maanantai 29. marraskuuta 2010

Alice Munro: Liian paljon onnea

(Tammi 2010, suom. Kristiina Rikman)

"Kului päiviä.Viikkoja. Doree ei muuttanut mieltään, mutta hän ajatteli silti salaa mitä Lloyd oli kirjoittanut. Ja toisinaan, puhdistaessaan suihkupullon kanssa kylpyhuoneen peiliä tai suoristaessaan lakanaa, jokin tunne valtasi hänet. Melkein kahteen vuoteen hän ei ollut ajatellut lainkaan asioita, jotka tavallisesti tekivät ihmisistä onnellisia, niin kuin kaunis sää tai kukkivat kukkaset tai leipomon tuoksu. Ei hän vieläkään tuntenut spontaania onnen tunnetta, mutta hän oli muistanut millaien se oli. Ei se liittynyt mitenkään säähän tai kukkasiin. Ajatus, että lapset olivat olemassa jossakin, mitä Lloyd oli kutsunut heidän Ulottuvuudekseen, livahti varkain hänen mieleensä, ja ensimmäistä kertaa olo tuntui kevyeltä, ei tuskaiselta."

Kuinka voi selvitä, kun omat lapset surmataan? Kuinka ikinä voi kestää sen surun ja samaan aikaan syyllisyyden tunteen? Miten käsitellä niitä ristiriitaisia tunteita, kun joku läheinen tekee jotain niin käsittämättömän hirveää, ettei sitä voi ikinä paikata?

Alice Munron novellikokoelmassa " Liian paljon onnea" kuljetaan tarinoiden ihmisten mukana tilanteisiin, mitkä muuttavat koko elämän, muuttavat lopullisesti sen suuntaa. Ennen kaikkea novelleissa eletään mukana siinä arjessa, minkä nuo tietyt hetket, tapahtumat ovat muuttaneet vääjäämättä. Mitä on elämä, kun olet menettänyt lapsesi,  miten hyväksikäytetty jatkaa elämäänsä tai entä kun pahuus asuukin jo pikkutyttöjen teoissa?

Munron novellit tuovat väkivallan ja kuoleman lähelle ilman hälyä, melkeinpä hienovaraisen pieneleisesti, aivan kuin se olisi melkein luonnollinen osa arkea. Toisaalta niinhän se juuri on, kuolemakin on osa elämän kiertokulkua ja läsnä tavalla tai toisella, halusimmepa tai emme. Novelleissa ei kuitenkaan millään tavalla mässäillä sillä, vaikka tietyissa tarinoissa joidenkin kuolemat tuntuvat julmilta, vääriltä.

Novellien henkilöt ovat kuin kuka tahansa meistä. Ne saavat lukijan miettimään oman elämänsä käännekohtia ja jopa ajatusleikkiin, miten asiat voisivat tiettyjen tapahtumien myötä olla hyvinkin eri tavalla kuin nyt. Ne tuovat elämän synkemmänkin puolen eteen ja sen, miten yksi pieni valinta elämässä voi niin täysin muuttaa elämän suuntaan, ja usein siihen huonompaan. Toisaalta joskus kyse ei ole enää edes valinnoista, vaan siitä, että joskus elämä vain on sattuman tai kohtalonkin sanelemaa ja me ajalehdimme sen mukana kuin puusta pudonneet lehdet virran vietävänä. Ja kuinka vaikea on taistella niin sattumaa kuin kohtaloa vastaan, jos kohtalosi piirteet on jo syntyessäsi määritetty?

"En tiedä kävikö isä vilkaisemassa minua vauvalan ikkunan takaa ensin vai vasta käytyään katsomassa äitiä. Luulen että ensin, ja kun äiti kuuli hänen askeleensa oven takaa ja sitten huoneessa, hän kuuli, että ne olivat vihaiset, mutta ei tiennyt miksi. Hänhän oli sentään synnyttänyt miehelleen pojan, ja sitähän kaikkien miesten oletettiin haluavan. Minä tiedän mitä isä sanoi. Tai siis mitä äiti kertoi isän sanoneen. 
-" Sehän oli kuin raaka maksapihvi." Ja sitten:
-"Et kai sinä kuvittele tuovasi sitä kotiin."

