tiistai 7. syyskuuta 2010

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri

( Schildts 2009)

"Tavallaan tuntuu hyvältä riippua täällä ylhäällä. Maisemat ovat hienot, ja jäätynyt ruumiini keinuu tuulessa kevyenä. Ajatukset saavat vaeltaa halunsa mukaan.  Koen rauhaa, jollaista en ole koskaan aikaisemmin tuntenut, jollaista en ole osannut toivoakaan. Ääneni on uusi, samoin katse. Ehkä olen nyt se ihminen, joksi en koskaan saanut mahdollisuutta tulla."

Mons Kallentoftin genressään hyvin poikkeuksillisessa dekkarissa lukija pääsee osaksi henkilöiden vapaata, hyvin henkilökohtaista ajatusten virtaa, niin elävien kuin kuolleidenkin. Helmikuun jäätävä pakkanen kietoo Itä-Götänmaan keskellä sijaitsevan, metsien ja lakeuksien ympäröimän Linköpingin kaupungin harmaan valkeaan viittaansa. Keskellä kylmää ja hyistä sydäntalvea, löytyy eräänä aamuna tammen oksasta roikkumasta raa'asti murhattu mies. Poliisin väkivaltaosaston ylikonstaapeli Malin Fors, joka ajelehtii omien sisäisten tuskiensa, yksinhuoltajuuden ja poliisin roolin ristipaineen aallokossa, saa pian huomata, että paha on rantautunut kaupunkiin. Yhdessä kollegoidensa kanssa hän koittaa löytää vastauksia kuolleen miehen kohtaloon ja huomaa joutuneensa keskelle moninaista vyyhtiä, jonka purkautumisesta ei voi seurata pelkkää hyvää. Kaiken yllä tapahtumia tarkkailee tuo surullisen kohtalon kokenut mies, joka nyt on vapaa maallisista murheista. "Haluatteko todella, että tämä tarina kerrotaan teille? En usko. Se on pahempi, kauheampi, pimeämpi, armottomampi kuin aavistattekaan. Jos jatkatte tästä eteenpäin, valitsette tien suoraan siihen ytimeen, jossa voi hengittää ja elää vain ruumis, ei sielu, paikkaan jossa me olemme kemiaa, jossa olemme koodeja, kaiken ulkopuolella olevaan paikkaan, jossa tunteista ei tiedetä mitään. Sen tien päästä, valkeuteen peittyneestä omenantuoksuisesta pimeydestä, te löydätte valveuia, jotka ovat niin mustia, että ne saavat tämän talven tuntumaan lämpimältä ja kutsuvalta. Mutta tiedän, että juuri sen tien te valitsette. Tehän olette ihmisiä. Sellaisia te olette."

Kirjan henkilöt tulevat lähelle lukijaa, varsinkin Malin, rönsyilevän, rehellisen ajatusvirran myötä. Se tekee heistä erityisen inhimillisen tuntuisia, kuin tuttuja. Malin ei olekaan pelkkä poliisi, vaan toisaalta myös rakkaudenjanoinen nainen, erehtyväinen ja epävarmakin. "Minä kaivelen ja tongin ihmisten elämää, yritän paljastaa heidän salaisuutensa. Siinä puuhassa ei ole minkäänlaista lämpöä, mutta pidän siitä silti. Miten minusta tuli tällainen?

Onko puussa roikkuneen miehen, "Pallo-Benganin" murha vain jäävuoren huippu. Tekeekö joku rituaalimurhia? Minne on vuosien saatossa kadonnut rikolliskolmikko "Murvallin veljekset", tiuhat merkinnät poliisien kirjoissa loppuvat kuin seinään. Kuka raiskasi ja pahoinpiteli julmasti Pallo-Benganista aikanaan huolta pitäneen sosiaalityöntekijä Maria Murvallin, Murvallin veljeskolmikon siskon? Pakkanen pitää kaupunkia otteessaan ja Malin tuntee tutkimusten junnaavan paikoillaan. Omakin elämä tuntuu välillä liian monimutkaiselta, sellaiselta, että hän tarvitsee oloaan helpottaakseen teguila-paukun, tai toisenkin. 

Harvoin dekkarissa näkee näin kaunista, suorastaan runomaista leikittelyä sanoilla. Niin elävien kuin kuolleiden ajatukset tuovat tarinaan aivan oman syvyyden, ja toisaalta pehmentävät sinällään raakaa tarinaa kaiken taustalla. Kallentoft osaa hyvin intiimillä tavalla tuoda kirjan henkilöitä lukijan lähelle, melkein kuin salaa kuuntelisi heidän ajatuksiaan. Hän ei myöskään sorru siihen, että kiihdyttävän pikajunan vauhdilla tykittäisi toinen toistaan raaempia tapahtumia lukijan verkkokalvolle, vaan antaa tarinalle aikaa rakentua ja samalla myös luoda vahvoja henkilökuvia. Kiehtovaa on mielestäni myös se, millaiseksi hän on päähenkilön luonut; ei mikään tyypillinen dekkarien sankaritar, mutta kuitenkin niin helposti pidettävä. Tämä sankaritar saattaa herätä aamulla jostain muualta kuin mistä pitäisi, mutta kuitenkin haikein ajatuksin ajattelee välillä ex-miestään. Äidin rooli ei aina ole se helpoin, mutta kuitenkin hän antaisi kaikkensa tyttärensä puolesta. Erityisesti pidin kirjassa Kallentoftin tavasta tuoda tekstiin ajatuksia, kysymyksiä, joita väkisin jää pohtimaan vielä lukemisen jälkeenkin. 

"Pahan maantiede. Miltä se näyttää? Millaiset sen pinnanmuodot ovat?"


3/5

2 kommenttia:

  1. Susa, miten kiehtovaa, että dekkarilla on näin lumoava kansi. Näin se pitää tehdä: laatudekkari.

    Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että karmeinta mitä voi jännityskirjassa kokea, on raakuuksien tykitys, siinä uupuu lukija ja joku olennainen häiriintyy. Mielestäni se kertoo dekkaristin epävarmuudesta enempi kuin mistään muusta. Jos aikaa riiittää teen tästä yhden jutkskan...

    (Minä sitten kadehdin tuota sinun seuraavaa kirjaasi! Oi, miksi en ottanut sitä!)

    VastaaPoista
  2. Tämä kirja on ehdottomasti otettava syksyn lukuohjelmistoon, niin mielenkiintoisella tavalla kirjoitit kirjasta ja sen henkilöistä sekä tapahtumista.
    Samaa mieltä olen kuin sinä ja Leena että hyvä dekkari ei synny veristen kohtausten määrästä vaan todellakin siitä miten juoni rakentuu ja myös siitä millaisen tunnelman kirjoittaja onnistuu tuomaan koko kirjaan. Ihania lukuhetkiä myös seuraavan kirjan kanssa.
    Syysaurinkoisia terveisiä

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)