Johan Theorin: Verikallio

(Tammi 2011, alkuperäinen teos: Blodläge. Suom. Outi Menna)

Kun aurinko on laskenut ja tuuli tyyntynyt, raja maailmojemme välillä muuttuu häilyvämmäksi. Mahdollisuudet kasvavat. Silloin se, joka on jättänyt kaikki huolet ja murheet kotiinsa ja lähtenyt ulos luontoon, saattaa kokea hetken jolloin aikaa ja tilaa koskevat säännöt muuttuvat, ja portti toiseen maailmaan avautuu. Silloin on mahdollista, että avoimin mielin ympäristöönsä suhtautuva pääsee kohtaamisiin keijukaisten kanssa.

Kevät on saapunut myös Öölantiin Johan Theorinin kolmannessa käännetyssä romaanissa Verikallio. Vanha merikapteeni, 83-vuotias Gerlof Davidsson on varma, että kuolema kolkuttelee pian hänen ovellaan ja haluaa siksi lähteä vanhainkodista takaisin kotimökkiinsä, takaisin pieneen Stenvikin kylään. Kylässä ei ole vakituisia asukkaita, mutta talven aikana Gerlofin naapuriin on noussut kaksi hienoa luksushuvilaa. Gerlof ei haluaisi paljoa uusista naapureistaan piitata vaan enemmänkin keskittyä lukemaan jo parikymmentä vuotta sitten syöpään kuolleen rakkaan vaimonsa päiväkirjoja. Kun hän kuitenkin saa kutsun toiseen huvilaan illan viettoon, ei hän tohdi kieltäytyäkään. Hänen tyttärensä ja heidän lapset käyvät kyllä häntä välillä katsomassa, mutta muutoin elo Stenvikissä on rauhallista ja hiljaista.

Toiseen hulppeaan lomahuvilaan kesän viettoon tullut Vendela Larsson on palannut lapsuudestaan tuttuihin maisemiin. Vendelan aviomies elämäntapaopas Max keskittyy kirjojensa kirjoittamiseen sen sijaan että näkisi vaimonsa todelliset tunteet ja ajatukset. Muistoissaan Vendela palaa aikaan, jolloin asui isänsä Henryn kanssa vaatimattomalla maatilalla, piiskasi kolmea lehmää tietämättään oikein itsekään miksi. Aikaan jolloin äitiä ei enää ollut, ja talon yläkerrassa asui pelottava Invalidi. Nuori Vendela kuuli isältään tarinoita keijukaisista ja peikoista, joita hänen mukaansa oli Stenvikissä ollut iät ja ajat. Yhdessä isän kanssa he kuljeskelivat paikoissa, joissa isä uskoi keijujen kulkevan. Hän jätti keijukaiskivelle äitinsä koruja samalla toivoen jotain, vain pian saadakseen huomata, että korut katosivat aina kiveltä ja toiveetkin toteutuivat usein. Kenties liiankin usein. Mutta nyt Vendela on takaisin noissa maisemissa, keijukaiskivellä ja tälläkin kertaa hänelle on toiveita esitettävänään.

Kivilouhoksen laidalla olevaan vanhaan mökkiin tulee myös asukkaita. Äskettäin eronnut Per Mörner on perinyt mökin edesmenneen äitinsä vanhalta ystävältä ja päättää asettua sinne loman viettoon teini-ikäisten kaksostensa kera. Hänen Nilla-tytär on kuitenkin sairas ja huoli Nillan tilasta varjostaa Perin jokaista päivää. Perin isä, pornokeisarin maineessa oleva Jerry, ottaa Periin yhteyttä ja pyytää apua. Päätyessään pelastamaan isäänsä palavasta talosta, hän joutuu mukaan tapahtumien ketjuun, joissa lopulta on kyse elämästä ja kuolemasta. Isän vaiettu menneisyys on mahdoton pitää enää salassa lapsilta tai edes uusilta naapureiltaan Stenvikin kylässä.

Gerlofin käydessä läpi vaimonsa päiväkirjoja, hän alkaa ihmetellä, mistä omituisesta peikkopojasta vaimo kirjoittaa usein merkinnöissään silloin kun hän itse on ollut merellä. Kuka heillä oikein on vieraillut?

Nyt on kolmas kesäkuuta 1957..

En ole kuitenkaan aivan yksin, koska minulla on seurana pojanvekara, oma pikku peikkopoikaseni.

Hän kyyristelee kivimuurien takana ja hiipii katajapensaikoissa odottaen maitoa ja pikkuleipiä. Mutta hän liikkuu vain kun olen yksin ja ainoastaan päivisin, kun kylätie on hiljaisimmillaan.
Ehkä ulkona on hänen mielestään turvallisinta silloin.

