Joyce Carol Oates: Kosto: Rakkaustarina

(Otava 2010, suom. Kaijamari Sivill)

"Se nainen. Mitä se oikein kuvitteli? Itse se ämmä tätä kerjäsi.

Pukeutuu kuin huora. Sen sana poikien sanaa vastaan.

Kuka sen tietää, mitä siellä puistossa keskellä yötä tapahtui!?!"

Heinäkuun neljäs päivä on kääntynyt yöksi ja vaihtumassa viidenneksi. 12- vuotias Bethel, Bethie torkkuu sohvalla äitinsä Teenan miesystävän Caseyn talon kuistilla, Teenan vielä juhliessa iloisena heinäkuun neljättä. Kesken hauskojen juhlien Teena kuitenkin haluaa lähteä jo kotiin, että Bethie pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan. Casey koittaa houkutella Teenaa vielä jäämään, voisihan Bethie mennä yläkertaan nukkumaan. Voisihan. Mutta ei. Teenan päätös on ei. Ja arpaa heitetään vielä kerran, viimeisen kerran, kun Casey tarjoutuu viemään heidät kotiin. Mutta ei. 

"Meidän tekee mieli kävellä, eikö vain, Bethie? On niin upea yö."

Caseyn luota kotiin ei ole kuin kymmenen minuutin matka. Teena kuitenkin haluaa mennä rantapolkua ja ihastella kaunista yötä. Venevajan lähellä he kuitenkin saavat seuraa. Äänekäs miesjoukko, osa melkein vielä poikia,  juoksee heidän rinnalleen, huutavat ja ilkkuvat. He tunnistavat Teenan, tuon usein minihameessa kulkevan flirttailevan yksinhuoltajan, jonka kaikki muutkin tuntevat. Kaikki tapahtuu nopeasti ja miehet ajavat lopulta Teenan ja Bethien venevajaan. Paikkaan, jossa heidän molempien elämä muuttuu lopullisesti. Paikkaan, jossa Bethien lapsuus loppuu.

"Venevajan nurkkaan ahtautuneena. Alassuin pinottujen kanoottien takana, osittain niiden alla. Olet ryöminyt pakoon henkesi hädässä. Mahallasi, kyynärpäät verillä. Olet raahautunut kuin haavoittunut käärme. Kun yksi heistä potki sinua. Kirosi sinua ja potki selkään, reisuun ja sääriin niin kuin olisi raivoissaan halunnut katkoa sinulta kaikki luut. Kiemurtelit irti hänen otteestaan. Pieniluinen, laiha kun olet. Ei rintoja, ei lanteita. Ei naisen muotoja joihin tarttua. 

Missä se pikkupillu on, missä vitussa se piilottelee?.... "

Tuttu nuorten miesten joukko pahoinpitelee heitä ja lopulta myös raiskaa Teenan henkihieveriin Bethien kyyristellessä piilossa venevajan pimeimmässä nurkassa. Lopulta Teenan viruessa vajan lattialla elämän ja kuoleman rajamailla, hetken Bethie luulee menettäneensä äidin. Bethie selviää tien varteen apua hakemaan ja ohikulkeva autoilija hälyttääkin heti apua paikalle. 

Paikalle saapuu nuori konstaapeli Dromoor, joka työssään haluaa toteuttaa ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden ideaa. Silmä silmästä. Hammas hampaasta. Droomer on toiminnan mies, hän ei liiemmin tutkiskele ajatuksiaan tai motiivejaan. Hän pitää aseista, ne saavat hänen pulssinsa kiihtymään, niin että hän tuntee sen. Droomer ei halua sotkeentua mihinkään ylimääräiseen, sen hän on luvannut itselleen. Onhan hänellä vaimo ja lapsiakin. Mutta verisen Bethien tien penkalla kohdatessaan ja lopulta vajan lattialla viruvan Teenan nähdessään Droomer itsekin tajuaa, että hän on jo osa tätä tarinaa.

