Anne Holt: Kasvoton tuomio

(Gummerus 2010, suom. Sanna Manninen)

"Keskellä Stortingsgatenia seisoi lapsi. 
Hän oli paljain jaloin.
-Kun päivät lyhenevät, hän lauloi varovasti, - ja alkaa pakastaa..."
Vaaleankeltaisen yöpaidan rintamukseen oli kirjailtu leppäkerttuja. Helman alla pilkottavat sääret olivat ohuet kuin syömäpuikot, ja jalata olivat uponneet loskaan. Hentorakenteinen, puolialaston lapsi näytti niin sopimattomalta öisessä kaupungissa, ettei kukaan ollut vielä huomannut häntä."

On joulukuu vuonna 2008. Vain muutama päivä jouluaattoon. Oslo on juuri saanut ylleen kauniin lumivaipan, tuomaan valoa pimeyden keskelle. Pian koittava pahuuden tuoma pimeys on kuitenkin väkevämpi kuin talvisen valottoman yön hämy. Paha on saapunut Norjaan. Rikoskriminologi Inger Johanne Vik ei vielä tiedä, kun hänen kaunis, erityinen Kristiane-tyttärensä pelastetaan Stortingsgatenilta melkein rautiovaunun alle jäätyään, millaiseen pahan palapeliin hänen perheensä tulee tahtomattaan joutumaan tuona lumisena jouluna.

Jouluaaton koittaessa, Inger Johanne on jo melkein päässyt yli Kristianen aiheuttamasta säikäytyksestä harhaillessaan yöllä kadulla. Jouluaattoyö on juuri kääntynyt joulupäivän puolelle, kun puhelimen ääni säikäyttää niin Inger Johannen kuin hänen miehensä, rikostutkija Yngvar Stubon. On tapahtunut jotain, joka rikkoo joulun rauhan lopullisesti; Bjorgvinin hiippakunnan lempeä, pidetty piispa, Eva Karin Lysgaard on löydetty murhattuna keskeltä katua jouluyön tunteina. Yngvar hälytetäänkin heti Oslosta Bergeniin paikallisen poliisin avuksi.

Tuona lumisena jouluna Oslossa alkaa ilmetä muitakin outoja kuolemia, joista osa päätyy aluksi vain nipuksi paperia selvittämättömien rikosten pinoon rikoskomisario Silje Sorensenin pöydälle. Samaan aikaan Inger Johanne uppoutuu entistä syvemmälle omaa tutkimukseensa liittyen viharikoksiin Norjassa. Rikosten, joita ei tilastojen mukaan Norjassa liiemmin olisi, mutta totuus puuttuvien lukujen takana on toinen. Inger Johannen vanha ystävä Yhdysvalloista, Karen, kertookin hänelle Oslon vierailullaan järkyttäviä asioita erilaisista viharyhmistä, joiden tavoite on eliminoida uskon nimissä mm. homot ja lesbot.

Vedestä löytynyt, melkein päätön nuori maahanmuuttaja-poika. Mystisesti kadonnut naisparin toinen osapuoli. Yliannostukseen kuollut erikoinen nuori taiteilijalupaus. Syrjäisessä puistossa hämärissä oloissa surmattu mies. Ja mitä pelkää tuo rikkaan suvun vesa Marcus Koll, joka jakaa elämänsä toisen miehen ja pienen pikku-Marcksen kera? Mikä yhdistää näitä toisilleen tuntemattomien ihmisten kohtaloita vai onko kaikki vain sattuman kauppaa?

Yngvar koittaa kolleegoineen kuumeisesti selvittää piispan surmaa samaan aikaan kun Inger Johanne ajautuu yhä syvemmälle tutkimuksensa syövereihin. Inger Johanne on alkanut nähdä tiettyjä yhtäläisyyksiä noiden julmien murhien takana ja vaistonsa ohjaamana hän, poliisien keskuudessa "vastahakoiseksi etsiväksi tituleerattu" , päätyy puhumaan epäilyistään rikoskomisario Silje Sorensenille, joka on myös alkanut selvittämättömien rikosten kansioiden vyyhtiä purettuaan hahmottaa isompaa kuviota. Inger Johannen oloa ei helpota tunne siitä, että heidän perhettään, erityisesti Kristianea tarkkaillaan. Kristiane, tuo niin monin tavoin, joidenkin viranomaisten autistiksikin epäilemä, 13-vuotias Inger Johannen tytär edellisestä liitosta, on tahtomattaan osa tuota monimutkaista julmien murhien vyyhtiä, mutta miten? Onko Inger Johannen pelko miten aiheellinen? Paljonko pahaa vielä mahtuu lumisen Oslon kaduille? Mitä merkitsee nuo oudot luvut, 19, 24 ja 27? Kenelle kuuluvat pahan kasvot?

