torstai 23. syyskuuta 2010

Fjodor Dostojevski: Netotska Nezvanova

(Minerva Kustannus Oy 2008)
"Asunnostamme näkyi puoli kaupunkia, sillä asuimme aivan katon alla valtavassa kuusikerroksisessa talossa. Kalustuksemme oli vaatimaton: pölyinen sohva, jonka rispaantuneen päällyksen välistä näkyivät niinet, yksinkertainen valkoinen pöytä, kaksi tuolia, äidin vuode, pieni, jotain epämääräistä sisältävä kaappi nurkassa, kallistunut piironki ja rikkinäiset paperisermit."

Pieni Netotska-tyttö katselee pienen ja ankean kotinsa ikkunasta kotikadun varrella näkyvän, hänen silmiinsä melkein taianomaisen talon, ikkunoista verhojen takaa läpitunkevaa valoa, juhlivien ihmisten varjoja. Haaveissaan hän näkee itsensä asumassa loisteliaassa talossa, yhdessä isänsä kanssa. Netotskan oikea isä on kuollut Netotskan ollessa vain parivuotias, eikä hän muistakaan oikeaa isäänsä lainkaan. Äidin uuden avioliiton myötä heidän elämäänsä tulleesta Jefimovista tulee uusi isä Netotskalle. Siksi tarinassa hän kulkee isänä, Netotskan ainoana muistamanaan isänä.  Raskas arki masentuneen äidin ja narsistisen isäpuolen kanssa ei paljon onnen hetkiä Netotskan elämään tuo. Jo varhain hän oppii aistimaan aikuisten tunteita ilman sanojakin, samaan aikaan kun hänen sydämensä halajaa pyyteetöntä rakkautta ja huolenpitoa. Rajun, melkeinpä intohimoisen lapsenrakkauden voimin hän palvoo isäpuoltaan, joka osaa ovelasti hyväksikäyttää Netotskan kiintymystä omiin suuruudenhulluihinkin tarkoitusperiinsä. Samaan aikaan kun Netotskan kiintymys Jefimovia kohtaan vain kasvaa, kasvaa myös etäisyys hänen ja äitinsä välillä. "Joskus nurkkaukseemme lankesi kuollut hiljaisuus kokonaisiksi viikoiksi. Isä ja äiti väsyivät riitelemään, ja minä elin heidän välissään entiseen tapaan, kaiken aikaa vaieten, kaiken aikaa ajatellen, kaiken aikaa ikävöiden ja kaiken aikaa tavoitellen jotain haaveissani. Tarkkaillessani heitä molempia ymmärsin täysin heidän suhteensa toisiinsa. Ymmärsin tämän julkisanomattoman, ikuisen vihamielisyyden heidän välillään. Ymmärsin kaiken surun ja sotkuisen elämän katkun, elämän, joka oli pesiytynyt meidän nurkkaamme. Ymmärsin sen tietenkin ilman syitä ja seurauksia, juuri siinä määrin kuin kykenin."

Elämä ei kohtele hellin käsin Netotskaa ja heittääkin hänet tragedian seurauksena kirjaimellisesti kadulle tajuttomana, vailla isää ja äitiä. Kun hän seuraavan kerran avaa silmänsä, kohtaa hän joukon lempeitä kasvoja, jotka ovat ystävällisesti päättäneet ottaa tuon pienen orpotytön hoiviinsa. Siitä alkaa Netotskan uusi elämä ruhtinasperheen hoivissa. Ruhtinaan tytär, nuori ruhtinatar Katja sytyttää Netotskan sydämen palon hurjalla voimalla. Kahden täysin eri maailmasta olevan tytön ailahteleva ystävyys on täynnä tunteiden paloa, oikuttelua ja varovaista, haparoiden heräävää eroottisuuden tunnetta. Mutta elämällä on jälleen muita suunnitelmia Netotskan varalle ja hän päätyykin toisen perheen huomaan.

Arki uudessa perheessä kuluu melkein tuskaisan hitaasti ja Netotska kokeekin erakoituneensa entisestään. Hän tarkkailee perheensä jäseniä syvällä älykkyydellä havainnoiden. Yllättäen Netotskan elämä saa kuitenkin uutta sisältöä, kun hän eräänä päivänä löytää salaisen paikan täynnä toinen toistaan kiehtovampia romaaneja, joita hänen ei ole annettu lukea. "Näytti siltä, että kohtalo itse olisi pysäyttänyt minut tähän uuden elämän kynnykselle, johon olin niin voimakkaasti pyrkinyt ja jota olin arvuutellut yöt ja päivät, ja että ennen kuin kohtalo päästäisi minut tälle tuntemattomalle tielle, se nostaisi minut korkealle ja näyttäisi sieltä tulevaisuuden taianomaisena kuvaelmana, houkuttelevana, loistavana näkymänä. Kohtalonani oli kokea koko tämä tulevaisuus lukemalla se ensin kirjoista, elämällä se haaveissa, toiveissa ja kiihkeässä innostuksessa, nuoren mielen suloisissa tunnekuohuissa." Mutta sitten sattuma vai liekö juuri kohtalo heittää Netotskan eteenerään kirjan välistä jotain, joka muuttaa hänen suhtautumistaan uuteen perheeseensä...ja hän huomaakin olevansa keskellä ihmissuhdedraamaa äärimmillään. Enää Netotska ei voi olla vain viaton sivustakatsoja...