Theorin kokoaa Verikalliossa hienosti yhteen Öölannin karua syrjää maaseutua ja tunnelmaa, keijukaisten ja peikkojen merkillistä läsnäoloa sekä erilaisia ihmiskohtaloita jännityksen kera, jotka yllättävillä tavoilla saattavat sivuta toisiaankin. Vanha Gerlof haluaa selvittää vaimonsa kirjoitusten mysteeriä, mutta samalla ajautuu mukaan osaksi Perin ja hänen isänsä Jerryn omaa outoa, lopulta vaarallistakin polkua. Vaimon päiväkirjojen tapahtumia lukiessa ja menneitä muistellessa, hän tajuaa myös kantavansa hallussaan vastauksia naapurinsa Vendelan lapsuuden murheisiinkin. Per on taistellut kauan isänsä ahdistavaa ja häpeällistä historiaa vastaan, mutta tajuaa nyt, että joskus hänenkin on kohdattava tuo vuosikausia sisällään hautoma vaikenemisen ja häpeän muuri. Vendela puolestaan lenkkeilee alvarilla vain kohdatakseen vihdoin ja viimein sen salaperäisen maailman, jota lapsesta lähtien on vaalinut sisimmässään. Mutta onko tuota maailmaa olemassa? Onko verikallioiden punainen väri todella verta, peräisin iän ikuisesta keijujen ja peikkojen välienselvittelystä? Onko mikään sitä miltä näyttää vai onko vastaus edes meidän itsemme ulkopuolella?

Verikallio on ensi sijaisesti jännitysromaani, mutta mielestäni genrestään poiketen myös vahva lukuromaani, tarina. Theorinilla on taito kirjoittaa rikasta tarinaa, jossa on monia ulottuvuuksia. Kirjan alussa lukijalle käy heti selväksi, että Per tulee olemaan kuolemanvaarassa. Siten syntyy heti tietty jännäreille tyypillinen jännite, vaikka rajun alkukohtauksen jälkeen hypätäänkin ajassa muutama päivä taakse päin sekä aikatakaumin jopa kauemmaksi. Luetaan keijukaisten merkillisestä maailmasta, vaikka samaan aikaan takaraivossa tikittää tieto; kello käy..Niin keijukaiset kuin pornokeisarin murhayritys kulkevat sulassa sovussa yhdessä tarinaa tehden. Juuri kun unohdat lukevasi jännitysromaania, tuleekin pieni koukku joka nostaa taas jännitystä. Kunnes huomaatkin jälleen olevasi niityllä, jossa ehkä keijukaiset ovat juuri kulkeneet...

En yleensä kirja-arvosteluissani lainaa muualta kuin kirjasta, mutta tällä kertaa minun on pakko tehdä poikkeus. Satumaailman hurmaava herrasmies kun nimittäin on todennut jotain sellaista, joka kiteyttää tämän hyvän lukukokemuksen sisältämän tarinan ytimen:

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille,
joka on niitä valmis vastaanottamaan.
-Muumipappa-

PS: Verikallion ovat lukeneet myös Leena sekä Kirsi.

3/5

Kommentit

  1. Minuakin tässä miellytti erityisesti se, ettei se ole mikään perinteinen jännäri vaan oikeasti monitasoinen romaani. Hieno esittely!

    VastaaPoista
  2. Houkuttelevan oloinen kirja. En ollut aiemmin kuullutkaan, kun ehdin seurata vain paria kirjablogia. Kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
  3. Olen juuri lukemassa Theorinin edellistä, Yömyrsky, oikeastaan aika loppusuoralla jo ja olen pitänyt siitä kovasti. Hämärän hetkikin on tullut luettua joskus aiemmin.

    Theorinin kirjat ovat ihan oman tyylisiään. Vaikka ne on tosiaan luokiteltu jännäreiksi, on niissä paljon muutakin, mm. aimo annos jotain mystistä. Ja toki Öölanti tuo oman mielenkiintoisen lisänsä kirjoihin.

    VastaaPoista
  4. Susa, on aivan totta, että Theorinin kirjat ovat dekkaria enemmän. Minä olen ihan Theorinin takia hylännyt kaksi Gotlannin saarelle rikoksensa sijoittavaa naiskirjailijaa. Johan on parempi!

    (Kiitos linkityksestä ja laitan sinut nyt sitten omaani.)

    VastaaPoista
  5. Kirsi Hietanen: Nimenomaan monitasoinen, sillä usein unohdin lukevani ns. jännäriä!

    Emilia: Mukava kun kiinnostuit kirjasta!

    Kuutar: Minulla on odottanut jo pari vuotta se Hämärän hetki omassa hyllyssä lukemistaan ( monen muun varmasti mielenkiintoisen kirjan rinnalla..mutta kun aina tulee jotain uutta ;D) Nyt nostin sen yöpöydälleni odottamaan ;)

    Leena: Olisikohan nuo kaksi kirjailijaa A.J sekä M.J? ;)
    Totta, näissä kirjoissa on niin paljon enemmän kuin perusjännärissä!!

    VastaaPoista
  6. Olen ollut varovaisen kiinnostunut tästä kirjasta ja arviosi kaksi viimeistä kappaletta saivat minut ihan oikeastikin kiinnostumaan. :)

    VastaaPoista
  7. Katja: Mielenkiinnolla odotan, että jos luet tämän joskus, oliko lukukokemus mielestäsi heränneen kiinnostuksen arvoinen! Uskon ja toivon niin ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)