perjantai 20. toukokuuta 2011

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

(Like 2010, alkuperäinen teos: Mornings in Jenin. Suomentanut Pauliina Klemola)

Maa on meille ahdas
sulloudumme äärimmäiseen reunaan
riisumme raajat, että mahtuisimme läpi

Minne mennä, kun viimeinen raja tulee vastaan?

Minne lentää lintu, kun taivas loppuu?

Istun ja tuijotan näyttöä, koitan keksiä miten alkaisin kuvailla teille kirjaa, joka ravisuttelee kuin syysmyrskyn tuuli mieltä ja raastaa kuin raastinrauta sydäntä. Miten kuvata sitä järjetöntä hävitystä, mikä aukenee lukijalle Susan Abulhawan hienossa, mutta rankassa teoksessa Jeninin aamut ? Sillä järjetöntähän se on; naiset ja lapsetkin ammutaan sumeilematta, kurkut vedetään auki, sikiöt kaivetaan äitien mahoista, jos israelilaissotilaista siltä tuntuu. Väärä katse, sana tai vain väärässä paikassa vääränä aikana oleminen voi laukaista tapahtumien ketjun, jolla ei ole kaunista loppua. Maailman lehdissä vähätellään ja jopa peitellään lähi-idän konfliktien julmuuksia, mutta tämän kirjan jälkeen ei voi enää ummistaa silmiään siltä hävitykseltä, minkä palestiinalaiset kokivat omassa maassaan. Tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta historialliset tapahtumat todellisia. Abulhawa itse matkusti 2000-luvun alussa Jeniniin ja todisti siellä pakolaisleirissä käydessään julmuuksia, joiden myötä hän halusi kertoa noiden urheiden, sitkeiden palestiinalaisten tarinan. Lähdeluettelo kertoo perinpohjaisesta pohjatyöstä sekä molemmilta puolilta kerätyistä faktoista. Niiden pohjalta syntyi tarina lähi-idän konfliktin raaimmasta puolesta, palestiinalaisten paljon nähneiden silmin.

Kirjan esinäytös tapahtuu vuoden 2002 Jeninissä. Kirjan keskeinen henkilö, Amal, katsoo sotilasta silmiin rynnäkkökiväärin piipun paino otsallaan. "Hän sulki silmänsä uudesti syntyneenä, kylmän teräksen paino yhä otsaansa vasten. Muistojen anelu kiskoi häntä ajassa taaksepän, yhä kauemmas, kotiin jota hän ei ollut koskaan tuntenut." Sitten palaamme ajassa taakse päin, vuoteen 1941. Aikaan, jolloin Amalin isovanhempien,  Yahyan ja Basiman suurin huoli vielä on, ehtivätkö he ennen naapureitaan aloittamaan oliivien sadonkorjuun. Aikaan, jolloin pieni palestiinalainen Ein Hodin kylä täyttyi nauravien lasten äänistä, naisten laulusta. Yahyan ja Basiman pojat, Hasan ja Darwis auttavat vanhempiaan sadonkorjuussa ja Yahyan rinta pullistuu ylpeydestä, minun poikani. Hasan janoaa oppia kieliä ja päästä opiskelemaan Jerusalemiin, Darwin puolestaan on kylän nopein ratsastaja, joka ratsastaa kilpaa vaikka tuulen kanssa. Siinä missä Hasan haluaa oppia, Darwin tutustui nuoreen , villiin Daliaan, jota kyläläiset kutsuivat Beduiiniheitukaksi. Dalian varastaessa Darwinin hevosen, isä rankaisee tytärtään polttamalla häntä kuumalla raudalla. Muiden kyläläisten tuntiessa jo hätää Dalian puolesta, on isä järkähtämätön; beduiinimies on perheen pää, mikään ei saa tahrata hänen kunniaansa. Darwinin vasta haaveillessa Daliasta, Hasankaan ei voi vastustaa tuota julkeaa, eläväistä tyttöä ja päättää naida hänet. Dalialla ei ole asiaan mitään vastaansanomista, sillä kun niin oli päätetty, että Hasan nai hänet, ei hänen haaveillaan Darwisia kohtaan ole mitään painoarvoa. Liitto kuitenkin herättää muissa paheksuntaa, sillä olihan Hasan Ein Hodin perustajien jälkeläinen, siinä missä Dalia vain beduiinityttö. Kuitenkin heidän vastoin yleisiä tapoja ja odotuksia solmittu liitto muuttuu vuosien varrella rakkaudeksi, joka kantaa hedelmää. Hasan ja Dalia saavat kaksi poikaa, Yusufin sekä Ismailin ja lopulta myöhempinä vuosina myös tyttären Amalin.