"Heidän taskulamppuna kovassa ja armottomassa valossa makasi alaston nainen suu auki, jalat levällään, kuoleman alistuneessa asennossa. Hädin tuskin hengittäen, rintakehä nousi ja laski melkein huomaamattomasti. Pään haavoista, murtuneesta nenästä, haljenneista huulista tuli verta. Hänen allaan oli tumma verilaikku, se levisi hänen jalkojensa välistä. Hänen kyntensä, jotka olivat lakattu upean, kiiltävän viininpunaisiksi, samanvärisiksi kuin varpaankynnet, olivat rosoiset ja katkeilleet. Silmät olivat vain puoliksi kiinni. Ripsiin oli kuivunut kyyneliä tai rähmää. Kellanvaalea tukka oli jäykkä verestä. Rinnat, jotka olivat painavat ja täyteläiset, lepäsivät litteinä rintakehää vasten ja nekin oli sotkettu verellä niin kuin niissä olisi ollut hurjia ja eksoottisia tatuointeja. Zwaaf mumisi: - Voi taivas! Siitä on tosiaan tehty selvää.-"

Teena päättyy hengityskoneeseen teholla ja Bethie koittaa toipua samalla kun hänen pitäisi tunnistaa nuo kauheudet tehneet pojat, miehet. Marvin pick. Lloyd Pick. Jimmy DeLucca. Fritz Haaber. Joe Rickert. Viisi nimeä, jotka ovat ikuisesti tatuoitu Teenan ja Bethien mieliin. Syyllisten kiinni jäätyä alkavat puheet. Puheet siitä, kuinka Teenan on täytynyt itse kerjätä sitä. Teena leimataan juopoksi huoraksi, joka ei pysty huolehtimaan itsestään saati sitten tyttärestään. Todisteet tuosta raa'asta yöstä puhuvat muuta, mutta yhteisö on armoton. Teenan päästessä hengityskoneesta ja teho-osastolta pois, helvetti vasta alkaakin. Todellisuus tapahtuneen jälkeen, joka on melkein sietämätöntä kestää. Jos oikeuskaan ei usko ilmiselviä todisteita, onko enää toivoa? Eikö se, mitä he kokivat tuona heinäkuisena yönä, ole jo yllin kyllin kestää?  Jos oikeus ei tee tehtäväänsä, tuomitse syyllisiä, kuka sen tekee? Silmä silmästä. Hammas hampaasta.

"Ämmä saatana nyt on paras rukoilla

nyt on pars olla horo polvillaan

kerranki niin ettei ime munaa"

Tiesin jo lukiessani lumiomenan arvostelun Haudankaivajan tyttärestä ja Leena Lumi:n arvostelun tästä uusimmasta, että haluan tutustua Oatesin teksteihin pian. Minulle tarjoutuikin siihen erinomainen mahdollisuus kun sain Leenan avustuksella nopeana Kaikkea voi lukea-kirjablogin Joriltä arvostelukappaleen tästä uusimmasta. Kiitos Leena ja kiitos Jori! Myös Tomomi ja Sanna ovat kirjoittaneet mielenkiintoiset arvostelut tästä upeast kirjasta!

Oates tulee heti niin lähelle lukijaa, että aivan kuin tuntisi hengityksen ihollaan. Oatesin teksti ei liiemmin maalaile runoja, selittele eikä varoittele etukäteen. Hänen tekstinsä on rajua, suoraa ja tunkeutuu syvälle mieleen jo ennen kuin on kunnolla alkanutkaan. Tekstissä ei ole mitään liikaa, vaan kaikki olennainen on tässä ja nyt, kiivaasti vierellä hengittäen. Se sopii näin arkaan ja kivuliaaseen aiheeseen kuin raiskaus onkin. Oates näyttää tässä kirjassa sen, että väkivalloin toisen riisumalla, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla samalla repii ihmisen myös sisältä rikki. Ei ole enää paluuta aikaan "ennen", on vain "jälkeen". Ennen kaikkea tarina näyttää ihmisen julmuuden myös siinä suhteessa, että kuinka jo ennestään riistettyä riistetään edelleenkin. Vaikka ilmiselvät todisteet puhuisivat muuta, juorujen ja panettelun voima on vahvempi. Toisaalta kirja saa pohtimaan, onko oikein kostaa? Kenen käsissä on oikeudenmukaisuus ja valta?

Luin kirjan päivän aikana, vuoroin vapisten ja vuoroin melkein raivoa tuntien. Oatesin suorasukainen tyyli osui johonkin sellaiseen sisimmässäni, että en voi kuin haluta lukea lisää hänen kirjojaan. Haudankaivajan tytär tulee siis lukuun varmasti kun sen kirjastosta jossain vaiheessa lainaan. Kirja on lyhyytensä myötä nopealukuinen, mikä sopi tähän aiheeseen hyvin. En olisi jaksanut alkaa luku tolkulla lukemaan pitkiä oikeudenkäyntejä tms. Tiivis, raju lukokemus. Tarina, joka ansaitsee tulla luetuksi, eteen päin kerrotuksi.

"MITEN ELÄMÄSTÄ PÄÄTETÄÄN. Miten elämä päätetään. 

Hyvää tuuria, huonoa tuuria. Pelkkää tuuria." 


5/5