" Miehen äänessä oli jotain vierasta. Jotain kovaa, ehkä. Erilaista joka tapauksessa. 
-Kuka sinä olet? Voinko jotenkin auttaa? 
Kun veitsi osuin häneen, hän tajusi olleensa väärässä. Kuusitoista sekunttia ennen kuolemaansa hän oivalsi mitä tuleman pitää eikä tehnyt vastarintaa. Hän ei sanonut mitään ja kaatui vastustelematta katuun vieraan miehen jalkoihin, miehen jolla oli veitsi. Mies oli merkityksetön. Se oli hän itse, joka oli ollut väärässä."

Olen lukenut useamman Holtin dekkarin, niin Hanne Wilhelmsenin - kuin Inger Johanne Vikin-dekkarisarjaan kuuluvan. Niin usein kuin dekkareiden pääosaa vievät miehet, on jotenkin erityisen virkistävää lukea dekkareita, joissa pääroolissa onkin persoonallinen nainen. Siinä missä Holtin Hanne Wilhelmsen on räväkkä mutta toisaalta tylykin, on Inger Johanne Vik helpommin lähestyttävä, järjen ja tunteen nainen. Pidän myös siitä, että tässäkin kirjassa, vaikka tämä Inger Johanne Vik-dekkarisarjaan kuuluukin, saa lukija taas palasen Hanne Wilhelmseniäkin. Holtilla on taito kuljettaa tarinaa kuin monipäistä lankakerää, hitaasti mutta määrätietoisesti koko ajan yhteen kerien. Niin, että alussa toisista irrallaan olevat langanpäät ovatkin lopulta osa yhtä isoa kerää. Lukijana täytyy kuitenkin olla tarkkaavainen, sillä varsinkin tässä romaanissa Holt tuo tarinaan todella monta ihmiskohtaloa, jotka kaikki kuuluvat samaan tarinaan. Ensimmäistä kertaa törmään myös Holtin romaanissa näin vahvaan yhteiskunnalliseen otteeseen. Tarina pakottaa katsomaan pahaa silmiin, pahaa, joka on meissä itsessämme joskus hiukkasinakin, tuomitsevuutena erilaisuutta kohtaan. Holt herättelee, ravistelee, mutta samaan aikaan myös koskettaa lempeästi. Vaikka maailmassa on paljon pahuutta, on myös paljon hyvyyttä ja toivoa, ja kaiken sen myötä ehkä siten mahdollisuus joskus selvitäkin. Ja tiesittekö, että ihmisen sielu painaa tismalleen 21 grammaa...

3/5

Kommentit

  1. Yhteiskunnallinen painotus tuntuu tulleen yhdelle sun toiselle dekkaristille, myös Leena Lehtolaiselle.

    Olet oikeassa, tätä Holttia lukiessa piti pinnistellä tarkkuudessa ettei pudonnut kyydistä.

    Kun muistan ensimmäisiä Inger Johanne Viik -romaaneja, kaipaan niitä. Haluan vähemmän henkilöitä, en kaipaa myöskään yhteiskunnallista aspketia, sillä lukiessani dekkaria haluan rentoutua ja haluan samaan syvyyteen vaikka Ingerin ja hänen exänsä persoonissa, mitä oli aikaisemmin. Ingerin nykyinen mies Yngvar on tylsä!!!

    VastaaPoista
  2. Leena: Minulla oli siinä ja siinä, että meinasin tosiaan väsähtää tuohon "henkilörikkauteen" kirjan alkupuolella. Mietin muutamaan otteeseen, että kuka tämäkin nyt taas oli, kun uusi luku jatkuikin jonkun toisen tarinasta taas. Sinnikkyys kuitenkin palkittiin, ja tarina kuljetti itsessään eteenpäin niin, että kaikki henkilöt pysyivät mielessä lopulta matkassa. Kuitenkin pakko myöntää, että minunkin makuun oli vähän liikaa henkilöitä.

    Yhteiskunnallinen ote oli minusta ihan hyvä lisä tähän kirjaan. Viharikokset ovat sellainen aihe, joka puhuttaa nykymediassakin. Toki kunnon jännäreiden lukijana en kaipaa usein tällaista otetta, mutta näin satunnaisesti toimii. Kuten esimerkiksi Liza Marklundin Uhatut ja turvapaikka -teoksissa perheväkivalta, naisen alistaminen jne olivat juuri se kantava voima samalla kuin myös peilaus tiettyyn ilmiöön yhteiskunnassamme. Itselläni tähän asti edelleen parhaan Holtin kirjan titteliä kantaa kirja " 1222" :)

    Ja juu, onhan se Yngvar aika tossukka, mutta toisaalta koskettava kun miettii, millaista surua hän kantaa liittyen edellisen vaimonsa ja tyttärensä traagiseen kohtaloon. Ehkä Yngvar vielä yllättää jossain kirjassa ;)

    VastaaPoista
  3. Nyt kun olen käynyt parin viikon ajan kuuntelemassa noita kotimaisia dekkaristeja, niin sanoma tuntuukin olevan, että dekkarit on hyvä paikka yhteiskunnallisten asioiden käsittelyyn ja kritisointiin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)