lauantai 7. toukokuuta 2011

Eppu Nuotio: Loppu

(Otava 2011)

Heillä ei ole mitään sanottavaa toisilleen. Keskustelu ei ota syntyäkseen, hiljaisuus majoittuu heidän väliinsä. Huoneen seinät vetäytyvät kauemmaksi, kuuntelevat heidän mykkyyttään, panevat merkille kaiken. He ovat sanomattomien lauseiden ympäröiminä, eivät pääse pakoon huoneeseen työntyviä ja heitä jahtaavia ääneen lausumattomia kysymyksiä.

Eppu Nuotion edellisessä Pii Marin -jännärissä kipakka toimittaja Pii sai selville, että hänen lapsuudesta asti kuolleeksi luulema tansanialainen isänsä onkin elossa. Nyt sarjan kuudennessa ja samalla viimeisessä teoksessa  Loppu , Pii vihdoin kohtaa isänsä. Kohtaaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin televisiossa näytettyjen kauan kadoksissa olleiden sukulaisten jälleennäkeminen riemun ja kyynelten kera. Hiljaisuus ja etäisyys saavat Piin tajuamaan, että sen sijaan että hän on jo pitkään koittanut lähes neuroottisesti selvittää isänsä kohtaloa osana omaa onneaan, hänen olisikin ehkä pitänyt tajuta onnen olevan jo läsnä. Lähes sankarin roolin Piin silmissä saanut isä onkin vain vanha, kontaktia välttelevä mies, joka olisi voinut halutessaan ottaa tavalla tai toisella yhteyden tyttäreensä.

Piin ollessa Tansaniassa hänen puolisonsa ylikomisario Juha Heino saa tutkittavakseen kaksi katoamistapausta. Omalaatuisia bisneksiä pyörittänyt Raimo Piirto sekä onnellista perhe-elämää viettänyt Eija Sahaniemi ovat kadonneet perheidensä järkytykseksi jälkiä jättämättä. Heino kumppaneineen saa hiljaisen kesän jäjiltä muutakin selvitettävää kuin näpistyksiä ja pieniä ilkivallantekoja. Tutkimukset tuntuvat junnaavan paikoillaan, kunnes he saavat eteensä erään videokameratallenteen ja järvestä löytyy auto..

Juhan ja Piin naapurustoon on rakennettu uusi hieno asuinalue, asunto-osakeyhtiö Kodinonni. Palatessaan Tansaniasta Pii törmää lähimetsässä yhdessä Kodinonnen hulppeista omakotitaloista asuvaan nuoreen naiseen Hennaan. Matkasta väsynyt Pii huomaakin pian joutuneensa pakolla kuuntelijan rooliin, kun Henna alkaa kertomaan, millainen painajainen uudesta kodista olikaan tullut. Vakavat homevauriot ovat jo saaneet heidät sairastumaan, mutta heidän kaikki varansa ovat menneet jo tuohon uuteen hienoon kotiin, eivätkä he saa kiinni talon myyjää, joka sattuu olemaan Raimo Piirto. Hennan ja Mikon unelma täydellisestä kodista ja perheidyllistä on hetkessä muuttunut helvetiksi. Hennan Arvo-eno on tutkinut taloa ja todennut, että talo on asuinkelvoton ellei sitä remontoida kunnolla. Mikko koittaa olla toiveikas, mutta pelko kytee heidän molempien mielessä jo.

Mikon sanat eivät helpota heidän kummankaan oloa. Pelko kodin menettämisestä iskee hampaansa Hennan niskaan ja ahdistus korkeakorkoisista pankkilainoista alkaa painaa Mikkoa kasaan. He tuntevat sen jo: kauniin parketin alka nouseva, ilman pilaava homesienen myrkky lamauttaa heidän sydämensä.