Dostojevski. Jotain vaikeaselkoista, korkealentoista, puuduttavaa. Näin olen nuoruusvuosista tähän päivään saakka ajatellut. Tai tarkemmin sanottuna siihen hetkeen saakka kun pari päivää sitten aloitin lukemaan Dostojevskin tarinaa Netotskasta. Olen niin iloinen, että vihdoin päätin tarttua ns. härkää sarvista ja katsoa, olenko vuosikaudet kantanut täysin väärää mielikuvaa ja kenties menettänyt oikeasti jotain olennaista kirjallisuuden saralla. Ja nyt, kirjan lukeneena, voin sanoa, että olisipa tällainen kirja sattunut käsiini jo opiskeluvuosina, niin mielikuvani Dostojevskin tuotannosta olisi varmasti toinen. Sinällään kirja on ymmärtääkseni hyvin tyypillistä "parhainta Dostojevskiä" ja kirjan hienosta, seikkaperäisestä ns. alkusanat-osiosta käykin ilmi, että kirjailija itse on ollut hyvin innoissaan Netotskan tarinan kirjoittamisesta. Tyyliltään ja tunnelmaltaanhan nämä venäläiset, sangen sentimentaaliset tarinat ovat hyvin erilaisia totuttuihin nykyromaaneihin verrattuna. Kuitenkaan tietyt teemat niin perheiden välisessä dynamiikassa kuin yksilön kehityksessä eivät ole muuttuneet vuosisadan, saati tuhannen vaihtuessa.

Dostojevski oli alunperin suunnitellut tarinasta peräti kuusiosaista teosta. Kuitenkin kolme seuraavaa osaa ilmestyi lehtinovelleina, ja kirjoitustyö keskeytyi kokonaan, kun hänet pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, josta hänet kuitenkin armahdettiin. Niinpä Netotskan tarina jää lukijalle avoimeksi, mutta kuitenkin toimii omana tarinanaan hienosti. Netotskan tarina on täynnä tunteiden paloa, lapsen kärsimystä, ihmismielen raadollisuutta ja venäläiseen tapaan suudelmia suudelmien jälkeen. Toisaalta taas se on täynnä ymmärrystä ja anteeksiantoa.

Tunnistin hetkittäin Netotskassa jotain samaa, mitä Jane Austenin luomien kirjojen naisissakin; tuota  rakkaudenkaipuista muita ihmisiä sivusta oivaltavasti tarkkailevaa nuorta naista. Mutta kuten sanoin, vain hetkittäin, sillä siinä missä Austenin hillitty Elisabeth tyytyisi luomaan vienon, kenties hieman leikkimielisen katseen tunteidensa kohteeseen, syöksyisi Netotska kuitenkin lopulta antamaan märkiä suudelmia ympäri kasvoja todistaakseen kiintymyksensä. Niin se koitti siis lopulta tämäkin päivä, että vertaan Dostojevskin ja Austenin luomia mielenkiintoisia naisia, tyttöjä keskenään. Saattaahan tämä vertaus tuntua osasta teistä sangen absurdilta, mutta niin kuin nuori Netotska hullaantui löytäessään kirjojen huikean maailman, niin minä hieman innostuin löytäessäni "sen" Dostojevskin, miksi hänen teoksiinsa kannattaa tutustua ja siten mursin sen pinttyneen mielikuvan, joka minulla kirjailijan tuotannosta oli. Ja katsokaa tuota kirjan kannen tyttöä, nuori Netotska vieno hymy huulillaan, valmiina uuteen elämään niin ihastuttavana, tuttuna. Tämä on Netotskan tarina, jonka hän haluaa kertoa sinulle. Juuri sinulle.

3/5

8 kommenttia:

  1. Ihana kansi, kiinnostava postaus!

    Vai et ole lukenut venäläisiä klassikoita, Susa...Seuraavaksi, sitten kun aikaa on, voit lukea vaikkapa Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja Pasternakin Tohtori Zivago...