Kiinnostuin Munrosta Tomomin arvostelun myötä. Juuri kun olin päättänyt, etten taida vähään aikaan lukea yhtään novellikokoelmaa, sillä kaksi edellistä lukemaani eivät ole olleet mitään kovin huikeita lukukokemuksia. Olen kuitenkin iloinen, että annoin Munrolle mahdollisuuden, sillä hänen tapansa kirjoittaa on jollain tapaa niin erikoista kaikessa tavallisuudessaankin. Sinällään ensin niin arkisia tilanteita, jotka kuitenkin kääntyvätkin aivan toiseen suuntaan joskus vaikka aivan vähäisenkin onnettomuuden myötä. Tai toisaalta joskus pinnan alla niin huiken paljon enemmän mitä viaton ulkokuori antaa ymmärtää.

" Että tunsinko kiusausta tuon touhotuksen aikana? Enkö kertaakaan? Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta."


4/5

8 kommenttia:

  1. IHANAA! Sie luit tämän, onpa tosi mukavaa. Kuinka voinkaan ollakin näin iloinen, että pidit myös tästä kirjasta. Yes! :)

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut Munrolta vain Julkisia salaisuuksia (englanniksi). En päässyt siihen ihan sisälle, mutta koska _rakastan_ Carol Shieldsiä ja Anne Tyleria (ainakin heidän pitempää proosaansa), aion kokeilla Munroa uudestaan. Jos pidit tästä, niin kokeile Shieldsiä, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani ♥

    VastaaPoista
  3. Tomomi: Kiitos sinulle kun esittelit kirjan blogissasi ;) Muuten olisin saattanut kirjastossakin ohittaa tämän tyystin!

    lumiomena: Vuoden vaihteen jälkeen kun tuo kirjapino kenties vähän jo pienenee , aion tutustua Shieldsinkin tuotantoon! Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  4. Minäkin pidän Munrosta ja laitan hänet samaan sarjaan Shieldsin ja Tylerin kanssa (ja näistä Shields on se Suuri).

    Olen lukenut varmaan kaiken suomennetun, luulen ainakin, ja minuun vetoaa juuri se arkisuus ja pienten asioiden merkityksellisyys Munron(kin) tuotannossa.

    VastaaPoista
  5. Minulla oli vielä hetki sitten haasteena tutustua juurikin Munroon, Shieldsiin ja Tyleriin. Näistä olen nyt lukenut ensimmäisen Shieldsini (pidin kovasti), aloittanut kahta Tyleria (ensimmäinen ei ole ainakaan vielä imaissut mukaansa, toinen taas oli heti parempi - aloitin sen siksi, että hukkasin väliaikaisesti ensimmäisen..), mutta Munro on vielä korkkaamatta. Uskoisin, että tykkään!

    Karoliina

    VastaaPoista
  6. Mitä yhteistä on teidän mielestä Munrolla ja Shieldsillä? Pidin aivan tavattomasti Shieldisin Kivipäiväkirjoista sekä Larryn juhlista, mutta Munroon en ole vielä päässyt sisälle. Yritetty on. Ehkä hyvä keino olisi juuri novellit. Kun joku kirjoittaa 'kuolemasta ja väkivallasta hienovaraisen pienieleisesti',se on minulle kuin merkiisoitto: Etsi kirja.

    VastaaPoista
  7. Leena: Minun mielestäni Shieldsin ja Munron yhteys on juuri tuo Ilsen mainitsema arkisuus ja pienten asioiden merkityksellisyys. Kirjoissa ei tapahdu ulkoisesti suuria, pidetään jopa vähän tylsää, mutta ihmismieli myllertää. Tosin itse en päässyt Munroon sisälle edes novellien kautta (yhden kirjan perusteella), aion kuitenkin vielä yrittää, koska kun kerran pidän niin Shieldsistä, luulisin pitäväni Munrostakin.

    VastaaPoista
  8. kovasti, kovasti alkoi nyt kiinnostaa tämä Munro...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)