Kirjassa kulkee siis kolme tarinaa rinnakkain: Piin ja Heinon elämä, kadonneiden kohtalo sekä nuoren parin hometalohelvetti. Kuten jo edellisessä sarjan teoksessa "Paine", tässäkin Pii tuntuu olevan edelleen sisimmässään tuuliajolla. Se sarjan ensimmäisten osien kipakka ja pippurinen Pii on jotenkin muuttunut vaisummaksi. Kenties pitkä isän kohtalon selvittäminen, arkistunut parisuhde sekä työttömyys vievät Piistä sen kiinnostavimman terän. Kuitenkin, kun on lukenut kaikki sarjan kirjat ja seurannut Piin henkilötarinaa, on jotenkin inhimillistä kohdat Pii heikompana, eksyksissä. En tiedä johtuuko tuosta seikasta vai muusta, eivät nämä sarjan kaksi viimeisintä teosta enää yllä aivan samalle tasolla jännittävyydessään ja ns. koukuttavuudessaan kuin edeltäjänsä. Piin sijaan kirjan mielenkiintoisimmaksi henkilöhahmoksi nousikin yllättäen Hennan eno Arvo. Tuo vanha perheetön mies, joka rakasti siskonsa tytärtään kuin omaansa ja halusi hänelle kaiken onnen. Kuitenkin siitä huolimatta, ettei tarinan tenho enää yllä entiselleen, nämä viimeisetkin osat ovat kiinnostavia ja niitä lukiessa olo on kuin vanhaa ystävää hyvästellessä. Tietää lopun hetken tulleen, mutta ei vain silti raaskisi päästää irti. Nuotio edustaa mielestäni kotimaisella saralla upeasti sitä muuntautumiskykyä, mitä kirjailijalta toivon. Kun aikanaan luin hänen teoksensa Peiton paikka ja Neitsytmatka, en olisi uskonut vielä joku päivä lukevani saman kirjailijan jännäriä. En tiedä, tekeekö Pii Marin koskaan ns. come backin, mutta toivoisin vielä joskus kuulevani tuosta persoonallisesta toimittajanaisesta, joka jälleen kerran pakkaa laukkujaan..

Ihmistä nopeampaa labyrintin rakentajaa ei ole. Se käy hetkessä, ajatusten tiheä kasvusto peittää horisontin, seinämä seinämän jälkeen nousee eteen, käytävä käytävän perään. Niistä sokkeloista on hankalaa päästä pois.

PS: Pii Marin, I will miss you!!

3/5

4 kommenttia:

  1. En tiedä mistä olen saanut jonkun ihme antipatian Eppu Nuotion kirjoihin, en ole lukenut niistä yhtäkään.

    Yksi ihan luotettavamakuinen työkaverikin niitä on kehunut ja nyt tämä kirjoituksesi antoi lopullisen niitin, kyllä niihin täytyy sittenkin tutustua.

    En lukenut juttuasi ihan kokonaan että säilyy enemmän jännitystä lukuhetkeen. Sarja kannattanee lukea järjestyksessä?

    VastaaPoista
  2. Erja: Tiedätkö, ne nuo kirjalliset antipatiat saattavat kyllä joskus olla tosi tiukassa, olen itse huomannut ;)

    Ehdottomasti kannattaa lukea järjestyksessä, koska kirjassa on niin iso merkitys Piin omalla henkilötarinallkin! Alkupään Pii Marinit olivat kyllä helmiä! Eivät nämä viimeisimmätkään ole huonoja, päin vastoin, mutta Nuotio asetti riman korkealle niiden muutaman ekan kirjan myötä ;)

    VastaaPoista
  3. Hei mahtavaa, nyt vasta löysin tämän. Kiitos. Ja kiitos myös Erjalle kaikista antipatioista, jokaisella on omansa!

    VastaaPoista
  4. Eppu Nuotion kirja on suoraan sanottuna aivan paska joudun tekemään tästä vielä kirjallisuusanalyysin en ikinä lue hänen teoksiaan vaikka en edes jaksa mitään kirjaa avatakkaan aivan paska teos:

    - Etenee hitaasti ja henkiöt ovat tylsiä.
    - PItkävetistä paskaa kuka oikeasti tätä jaksaa lukea? -.-

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)