1947 kaikki kuitenkin muuttuu. Toisen maailmansodan julmuuksien jaloista selvinneet juutalaispakolaiset tulevat euroopasta Palestiinaan. Omavaltaisesti he valtaavat Palestiinaa ajatuksella, että se on maa vailla kansaa ja kuuluu heille, niin syntyy Israel. Sadattuhannet palestiinalaiset ovat yhtäkkiä kansa vailla maata. Heidät sullotaan ahtaisiin pakolaisleireihin vailla ihmisarvoa, pelon kytiessä alati taustalla. Lopulta israelilaissotilaat saapuvat pieneen Ein Hodin kyläänkin. Heidän aikeensa aselevosta tuo hetkeksi toivon kyläläisiin, kunnes pian pommit iskeväkin Ein Hodiin. Kyläläisten paetessa Dalia kadottaa tungoksessa puolivuotiaan Ismailin sylistään. Ismailin katoaminen murtaa Dalian sydämen. Hänen pieni Ismail, Ibni, Ibni!!  Ismailin kohtalo jäytää erityisesti Dalian sydämessä, eikä se helpota vuosien varrellakaan. Missä on hänen Ismail?

Joskus vuosien päästä toisaalla:
David lähestyi palestiinalaista katsellen tätä kypäränsä reunan alta, ja heidät kahlitsivat toisiinsa samanlaiset leukapielet, sama leukakuokka, samat täyteläiset huulet.
Heidän tuijotuksensa pullistelivat kysymyksiä - Kuka helvetissä sinä olet, arabi?

Kun vuonna 1955 syntyi lopulta Amal, ei Dalia kyennyt siltikään enää tuntemaan sitä elämäniloa, mikä hänessä aikanaan oli roihunnut liekin lailla. Nyt se kaikki oli kuitenkin palannut kymmenkertaisena hänen tyttäressään. Kesytön, pieni Amal, jota hän ei osaa hellitellä muutoin kuin silittää tämän nukkussa. Hetkittäin kuitenkin Dalian ottaessa Amalia mukaan avuksi synnytyksiin, side heidän välillään välkähtelee kirkkaana kuin aikanaan Dalian nilkassa helähdellyt nilkkakoru. Amal oppii pienestä pitäen, että elämä on selviytymistaistelua, ja parhaiten selviää, kun pitää kaiken sisällään, kaiken..

Tarina kuljettaa lukijaa Amalin mukana sodan kauheuksien keskeltä aina Yhdysvaltoihin, Libanoniinkin ja lopulta jälleen Jeniniin. Kylään, josta hän lapsena vain haaveili koskaan sinne silloin pääsemättä. Jeninin aamut ei kuitenkaan ole niinkään henkilötarina, vaan se on erään suvun tarina julmuuksien keskellä. Yahyan, Basiman, Hasanin, Darwinin, Dalian, Ysufin, Ismailin ja Amalin tarina. Maattomien ihmisten tarina. Voisinpa sanoa, että selviytymistarina, mutta totuus on toinen. Ehkä osa selviytyy lopulta noiden julmuuksien keskeltä, mutta millaista taakkaa sisimmässään kantaen. Kun kaikki on menetetty, onko millään enää merkitystä, edes selviytymisellä?

Olen arabi, arabin poika. Syntynyt Daliasta ja Hasanista. Isoisäni on Yahya Abu al-Hija ja isoäitini on Basima. Olen Fatiman aviomies, kahden lapsen isä. Olen ahdistunut mies, heidän ruumiinsa riivaama. Sisälläni nousee myrsky. En nuku enkä näe aurinkoa. Suonissani kuplii demoninen viha. Jääköön se vaanimaan minun jälkeeni. Maistakaatte sen etikka.
Janoan kostoa, en en enempää. En sen vähempää. Ja minä saan sen. Ettekä te saa armoa.