    Tosiaankin, Janen maailmassa intohimo on enempi vain ajatuksissa, ei teoissa, sen sijaan slaavittaret ovat aivan oma lukunsa;-)

    Luen tämän, kun aikaa on...Kiitos Susa ja lumoovaa viikonloppua♥

    (Sade lankeaa...wau!)

    VastaaPoista
  2. Hannelen kirja-paratiisi: Tämä oli kyllä mielenkiintoinen kirja!

    Leena: En ole lukenut en, ja siksikin oli jotenkin tärkeää nyt vihdoin laajentaa kirjallista maailmaa myös sillä saralla ;) Ja juu, ensin vähän naistenhömppää Weinerin muodossa ja sitten, sitten sade lankeaa..

    VastaaPoista
  3. Luin Rikoksen ja rangaistuksen viime vuonna ja vaikka paikoitellen pikkuisen puuduttikin niin silti yllätyin iloisesti! Vielä en ole muuta Dostojevskia lukenut mutta aion kyllä.

    VastaaPoista
  4. Erinomainen arvostelu! Tuntuu kuin olisit saavuttanut jotain oleellista venäläisistä klassikoista ja Dostojevskista. Kiinnostavan oloinen kirja muutenkin.

    En ole tätä kirjaa lukenut, mutta pakko kysyä sinulta ja muilta, että luitteko lukiossa venäläisiä klassikoita? Me luimme jo silloin Dostojevskin "Rikoksen ja rangaistuksen" sekä Gogolin "Nenän" ja Tsehovin novelleja. Äidinkielenopettajamme oli kirjailija ja meillä opetus painottui kirjallisuuteen kieliopin sijaan (= hyvä ja huono juttu). Yliopistossa sitten luin "Rikoksen ja rangaistuksen" uudelleen enkä koskaan kokenut sitä raskaana. Suosittelen tämän kirjan jatkoksi :)

    Olen iloinen, että luit tämän. Venäläinen hidas kerronta sopii syksyyn.

    VastaaPoista
  5. Upea arvio, taas! Mukava on lukea tällaisistakin (siis vanhoista? klassikosita?) välillä.

    Minustakin venäläinen kerronta sopii syksyyn, sen viipyilevyys ja pinnan rauha. Me ei koulussa luettu näitä, sitten myöhemmin kyllä olen lukenut paljonkin, mutta en tätä.

    VastaaPoista
  6. Ajankohtainen aihe tuo Dostojevski, äikän tekstitaidon kokeessa oli juuri Rikos ja rangaistus -teoksen alku ja siinä piti pohtia Raskolnikovia.

    Itse luin venäjäkautenani Dostojevskiä ja Rikos ja rangaistus -teos aukeni, kun ensin luin sen ja sitten kävimme katsomassa mahtavan näytelmän ko. teoksesta. Toltsoin Sota ja rauha oli hyvin puuduttavaa... Anna Karenina myös ehkä vähän... Mutta siis Dostojevskiä en ole koskaan pitänyt puuduttavana. Ihanaa, että löysit 'helpon' kirjan ja nyt voitkin jatkaa siihen Raskolnikoviin =O

    Lumiomenalle vastausta: emme lukeneet lukiossa näin raskaita teoksia, ei oikeastaan luettu mitään - ehkä Maupasssantin Koru-novellin luimme. Nykyisinkään lukiossa ei lueta näin raskaita teoksia, maailmankirjallisuus-kurssilla pitäisi tutustua maailman klassikoihin, mutta viime viikolla testasin, että kuinka moni on koskaan kuullut Dostojevskin nimeä ja about puoli luokkaa oli kuullut. Muutenkin koulussa kaikki tekstit ovat lyheympiä ja helpompia koko ajan vaan.

    VastaaPoista
  7. Satu: Rikosta ja rangaistusta on tosiaan kehuttu, eli seuraavaksi kyllä varmaan tohtisi sitäkin kokeilla;)

    lumiomena: Meillä ei lukiossa luettu Venäläisiä klassikoita eikä itse asiassa muutenkaan mitään ns. raskaita teoksia. Ja nyt kun mietin, meillä muutenkin luettiin aika vähän kirjoja, enemmän oli kielioppia ja ainekirjoitusta, esitelmiä jne.

    Ilse: Totta, jotain erityistä syystunnelmaa tässä kirjassa tyylinsä puolesta oli;)

    Mari A.: Itsekin yhä iloitsen, että tämän teoksen myötä vihdoin Venäläiset klassikot alkavat aueta minullekin! Anna Karenina kyllä itse asiassa kiinnostaa minua kovastikin..Selvästikin omankin kirjahyllyn sisältö tulee laajenemaan;)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)