Jennifer Weiner: Tietyt tytöt

 

(Wsoy 2010)

Kymmenisen vuotta sitten Cannie eli hyvin erilaista elämää, julkaistuaan juuri suorapuheisen ja paljon kohua herättäneen bestsellerin, joka pohjautui hänen elämäänsä. Hän oli jo tuolloin äiti, suloiselle kolmivuotiaalle Joylle sekä löytänyt elämänsä rakkauden, Peterin. Kaiken kohun jälkeen Cannie kuitenkin vetäytyi julkisuudesta ja keskittyi perheeseensä. Kirjoittamista hän ei jättänyt vaan alkoi omaksikin yllätyksekseen kirjoittamaan salanimellä scifiä. Elämä kulki tasaisia, onnellisia uomiaan ja nyt nelikymppisenä hän oli onnellisesti Peterin kanssa naimisissa ja luovi äitiyden haasteiden aallokossa Joyn ollessa jo 13-vuotias nuori. Oman haasteensa Cannien arkeen tuo Peterin toive yhteisestä lapsesta. Ajatus sinällään vauvasta, yhteisestä lapsesta, ei tunnu Canniesta hullummalta, mutta käytännön seikat tuovat omat, merkittävät rajoitteensa. Joyn synnytyksen yhteydessä Cannieltä nimittäin jouduttiin poistamaan kohtu. Peter on kuitenkin vakuuttunut, että sijaissynnyttäjä olisi ratkaisu heidän ongelmaan, mutta Cannie epäröi. Lopullisesti tasaisen arjen mullistaa se, että Joy löytää äitinsä aikanaan kirjoittaman kohukirjan...

Järkyttyneenä Joy lukee kirjasta, kuinka kirjan päähenkilö kertoo vahinkoraskaudestaan ja hurjista miesseikkailuista. Samaan aikaan hänellä herää halua selvittää totuuksia niin omista juuristaan kuin äitinsä suvun koukeroisista kuvioista, erityisesti Joyn isoisän kohtalosta. Cannie ihmettelee Joyn huonontuvia kouluarvosanoja ja tytön erikoista, välttelevääkin käytöstä samaan aikaan kun kamppailee ristiriitaisten tunteiden kanssa sijaissynnyttäjä-suunnitelmaa kohtaan. Kuitenkin hän suhtautuu tyttäreensä voimakkaan ylisuojelevasti, melkein takertuvasti. Keskosena syntynyt, kuulolaitetta kantava Joy koittaa selviytyä koulumaailman koventuvassa "suosikki-epäsuosittu"-asetelmassa luovien vanhojen ystäviensä ja koulun suosikkiporukan välillä. Hän haluaisi ottaa jo, edes niitä haparoiviakin, omia askeleita kohti itsenäisyyttä, mutta Cannie ei ole valmis hellittämään. Isoksi kynnyskysymykseksi nousee niinkin yksinkertainen asia kuin juhlamekon valinta Joyn tulevaan Bat mitsvaan. " Avasin suuni ja totesin, etten voinut kertoa hänelle. En voinut sanoa: Kulta, totuus on että tyttäremme näyttää siinä puvussa kolmekymmenvuotiaalta. En voinut lisätä että jos Joy olisi aikuinen eikä tyttö, niin maailma satuttaisi häntä niin kuin se satutti meitä kaikkia. Enkä voinut edes kuiskata kaikkein pahinta, eli tätä: Jos Joy oli aikuinen, miten minunn sitten kävisi?" Kuilu äidin ja tyttären välillä kasvaa kohisten, eikä Cannie edes tunnu heti tajuavan sen syvyyttä. Tarvitaanko kuinka monta karkumatkaa, vuodatettua kyyneltä, kivuliasta avautumista ja hämmentävää kohtaamista, ennen kuin asiat voivat palata tutuille raiteilleen? Vai kuljettaako kaikesta huolimatta elämä kohti sellaisia uomia, mitä ei uskaltaisi ajatellakaan?

Olen lukenut Weinerin aiemmat teokset: Hyvä sängyssä, Lainakengissä, Maanjäristyksiä sekä Rikoksia ja hiekkakakkuja, ja pitänytkin kaikista niistä. Parhain hänen teos on mielestäni tuo Lainakengissä, sopivasti huumoria ja vakavuutta. Weiner osaa kirjoittaa nasevasti hersyvän huumorin mutta samaan aikaan vakavan pohdinnan kera. Tässä uusimmassa teoksessa on sinällään kaikki ainekset hyvään, viihdyttävään romaaniin; keskiössä erityisesti äidin ja tyttären kipuilevat välit, menneisyys joka vaatii vielä tilintekoaan ja sukulaiset, ne läsnäolevat kuin kadotetutkin. Kuitenkin kirjaa lukiessa odotin aika pitkään sitä ihanaa tunnetta, mikä tulee hyvää kirjaa lukiessa, niin sitä kevyttä viihdehömppää kuin vakavempaa, puhuttelevaa kirjaa lukiessa, mutta pakko myöntää, että sitä ei tullut. Haluaisin niin tykätä tästä kirjasta, mutta minun on pakko tunnustaa, että ainakin tällä lukukerralla koin tämän tylsäksi, kaikista mielenkiintoisten aiheidensa laajasta kirjosta huolimatta. Itselle harvinaisesti jopa mietin, että jätän kirjan kesken ja palaan siihen sitten joskus uudestaan, jos se kirjastossa osuu kohdalle taas. Oma vaikutuksensa tähän tunteeseen toki voi olla sillä, että olen lukenut viime aikoina niin hyviä, merkityksellisiä kirjoja ja aika vähän tämän tyylistä viihderomaania. Nautin kuitenkin paikkapaikoin erityisesti Weinerin tavasta sisällyttää tekstiin isoja asioita tunnepuolella. " Tällaista äitiys on, sanoi oma äitini. Kuljet koko elämäsi sydän ruumiisi ulkopuolella."   

2/5