Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Kustantaja: Myllylahti 2018
Sivuja: 352

Sinä keräät kukkia, jo kuivuneita. Ne ratisevat pienessä kädessäsi.
Kenelle sinä keräät niitä, minä kysyn.
Sinä kavahdat minua. Et uskalla vastata, olet niin peloissasi. Noin pieni ei saisi pelätä. Noin pienen pitäisi olla turvassa.
Ota kädestäni. Vien sinut turvaan. Saatan sinut perille.



Saimaan sydämessä, pienessä Oravin kalastajakylässä vanha pariskunta tekee järkyttävän löydön: katiskaan on tungettu kuollut tyttö, kadoksissa ollut 9-vuotias Sofia. Poliisikaksikolla, Isa Karoksella sekä Niiles Aarnikoskella on molemmilla omakin elämä sekaisin, mutta Sofian järkyttävän kohtalon selvittäminen on nyt ensisijalla. Pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa ja toisten asiat, ei luulisi olevan vaikea saada syyllistä selville. Monella tuntuu kuitenkin olevan käsitys siitä, keneen poliisin pitäisi tutkimuksensa kohdistaa eikä tuo näkemys ole todellakaan yhteneväinen. Sofian kaulasta löytynyt outo puukoru kaiverruksineen hämmentää Isaa ja Niilestä entisestään. Aikaa kuluu, ja Sofian järkyttävä kuolema alkaa näyttää vain jäävuoren huipulta. Jokin pimeä on hiipinyt Oraviin, ja se kiristää otettaan entisestään hämmennyksen vallassa olevassa kylässä. Oman elämän tragedia yhdistettynä murhatutkintaan koettelee Isaa toden teolla. Lopulta on mahdoton erottaa, keneen voi luottaa ja keneen ei. Kaiken taustalla häilyy kuitenkin se merkittävä kysymys: miten joku kykenee murhaamaan lapsen? Vahvat painajaiset piinaavat Isaa ja oma traaginen menneisyys alkaa olla hankala kyetä pitää jossain mielen sopukoilla, piilossa.

Kauan sitten, 1880-luvun Alaskassa sisko ja veli kohtaavat elämän julmuuden traagisin tavoin. Vuosikymmeniä myöhemmin Suomessa Naarajärven vankileirillä nuori mies puolestaan joutuu katsomaan pahuutta silmästä silmään. Kaikki tämä niin kaukana tästä hetkestä, mutta silti niin merkittävinä hetkinä, alkuina sille, mikä nyt on Oravissa valloillaan.

Illalla, kun Maya on nukahtanut, minä merkitsen lattiaan taas uuden viillon kalaveitsellä, jonka löysin arkusta. En ole ihan varma, olenko merkinnyt jokaisen tarinan, jonka olen minun siskolleni kertonut vai jokaisen päivän, jonka olemme täällä olleet. Mutta ei sillä ole väliä. Ne ovat sama asia. 

Pimeä jää on kieltenopettajan Tuire Malmstedtin esikoisteos, aloittaen samalla Isa Karos -sarjan. Aivan ensin täytyy vähän avautua aiheesta dekkarit, psykologiset trillerit. Jostain syystä olen vuosi vuodelta tullut niiden suhteen nirsommaksi ja kriittisemmäksi. Välillä huomaan tarvitsevani ns. hajurakoa niihin ja tietoisesti olen pidemmän tovin lukematta niitä ja keskityn muuhun lukemiseen. Näistä lähtökohdista lähdin siis lukemaan Malmstedtin esikoista. Malmstedt kuljettaa tarinaa kolmessa aikalinjassa: nykyhetki, 1940-luku sekä 1880-luku Alaskassa. Äkkiseltään voikin tuntua, että näinköhän nämä kolme tarinalinjaa kohtaavat tai linkittyvät uskottavasti, mutta Malmstedt lunastaa kyllä odotukset silläkin saralla. Kaikki liittyy kaikkeen. Mennyt, nykyisyys. Malmstedt ei todellakaan mene esikoiskirjailijana sieltä, missä aita matalin, vaan kunnianhimoisesti on luonut tarinan, joka muodostaa toimivan kokonaisuuden. Jostain syystä kotimaisissa dekkareissa ( ja sarjoissa sekä leffoissa) kotimaisen erottaa muista pohjoismaisista. Tämä on mielenkiintoinen ilmiö, jolle en ole löytänyt selitystä. Miksi vaikkapa Ruotsista tai Norjasta tulee kuin sieniä sateella menestysdekkareita, mutta meiltä Suomesta harvemmin? Malmstedtin kirjaa lukiessa tuli tunne, että lukee kansainvälisen tason trilleriä. Se on juoneltaan kunnianhimoinen ja monivivahteinen, tunnelmaltaan koukuttava ja paikoin oikeasti pelottava. Lukijana joutui aikamoiseen pyöritykseen syyllistä arvellessa. Hienoa oli myös se, että jännite piti ihan oikeasti viimeiselle sivulle saakka, huh!!

Henni yritti rauhoitella itseään. Se on vain katista. Se on ihan varmasti jonkun mökkiläisen katiska. Samalla Henni pakotti itsensä nousemaan kiveltä. Hän nilkutti kivikossa katiskaa kohti. Hän näki jo metrien päästä, ettei katiska ollut tyhjä.
Pastellinvärinen neuletakki. Sen hän näki ensimmäisenä.
Pienet, sinertyneet sormet pastellinväristä neuletta vasten.
Kaulassa raskas, puinen koru.
Hiukset sotkuisena kasvoilla, niiden alta erottuivat vain tummuneet huulet.
Henniä alkoi paleltaa. Paleltaa sisältä. Hänen sydämensä läpi puhalsi viileä tuuli.


Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 21: kirja ei ole omalla mukavuusalueellani. Tämä siksi, että trillerit, joissa uhka kohdistuu lapsiin ja lapset joutuvat uhriksi, ei ole todellakaan helpoimpia aiheita, enkä niitä siksi useinkaan halua lukea. Malmstedt muuten onnistuu tässäkin sen suhteen, ettei mässäile aiheella. Pimeä jää on selkeästi parhaimpia kotimaisia dekkareita, joita olen koskaan lukenut. Pidän myös kirjan nimen monimerkityksellisyydestä. Sillä aina joskus, pimeä jää...

Kommentit

  1. Vaikuttaa niin mielenkiintoiselta dekkarilta, että pitää ehdottomasti munkin lukea tää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä,suosittelen isosti! Todellakin kansainvälistä tasoa!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)