sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit

(Like 2010)

Hanna Haurun
pienessä novellikokoelmassa "Liian pienet sandaalit" todellinen nainen saa sensuroimattoman äänensä kuuluville, häpeilemättä ja selittelemättä. Novellien naiset ovat naisia, joilla on oikeasti liian isot jalat, liikaa karvoitusta, liian monta lasta kantanut kohtu. Tai sitten ei ole sitä vähääkään, mitä toivoisi; rintojen tilalla onkin vain nännit, huntuun ja kaapuihin verhotun vartalon sisällä kaipuu vapauteen. On liian paljon tai liian vähän.

Hauru ei halua novellien naisten pakottavan itseään johonkin muottiin, mihin nyky-yhteiskunta tuntuu meitä naisia helposti tahallaan tai tahattomasti ohjaavan. Jos on liian isot jalat naiseksi, kävellään sitten vaikka ilman kenkiä. Kun lahkolaisuus tiukkoine pukeutumissääntöinen alkaa ahdistaa liiaksi, heitetään kaikki pois. Novellien naiset menevät usein sinne äärirajoille, mielikuvituksen villeimpien ratkaisujen lähteille. Ei tarvitse ahtautua tiettyyn muottiin vaan voi vapautua kaikesta siitä, olla nainen sellaisena kuin on. Toisaalta sekään ei tunnu aina pelastavan kun on elämässä mennyt tarpeeksi alas.

Novellien naiset jäävät aika lailla etäisiksi määrittyessään vain tietyn ominaisuuden tai sen puuttumisen vuoksi. Toisaalta se on varmasti tarkoituskin näissä lyhyissä, hyvin suorapuheisissa naisten puheenvuoroissa. Välillä Haurun teksti naurattaa, välillä melkein kauhistuttaa; kun riu'ulla keskenmenon saanut nainen katsoo ketun vievän verisen sikiön, tekee mieli lopettaa lukeminen kesken.

Jos novellikokoelma olisi ollut yhtään pidempi, olisin saattanut jättää lukemisen jopa kesken. Joissain novelleissa hurtti huumori ja ronski puhe toimii, kun taas osassa se tuntui enemmän epäuskottavalta. Toisaalta en ainakaan näin tuoreeltaan jotenkin osaa edes eritellä tuon tarkemmin, miksi lukukokemus jäi aika vaisuksi. Voi olla, että mielentila tällaisen lukemiseen ei ollut sopiva, että kirja ei siksi jaksanut hyvästä ideasta huolimatta sytyttää. Sinällään kun taustalla oleva ajatus naiseuden hyväksymisestä sellaisenaan, myös huomattavine ulkoisene puutteineenkin, on tietenkin positiivinen ja tärkeä ajatus. Ei tarvitse näyttää muotilehden mallilta ollakseen nainen. Vatsamakkaroineen, karvoineen päivineen voi ja pitää ollakin Nainen, uskaltaa vapautua.

"Koska meidän isä oli kova ilkkumaan ja vittuilemaan kaikelle mikä oli vähänkin epänormaalia, se otti mut silmätikukseen yläasteiässä. Kotiin kun tulin, kysyi olinko käynyt suurine jalkoineni kaupungin torilla kääntymässä vai olinko tullut koulusta peruuttamalla. Sitten se nauroi paskamaisella äänellään. Minä seisoin isän vanhoissa, märissä sukissa eteisessä ja odotin, että se lähtee siitä pilkkaamasta."


2/5

6 kommenttia:

  1. Mä luin kokoelmaa kesällä ja jätin sen kesken, koska oli niin paljon muutakin luettavaa... pikkukaupunngin pikkukirjaston aarteet.

    Mulle jäi mieleen se hillitön novelli karvaisesta naisesta, joka antoi karvojen kasvaa... Itse sentään en ole lopettanut novellin vinkistä taisteluani.

    Novellit kyllä olivat todella yliampuvia ja aiheet aika hurjia. Asiat vedettiin yli oikein kunnolla, mutta oli vähällä ettei edes naurattanut yhtään.

    VastaaPoista
  2. Mari A: Se karvainen nainen oli kyllä todellakin aika hillitön! Hänellä sentään oli onnellinen loppu kuitenkin ;)

    Kyllä oli ne naurun purskahdukset minullakin aika harvassa ja välillä jopa enemmän sellaista kylmää naurua, joka sitten loppuu kuin seinään ja alkaa miettimäänkin, että " ai kauheeta..."..No, tulipahan luettua;) Toiste ei tarvinne tähän tarttua..

    VastaaPoista
  3. Tuntuu olevan erikoinen tapaus, tämä kirja. Ehkäpä voin sivuuttaa tyynesti.

    Miten kaunis Marilyn onkaan tuossa sivupalkissasi!

    VastaaPoista
  4. Leena: Kyllä, olen melko varma, että voit huolettaa sivuuttaa tämän ;)

    Ja kyllä, Marilyn on niin kaunis! Ensi viikon loppu puolella viimeistään on tulossa kirjasta arvostelua! Minulla on nyt kirjaston kappale ja siitä on jo varauksia joten palatus ensi viikon pe mennessä. Luen sitä pikku hiljaa, nautiskellen tässä aina jonkun kirjan rinnalla.

    VastaaPoista
  5. Olen lukenut jonkin aiemman Haurun kokoelman (en tiedä, onko niitä useita), ja samanlainen fiilis siitä tuli. Sellaista vähän vinoa kuvausta. Ja tuo lopussa oleva katkelma on aika kuvaava, ja tärkeästä aiheesta: miten merkityksellinen onkaan tytölle isän hyväksyvä katse.

    Ei ole helppoa tässä maailmassa naisena, ei, tai nuorena naisena ainakaan, ehkä.

    VastaaPoista
  6. Ilse: Sinäpä sen hyvin sanoit, vinoa kuvasta, juuri sitä! Sekin toki joskus toimii, mutta jos menee liian kallelleen, niin..ei. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)