Joel Haahtela: Elena

(Otava 2003)

Me kuljemme vuosien halki ja löydämme itsemme muistoista, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus itse. Ja eikö kaikki lopulta kutistukin vain yhdeksi hetkeksi, jossa on kaikki mitä olemme halunneet ja mitä olemme menettäneet?

Puiston penkillä, kastanjapuun varjossa, istuu mies ja odottaa naista jota ei tunne, mutta joka on yhtäkkiä yhtä kuin koko elämä. Joel Haahtelan Elenassa väärällä pysäkillä jääminen eräänä keväisenä päivänä muuttaa tarkkailijan, tuon yksinäisen miehen arjen suuntaa ja tuo vieras nainen täyttää hänen ajatustensa jokaisen salaisenkin sopukan. Vieras, mutta kuitenkin niin tuttu. Tummat hiukset, ripeät askeleet, satunnainen hymy kuin kenelle tahansa ohikulkijalle hymyiltynä. Portaille hylätty kirja, jossa nimi Elena, syöpyy miehen mieleen. Pienistä palasista mies rakentaa Elenan kokonaiseksi, kuvittelee tälle elämän. Kuin uskollinen ystävä hän istuu puistossa ja odottaa Elenan kulkevan ohi, kenties kuulevansa hänen äänen tai tuntevansa ohi mennen tuoksun. Oi Elena, Elena. 

Odotan naista, jonka kanssa en ole vaihtanut sanaakaan, mutta jokaisena aamuna hän tulee luokseni ja hänen ihonsa on talven jäljiltä vaalea tai yön jäljiltä kalpea. En edes tiedä missä hän asuu, mutta olen kuvitellut hänelle kokonaisen elämän. Kun avaan yhden oven, lukitsen toisen, eivätkä ne kaksi ovea koskaan avaudu samaan aikaan.

Kesän tullessa mies saa huomata Elenan lähteneen kaupungista. Yksinäisyys miehen ympärillä kietoo tiukemmin otteeseensa ja mies päättääkin lähteä lomalle meren rannalle, taiteilijaystävänsä Janin ja tämän vaimon Evan luokse. Lomareissu tuo yllättävän kohtaamisen, mutta syksyn tullen lopulta selviää, miksi mies ei saa Elenaa mielestään. 

Elena on luokiteltu kirjan alussa pienoisromaaniksi, mitä se toki lyhyiden lukujensa ja kapean kokonsa puolesta edustaakin, mutta muutoin Elena sisältää suuria asioita ja tunteita. Se on vuoroin suruisa, vuoroin kaunis ja toiveikas. Tarinan miljöön myötä on melkein mahdoton tarkalleen sanoa, mihin kaupunkiin tai edes maahan se sijoittuu. Kastanjapuut, raitiovaunut, kivimuurin raoissa kasvavat muratit, meri. Toisaalta näen tuon yksinäisen miehen istuvan pari vuosikymmentä takaperin jossain Helsingin puistossa, toisaalta kuvittelen mielessäni Ranskan. 

Haahtelan kieli on kaunista. Sinällään pienieleiseen tekstiin sisältyykin niin paljon syvempiä merkityksiä. Pidin valtavasti Haahtelan tavasta kuvailla arkisia asioita: kirjan päälle läikkynyttä teetä, tarjoilijan nutturasta karannutta hiussuortuvaa tai nousevan auringon rajaa liukumassa halki terassin. Ja juuri kun aloin tuntemaan kaikesta huolimatta pientä ärtymystä kirjan miehen melkein pakkomielteistä suhtautumista Elenan näkemiseen, Haahtela kiepsauttaakin tarinan aivan eri raiteille ja sysää minut sydän syrjällään istumaan tuon miehen viereen kastanjapuun alle odottamaan Elenaa.

Kohta hän tulee. En vielä näe häntä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukivetyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, aina yhtä yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.

Elenan ovat lukeneet ainakin myös Katja, Satu ja Elma Ilona.

5/5