Susan Fletcher: Meriharakat

(Like 2008)

"Tässä minä nyt istun. Iho kuunkalvakkana, silmälasit päässäni. Vuoteesi vieressä on liljoja, jotka tiputtavat paksua siitepölyään lattialaatoille. Haistan niiden tuoksun. Kuulen hitaat, selkeät sydämenlyöntisi.
On joulukuu.
Kuunteletko sinä? Tavoittaako puheeni sinua ensinkään?
Atlantti. Salaisuuksien sana.
Kuten useimmat tarinat, tämäkin alkaa merestä."

Moira istuu vuoteen äärellä sairaalassa, kuuntelee koomassa makaavan siskonsa Amyn sydämenlyöntejä. Pikkusiskon, jota hän ei halunnut eikä kaivannut elämäänsä. Nyt Amy koomassa maatessaan on enemmän Moiran elämässä läsnä kuin koskaan. Tarina kerrallaan Moira alkaa kertomaan elämänsä tarinaa Amylle, vaikkei enää tiedä, kuuleeko Amy tai herääkö edes koskaan syvästä unestaan. Nuo kaikki muistot, kuin pienet sirpaleiset mosaiikin palaset, Moira kokoaa yhteen tarinaksi, jonka vain hän voi kertoa. Muistoissaan Moira palaa ajassa taakse päin, kun hän itse oli vasta rimppakinttuinen, "kuplasilmäinen" tyttö. Ja niin kuin vellovan, vaahtopäisen meren pinnan alla syvissä vesissä on toinen maailma, paljastuu Moiran tarinoista vuosikausien epävarmuus, kateus, jolla on hintansa..

"Huomaatko, nämä ovat niitä mustempia totuuksia. En ole mikään pyhimys, usko pois. Käännän jokaisen kiven todistaakseni sen. Sillä jos puhun sodista ja rajoista ja salaisuuksista, ja jos puhun pommittajista, jotka tyyninä kävelevät aikioille tai juniin, eikö minun pitäisi puhua meistä? Meidän sodastamme. Koska sotaa se oli, tavallaan. Sinä saavuit. Sinä, tunkeilija, ja sinun purkantuoksuinen hengityksesi, ja minä olin kova, itsepäinen tyttö joka kavensi silmänsä viiruiksi, juonitteli, janosi omia sotajoukkoja. Minua on kutsuttu noidaksi. Kuvittele nyt minut kipunoita sormenpäissäni loitsuja lukemassa, rakkulakielisenä. Kaiken maailman kirouksia. Kirosin sinua joskus. Vauvana olit vaaleanpunainen kuin toukka. Kaipasin vanhaa maailmaa. Sitä miten asiat olivat ennen vanhaan. Amy, minä kovetin itseni.
Se kovettaminenko sinut tänne toi? Tähän sairaalasänkyyn?"

Moira syntyi meren myrskytessä ulkona, kymmenen viikkoa etujassa. "Meren lapsi", sanoi isäkin. Vaahtopäisenä pauhaavat rantaan iskeytyvät aallot, meren tuoma usva, kiiltävän musta rakkolevä, joka poksui jalkojen alla. Se kaikki oli Moiralle koti, ilma jota hän hengitti. Kun syntyy rannikolla, liukuu sisään meren rytmeihin, lähtemättömästi. Ja vaikka lähin meri olisi satojen kilometrien päässä, senpauhu ja tuoksu ovat aina sisimmässä, sydämeen tatuoituna.

Yksitoistavuotiaan Moiran arki mullistuu, kun hänet lähetetään tavoittelemaan hyvää tulevaisuutta sisäoppilaitokseen. Äiti ja isä vielä epäröivät, vaikka olisihan kyseessä sentään stipendin tuoma ilmainen opinahjo. Mutta.." Kulta, se on niin kaukana..."..Opettaja Mole on kuitenkin itsepintainen, ja Moiran pettymykseksi antavat liian helposti periksi Rouva Molen painostukselle. Raskain mielin Moira pakkaa laukkuaan ja miettii tulevaa elämäänsä Locke Hallissa, kaukana kaikesta tutusta.

"Ehkä lokit huutavat minulle, sitten kun palaan, koska eivät enää tunne minua."

Uusi elämä Locke Hallissa on yksinäistä, mutta Moira saa lohtua pienistä asioita, joissa muut eivät näe mitään erikoista; tuttu biologian luokka akvaarioineen, hiljainen kirjasto, lukulampun punainen apina. Kirjeet kotoa kertovat, kuinka elämä Stackpolessa jatkuu vaikkei Moira enää olekaan siellä. Til-tädin yllättävät vierailut Lockeen tuovat monenlasia sävyjä Moiran arkeen. Moira tottuu eloonsa Locke Hallissa eikä halua enää matkustaa niin usein lomillaan kotiin. Kotiin, jossa pikkusisko-Amy täyttää isän ja äidin arjen jokaisen uoman.

Vuodet vierivät ja kuusitoistavuotias Moira päättää eräänä iltana lakata olemasta se tyttö, joka jää yksin huoneeseen muka nukkuvana, kun muut tytöt hihittäen kapuavat ikkunasta karkuteille. Hänkin haluaa kiivetä paloportaita pitkin pimenevässä illassa, nähdä mistä hän on aina jäänyt paitsi. Tuona yönä, kun Moirakin lähtee mukaan, hän kääntää elämässään uuden lehden, vielä sitä tajuamattaan.

Amyn sairaalavuoteen äärellä istuessaan Moira tekee omaa kipeää synninpäästöään, mutta samalla avaa sydämensä ensimmäistä kertaa todella siskolleen. Moira toivoo enemmän kuin mitään muuta, että Amy vielä jonain päivänä aukaisikin silmänsä, palaisi tähän elämään. Kun vuodet kuluvat, ei Moira jaksa enää toivoa, mutta silti hänen on pakko kertoa tarinansa Amylle, alusta loppuun, mitään salaamatta. Sen hän on velkaa, itselleenkin, mutta ennen kaikkea Amylle.

"Mutta en koskaan kuvitellut, että putoaisit, en mitään niin raakaa. Usko pois, en milloinkaan. Minä toivoin sairautta tai painajaisia, tai vaikka ilkeää kellertyvää mustelmaa. Kerran kuvittelin kyynpureman - sillä ne olisivat olleet pieniä rangaistuksia, pieniä kostokeinoja. Mutta en tätä, en putoamista niin korkealta lokkien kirkuessa sinua, enkä sitä, miten kätesi raapiutuisivat terävään, kovaan kallioon, enkä polvesi murskaantumista, enkä lyhyttä, valtavaa ilmalennon hetkeäsi. Enkä koskaan kuvitellut, että kivet viiltäisivät päänahkasi auki, niin kuin kävi. En myöskään, että jälkeenpäin lääkäri poimisi kallostasi sinisimpukan - kimmeltävän, sinisen kuin silmä."

"Olen pahoillani.."

Kiitos Leenan arvostelun, löysin tämän kauniin, vangitsevan teoksen, jonka lukemisen jälkeen meri virtaa sisälläni ja kuulen lokkien suruisan huudon. Susan Fletcher oli minulle uusi tuttavuus, ja lunasti paikkansa kauniilla tekstillään heti kirjavuoteni 2011 alussa. Elämä jatkuu, aina, kaikesta huolimatta. Ja vaikka maailmamme hetken toisesta uneksuvatkin, on tämä hetki se, joka meidät kaikkeen kiinni sitoo.

5/5