Sydäntäni jäytää. Kun lopetin myöhään yöllä lukemisen, itkin ja painoin suuni tyynyä vasten, etten huuda. Olen tiennyt selvästikin hyvin vähän, pintapuolista ja jopa vääristeltyä tietoa Israelin ja palestiinalaisten historiasta, lähi-idän konfliktista. Verilöylyistä, joista kuitenkin monesti yritetään vaieta. Suorastaan hävettää oma tietämättömyys asioiden suhteen. Samaan aikaan tunnen suunnatonta ihmetystä, miten kansa joka itse koki euroopassa kauheuksia, sortuu siihen samaan lopulta Palestiinaan päästessään? Toisaalta, kun ihmiseltä viedään pahimmillaan perhe, ihmisarvo, onko pelastumisella enää merkitystä jos katkeruuden siemen on jo kitketty. Mutta vihaan vastaaminen vihalla ei voi kuin kylvää lisää tuhoa. Televisiosta uutisia katsellessa on helppo arvostella ja kauhistella noita sodan marttyyrejä, itsemurhapommittajia. Mutta entä kun ihmiseltä viedään kaikki, moneen kertaan, mitä jäljelle jää? Tämän kirjan myötä tajuan, ettei syyt noiden tekojen taustalla todellakaan ole yksinkertaisia.

Jeninin aamut on ehdottomasti tähän mennessä tänä vuonna lukemistani kirjoista yksi puhuttelevimmista lukukokemuksista. Se ei todellakaan ole helppo kirja, vaikka Abulhawa kirjoittaa mielestäni hyvin tarinaa. Raakuus ja vaikeus syntyy siitä kaikesta, mistä tarina kertoo. Lukijan tietoisuuteen iskeytyy toinen toistaan julmempia kohtaloita, mutta Abulhawa ei missään määrin mässäile tapahtumilla. Hän kertoo ne niin, ettei epäilylle jää lukijan mielessä varaa. Kieli on selkeää, paikoin kaunistakin, mikä tuo hetken levon julmuuksien keskellä. Kaiken keskellä on välillä häivähdys iloa, toivoa. Orastava rakkaus, syntynyt ystävyyssuhde, pienet arkiset hetket. Kaikki ne tuovat hetkittäin lohtua. Mutta voisiko edes tällainen tarina loppua onnellisesti ja kauniisti? Vesittäisikö se kaiken sen surun ja tuskan, mitä kirjaa lukiessa on kokenut? Voisi sulkea kirjan ja ajatella onnellisen lopun myötä, että hyvinhän se loppui. Voimakas lukukokemus voi olla myös hämmentävä, ahdistava ja jäädä vaille hyvää mieltä. Mutta eikö nuo sadattuhannet ihmiskohtalot ansaitse tulla kuulluksi, nähdyksi ja jäädä elämän sydämiimme kuin pienen arpena, joka koristi pienen Ismailin kasvoja?

Pudotessa vauvan kasvot osuivat kehdosta pistävään naulaan, joka repi ihoon haavan poskelta oikean silmön ympäri. Fyysisenä muistona tuosta päivästä Ismailin kasvoihin jäi selvä ja pysyvä arpi, joka lopulta johdatti hänet totuuden äärelle.

PS: Jeninin aamun ovat lukeneet myös Kirsi Hietanen, Jori, Kuutar, Satu sekä Booksy.

5/5

16 kommenttia:

  1. Tämä kirja kiinnostaa, mutta myös pelottaa aika paljon.
    Koitan lukea sen silti jossakin vaiheessa.

    VastaaPoista
  2. Tiesin, että kirja voi olla surullinen, rankkakin, mutta se kyllä todella oli paljon enemmän. Tiedän, että tämä voi olla jopa liikaa herkemmille lukijoille, koska kyllähän tämän lukemisesta ahdistuukin. Mutta kuten kirjoitin, joskus se voimakas/puhutteleva lukukokemus voi olla rankkakin, eikä kaunis jne.

    Siltikin, suosittelen!!

    VastaaPoista
  3. Haluan hirveästi lukea tämän, mutta en tiedä, milloin uskallan tarttua siihen. Luulen, että tämänhetkisessä elämäntilanteessa ja hormonimyrskyissä se ei ole ihan järkevää :/ Kiitos kuitenkin tästä vaikuttavasta arvioistasi, tartun tähän vielä jokin päivä! Aurinkoista viikonloppua, kaikesta huolimatta :)

    VastaaPoista
  4. Amma: En suosittele tosiaan snulle kirjaa nyt. Voisin kuvitella, että kun itse olin raskaana ja jos silloin olisin lukenut tämän, olisin ahdistunut liiaksi ja tavallaan se olisi värittänyt lukukokemusta liikaa, tai jopa jättänyt sen kesken.

