keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

(Schildts 2010)

 "Koko perheeni upposi Estonian mukana, vaikka emme olleet edes laivalla. Me upposimme yksi kerrallaan, vain minun onnistui pitää kiinni kaisteesta, juosta portaita ylös, hypätä pelastusveneeseen, ja silti minusta tuntuu, että jäin veteen. "

Kirjan kertojaminä on Anni, joka varttui yhdessä veljensä Samin kanssa alkoholistiperheen varjoissa. Jo lapsena Anni oli "Samin sisko", monelle näkymätön, usvalapsi. Samin vilkas luonne yhdessä keskittymisvaikeuksien kera veivät hänet tarkkailuluokalle ja kodin vaikeudet Annin lopulta sijaisperheeseen. Sijaiskodissakaan Annin olo ei helpottunut, kaikki se normaalius ja hyvyys olikin liikaa usvalapselle ja hän karkasi. Samaan aikaan Sami tutustui jo siihen synkempään maailmaan, joka tulisi hänet myöhemmin imaisemaan kokonaan kiihkeään, petolliseen sykkeeseensä. Samaan aikaan Anni ja Sami olivat jo erkaantuneet toisistaan. Nykyhetkessä Annilla on enemmän kuin hän olisi uskaltanut haaveilla; hänellä on mies, lapsi ja työpaikka. Mutta aina kuitenkin jossain on myös Sami.

Kirjan varsinaiset tapahtumat alkavat siitä, kun Anni on huume-ja päihdeongelmaisten omaisille tarkoitetulla kurssilla ja todellisuus Samin ongelmien suhteen iskeytyy vasten kasvoja. Kyllähän Anni tiesi, mutta tajusiko kuitenkaan? Vuosien varrella Anni on kuitenkin turtunut jo siihen, että Samin elämä on jatkuvaa veitsen terällä elämistä; huumekierteestä rikoskierteeseen ja siitä hoitokierteeseen. Välillä Anni toivoo, että Samikin olisi kuollut, olisi helpomaa niin. Mutta kuitenkin jos Samin edellisestä soitosta menee liikaa aikaa, meinaa Annin omakin arki suistuia raiteiltaan. Työssään sosiaalityöntekijänä Anni kohtaa samanlaisia kuin Sami ja pitää ammattiminäänsä pystyssä. Kotona hän on kuitenkin yhä huumeongelmaisen omainen, joka etsii kaiken sen kurjuuden alta edes jotain pilkahdusta omasta rakkaasta veljestään.

"On monta vuotta siitä kun toivoin mitään. Toivoa olen säilyttänyt pitkään kuparikapselissa syvälle poratussa paikassa, kovan vuoren uumenissa. Näin monen vuoden jälkeen toivo on olematon. Kuparikapseleita ympäröi bentoniittisavesta tehty puskuri. Toivoa ei saa tihkua ulos edes pahimmissa mahdollisissa oloissa."


Alakoski ottaa kirjassa yhteiskunnallisesta näkökulmasta kantaa siihen kuinka alunperin tavallaan lahjakas tarkkailuluokan nuori huumeongelmaiseksi aikuiseksi päädyttyään pyörii yhteiskunnan armottoman rattaiston pyörteissä usein kuin tahdoton kappale, roska. Jo nuorena otsaan lyödyt leimat painavat vielä aikuisenakin. Oikeuttaako se, että olet saanut jo alunperin huonot eväät elämään, kohtelemaan kuin kakkosluokan kansalaista? Vaikka ihminen on pääsääntöisesti vastuussa valinnoistaan, emmekö me kuitenkin ole kaikki yhtä lailla oikeutettuja saamaan apua hädän keskellä, ihmisenä?

Anni käy jatkuvaa sisäistä taistelua tunteista veljeään kohtaan. Kurssilla olo nostaa hänessä voimakkaita tunteita, ennen kaikkea vihaa. Halua sanoa suorat sanat Samille, vapautua vuosikausien surusta. Vaikka Anni itsekin tietää olevansa ainoa perheestään, kenelle kävi lopulta hyvin, kantaa hänkin omaa taakkaansa aina sisimmässään. Hän on jo menettänyt isänsä ja äitinsä, mutta jaksaako hän vuodesta toiseen elää sen tuskan kanssa, mitä Sami hänelle aiheuttaa. Ja kun joskus, joskus olisi vain riittänyt, että Sami näkee hänetkin, oikeasti.

"Hän ei ole koskaan kysynyt minulta mitään. Ensimmäinen kerta kun hän kysyi minulta jotakin on vielä tapahtumatta. Se olisi voinut olla muutama kuukausi sitten, mutta kai se kuuluu tulevaisuuteen, ehkä ihmeisiin. Hah hah. Jos hän kysyisi ihan tavallisesti "entä mitä sinulle kuuluu", en tiedä mitä vastaisin. Hyvää ehkä. Minulle kuuluu hyvää. Tai ei kovin hyvää. Tai että siinähän se. Siinähän se, ei kovin hyvää. En tosiaan tiedä haluanko. Vuodet ovat vierineet. Minulla on nyt uusi perhe, Dan ja Jenna. Se riittäköön. Vanha on ollutta ja mennyttä."


Välillä Samilla menee hyvin ja Annikin saa siten hengähtää. Toisaalta Anni on elänyt tuon kuvion niin monta kertaa, että osaa odottaa hyvää kautta seuraavaa usein entistä huonompaa kautta. Alkoholistiperheen lapsena, huume-ongelmaisen siskona hän kantaa edelleen häpeää sisimmässään. Häpeää ei helpota yhteiskunnasta kumpuava suhtautuminen päihdeongelmaisiin. Kuitenkin kaiken sen taustalla on selvästi siskon rakkaus veljeensä, veriside, joka sitoo, halusi tai ei.  Hyvinä päivinä Anni muistaa kuinka lapsina ollessan he yhdessä pikkulapsina poimivat kastanjoita, eikä elämä ollut vielä määrännyt niin selvästi kulkunsa suuntaa. Huonoina päivinä Anni toivoo sitä pahinta.

