämme, jos sielläkään?

Kirjan kepeys on kuitenkin myös sen puuttumaan jäävä syvempi merkitys. Sisarusten lapsuutta sivutaan nopeasti, välähdyksittäin. Jotenkin jäin kaipaamaan lisää tarinaa noiden lyhyiden sivuamisten ympärille. Gavaldan tyyli kirjoittaa on kuitenkin niin taidokas, kiehtova, että aloin melkein heti kirjan lopetettuani kaivata tästä pidempää versiota, niin matkan määränpäähän kuin henkilöiden sisimmän suhteen. Itsessään kirja on kepeä tarina, jossa on kuitenkin ripaus vakavuuttakin ironian värittämänä. Gavalda onnistuu mielestäni täydellisesti ironisessa tekstissään ja saikin sillä minut nauramaan useasti. Ehkä se antaa anteeksi sen, että pääosin sisarukset henkilöinä jäävät hieman etäisiksi. Mutta miksi kaipaan edes enemmän, kun kuitenkin lukukokemuksena tämä oli nautinnollinen ja kepeä? Siinäpä ehkä minulle lukijana haastetta osata ottaa joskus tämäntyyliset, novellimaiset kirjat sellaisenaan, kevyenä ja nopeana lukukokemuksena, eikä ahnehtia enemmän ja syvällisemmin. Kun kuitenkin, se kaikki olennainen on tässä ja nyt.

3/5