    Tällaiset kirjat, vaikka kaunokirjallisuutta onkin, ovat joskus todella rankkoja tietoisuudenlisääjiä asioista, joita ympärillämme tapahtuu. Toisaalta tuovat ymmärrystä niillekin, joita herkästi muuten heti tuomitsisi. Aurinkoista viikonloppua sinnekin! Minun pitäisikin muistaa laittaa sinulle muutten viestiä liittyen kirjabloggaajien juttuihin ;)

    VastaaPoista
  5. Luin tämän alkuvuodesta. Järkyttävä kirja, mutta omalla tavallaan hyvä romaani. Arvio blogissani, jos kiinnostaa. Aion palata teemaan kesemmällä toisesta näkökulmasta.

    VastaaPoista
  6. Kirsi Hietanen: Google ei indeksoinutkaan tuota sinun arvosteluasi, kun otsikossa ei ollut kirjan nimeä. Tai ainakaan parille ekalle sivulle jotka katsoin. Mutta ehdottomasti kiinnostaa, linkitin nyt arvostelusi ja tulenkin blogiisi kohta kommentoimaan!

    VastaaPoista
  7. Susa, sinä urhea!

    Kiitos! (Tiedät mistä...)

    VastaaPoista
  8. Leena: Eipä kestä, ilo oli minun puolella, vaikka rankkaa olikin ;)

    VastaaPoista
  9. PS. Järkytyin niin, että unohdin mainita miten vahvasti olit elänyt tämän kirjan. Se tuo tekstiin omaa syvyyttään. Hieno jälki, joka tntuu lukijassa, kuin puukolla ihoon kirjoitettuna.

    Yhdessä teimme Sade lankeaa, mutta tähän en...Elävältä haudatut kertoi omaa rankkaa tarinaansa, mutta aamu-usvan lävitse.

    VastaaPoista
  10. Leena: Tämä oli niin raju lukukokemus, että sitä on vaikea kuvailla lyhyesti tai yksinkertaisesti. Rönsyilin arvostelussani liikaakin, mutta tämä kirja ansaitsee sen.

    Sade lankeaa, Elävältä haudatut sekä Tuhat loistavaa aurinkoa..kaikki ne olivat vain alkusoittoa jollekin tällaiselle, jossa toivoa ei juuri näy ja sydän itkee koko ajan, melkein.

    VastaaPoista
  11. Järisyttävän hyvä teksti, kiitos siitä! Osuu ja uppoaa...

    VastaaPoista
  12. Vaikuttaa tosiaan järisyttävältä ja tärkeältä kirjalta. Pelkään, että tähän olisin liian herkkä. Tuhat loistavaa aurinkoa pysäytti, mutta oli kuitenkin valoisa. Elävältä haudatuista jotenkin ärsyynnyin ja Sade lankeaa taas oli huikea. Mutta tämä Jeninin aamut tuntuu jotenkin niin hurjalta. Varmasti kirja, jota ei voi unohtaa.

    VastaaPoista
  13. Booksy: Kiitos! Tästä kirjasta oli tosi vaikea kirjoittaa tavallaan neutraalisti, sillä tämä oli niin järisyttävä!!

    Katja: Ehdottomasti tärkeä kirja! Mutta siinä olet ihan oikeassa, että ei välttämättä ole kaikkien kirja juuri sen rajuuden vuoksi.

    VastaaPoista
  14. Vihdoinkin pääsin lukemaan tämän! Niin kuin tiedät, kirja kiinnostaa minua ja se on TBR-listallani. Tiedän odottaa vahvoja tunteita, kiitos sinun ja muidenkin hyvien blogiarvioiden. Ihanaa, kun uskalsit tulla ravistelluksi. Onneksi pahin tunnemyrksy laantuu lopulta aika piankin, mutta jäljelle jää tieto, jota ei voi unohtaa.

    VastaaPoista
  15. Karoliina: Suosittelen todellakin kirjaa! Ja se on niin totta, että vahvojen tunteiden jälkeen se suurin tunnekuohu aina laantuu ja jotenkin se suhde kirjaan muuttuu syvemmäksi ja pohdiskelevammaksi. Ja tuollaisissa tarinoissa se on tärkeää, ettei se unohdu.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)