" Näen sinut aamu-usvassa, sinäkin lasket vaatekassisi raiteelle, kuset nukut, jaat aamuryypyt, aamupiikit, aamusätkät raiteilla, enkä halua nähdä mutta näen kun sää sallii, sinäkin pussailet ja paneskelet raiteilla. Allasi makaavalla naisella ei ole hampaita, te ette ole peseytyneet enkä halua elää tässä yhteiskunnassa. Kun näen sinut ja käännän pääni toiseen suuntaan, se tuo mieleeni pahimman, ja ajattelen että siinä tapauksessa yliannostus olisi parempi. Parempi kuin se, että joudun kävelemään ohitsesi joka päivä, suihkunraikkaana, ylläni puhtaat siistit vaatteet, matkalla hyvään työpaikkaan, samalla kun sinä hotkit seisaallasi voileipää jota et ehtinyt syödä ennen kuin paikka pantiin päiväksi kiinni."

Alakoski kertoo tunteilematta siitä yhteiskuntaluokasta, joka usein halutaan niputtaa vain kasaksi termejä; moniongelmainen, tarkkaavaisuushäiriöinen, huumeriippuvainen. Annin tiiviin ajatusvirran myötä lukija pääsee lähelle sitä tuskaa, mitä päihdeongelmaisen omainen sisimmässään kantaa.  Alakoski ei ylidramatisoi, mässäile. Hän tuo rehellisesti lukijan silmiin ja tajuntaan sen maailman, missä osa ihmisistä elää tälläkin hetkellä. Pidin siitä, kuinka intensiivisesti hän Annin ajatusten myötä tuo esille sen ristiriidan, mitä mm. päihdeongelmaisen läheisenä olo aiheuttaa. Toisaalta läheisen kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta, toisaalta sitä sanoo kaikki ne rukoukset toisen puolesta, mitä vain keksiä saattaa. Alakoski luo myös kriittisen silmäyksen yhteiskunnan eri palveluntuottajatahoihin päihderiippuvaisen ympärillä.

"Mitä olet ajatellut tulevaisuudestasi, kysyn.

Menit hiljaiseksi.
Kakistelit odottamatta itkua kurkustasi.
Kokosit minäsi rippeet.
Sinulla ei ollut suunitelmia, sanoit, et tiennyt mitään, sanoit.
Sitten hiljenit taas.
Anni, sanot, en toivo muuta kuin että voin jonakin päivänä katsoa itseäni peilistä ja nähdä silloin että näytän iloiselta."

4/5

7 kommenttia:

  1. Kiitos tästä postauksesta. Pidin todella paljon Sikaloista, joten odotan tämän lukemista paljon.

    Karoliina

    VastaaPoista
  2. Nyt mua harmittaa! Turun kirjamessuilla meinasin jo ostaan tämän kirjan ruotiksi, olin menossa jo kassalle päin kirjan kanssa joka maksoi jotain alle kympin mutta jostain kumman syystä jätin kirjan sitten ostamatta. Sen jälkeen olen lukenut ja kuullut niin paljon kirjasta, että haluaisin lukea sen! Kirjastosta täytyy siis etsiä...;)

    VastaaPoista
  3. Sikalat oli minustakin hyvä, kaikessa rankkuudessaan kuitenkin valoisakin. Tämä odottaa tuossa pinossa lukuvuoroaan, mutta jotenkin haluaisin jotain vähemmän synkkää... tai jotenkin en nyt juuri juuri tätä. Tuo lopun katkelma on hienosti valittu ja kuulostaa sydämeenkäyvältä suorastaan.

    VastaaPoista
  4. Karoliina: Minä en ole lukenut Alakosken Sikalaa, mutta kiinnostukseni heräsi siihen tämän kirjan myötä!

    Hannelen kirja-paratiisi: Kirjan maailmahan sijoittuu Ruotsiin, sikälikin varmasti jo kiinnostus siellä kova!

    SaSo: No höh, edukkaasti olisit kirjan saanut! Nyt siis kirjastosta lainaan tai sitten odotella jos jossain tulee taas vastaan kohtuuhintaan;)

    Ilse: Uskoisin tässä olevan samaa paljon kuin Sikalassa, mitä arvosteluja olen tuosta Sikalasta lukenut. Itselle tämä aihe on osin läheisenä tuttu ja siitä huolimatta en ihme kyllä kokenut tätä rankaksi sillä tapaa, että olisin jättänyt esim kesken tms. Mutta ei tämä kirja mikään sellainen tosiaan ole, jos kaipaa kevyttä, puhtaasti hyvän mielen luettavaa! Tuo lopun lainaus..jotenkin se tiivistää niin paljon!!!

    VastaaPoista
  5. Koskettava kaikessa synkkyydessään, kuten A-M Marttisen "Veljeni vartija". Hienoa, että vaikeaa aihetta käsitellään myös sisaren näkökulmasta.

    VastaaPoista
  6. Piritta: Tämä oli tosiaan hyvin koskettava ja minäkin pidin siitä, että aihetta käsiteltiin sisaren näkökulmasta. Usein huumeongelmaisen läheisistä kun puhutaan, on vanhemman tai puolison tai vaikka lapsenkin näkökulmaa omaisena, mutta harvemmin sisaren.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)