Helmi Kekkonen: Valinta
Kustantaja: Avain 2011
Sivuja: 160
Kuvat lainehtivat minussa, ne ovat toisista paikoista, toisista taloista ja huoneista, ja vaikka nämä ovat viimeiset päivät täällä en ole enää varma, onko se sittenkään kovin surullista.
Talo meren rannalla. Pihalla ikivanhoja omenapuita, seinustan edustalla tuulessa heiluvat siankärsämöt. Kaltevat portaat ja vuotavat rännit. Kuitenkin, yhä niin kaunis talo, yön jäljiltä jotenkin kallellaan. Siellä talossa Aava ja hänen äitinsä Ruut tekevät tiliä menneisyyteen, niin yhteiseen kuin omaankin, tyhjentäessään taloa tavaroista Elias-isän kuoleman jälkeen.
Elias-isä ei ole ainoa, joka on poissa. Poissa, mutta kuitenkin läsnä, ovat myös viisitoista vuotta sitten oman valintansa tehnyt isoveli Ilja, sekä isosisko Helena, joka yrittää elää yksinhuoltajan arkeaan ajattelematta lapsuudenperhettään. Sekä Ruut että Aava kaipaavat Helenaa avuksi talon tyhjentämiseen, mutta puhelimessa Helena on vain ontuvia selityksiä täynnä. Minun ei tarvitse mennä sinne jos en halua. He pärjäävät siellä kyllä kahdestaan, ovat aina ennenkin pärjänneet. Aava ja Ruut vaeltelevat levottomina talossa ja pihalla osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Isän työhuone, vanha villapaita...kaikki ne tuovat surun lähemmäs Aavaa samalla kun hän yrittää ymmärtää rikkonaista perhettään. Miksi Ilja on poissa? Miksi Helena ei halua heitä muita elämäänsä? Miksi äiti ei tullut kun piti? Mitä jos muistammekin juuri sen, mitä haluamme unohtaa?
Tyhjentäessään taloa, Ruut joutuu kohtaamaan menneen monella tapaa. Minulla on ollut jo alkuni, oikeastaan kaksi. Nuorta tytärtään katsoessaan Ruut ymmärtää, että menneisyyttä voi paeta tiettyyn rajaan asti, mutta ei loputtomiin. Se, mistä hän luuli voivansa vaieta, on noussut pintaan. Ja jos jollekin, niin Aavalle hän haluaa kertoa tarinansa, sen toisenkin. Rikkonaisen perheen monet säikeet nivoutuvat yhteen sitä mukaa, kun jotain jo ollutta muuttaakin muotoaan.
Olen halunnut suojella itseäni siltä kaikelta mikä kuitenkin on aina ollut, ja on yhä. Jokaisessa päivässä, huoneessa ja hetkessä. En vain ole ollut tarpeeksi vahva kantaakseni sen kaiken. Kuin olisin ollut jossain muualla, en aikoihin juuri tässä. Nyt.
Myös Aava joutuu lopulta katsomaan itseään peiliin, näkemään todellisen minänsä menneisyyden muistojen valossa, ja varjossa. Muistot palaavat mieleen varsinkin isän työhuonetta tyhjentäessä. Ne tulevat ensin kevyesti koskettaen kuin keväinen tihku, lopulta rankkasateen lailla voimalla päälle vyöryen. Ne tulevat, koskettavat ja lopulta puhdistavat.
Lapsena saatoin istua tuntikausia katselemassa äitiä, kun hän istui sohvannurkassa, kahvikuppi käsiensä välissä, kirja sylissään samalla tavalla kuin tuossa pöydällä olevassa valokuvassa, niin keskittyneenä kuin olisi unohtanut minun olevan siinä. Välillä hän veti jalat allensa ja hymyili, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin hän olisi sanonut jotain lukenut tekstistä kohtia ääneen, itselleen.
Helmi Kekkosen Valinta on kertakaikkisen kaunis, viiltävän haikea tarina rikkonaisesta perheestä, muistoista joita on vaikea kohdata ja valinnoista, joilla on pitkät seuraukset vielä vuosikymmenienkin päähän. Olemmeko me valintojemme summia? Kekkosen kieli on isoilla merkityksillä ladattua, ja usein se olennaisin tapahtuu pinnan alla, pienieleisenkin arjen taustalla. Jenni K-blogista toivoi, että joku Riikka Pulkkisen Totta -teokseen ihastunut lukisi tämän ja kertoisi lukukokemuksestaan. Olen lukenut Pulkkisen molemmat kirjat ja pitänyt niistä varauksetta, kellunut kuin lumme kuulaan veden pinnalla nauttien siitä sanojen ja ajatusten soljumisesta. Pulkkisen tekstejä on kritisoitu liian kauniista kielestä, mutta minut se vakuutti ja samoin tekee Kekkosen Valinta. Myös Katja Lumiomena-blogista ihastui Valintaan.
Kirjassa on mielestäni myös samaa melankolista tunnelmaa kuin Joel Haahtelan Elenassa. Miljöö, jonka Kekkonen rakentaa sinällään pienieleisen tarinan ympärille, on voimakas. Vanha puutalo merenrannalla ja muistoissa yhä voimakkaasti piirtyvä nuhjuinen lapsuudenkoti Pihlajatiellä tuntuvat melkein omien muistojen paikoilta. Kirjan tematiikka on vahva; oikeat ja väärät valinnat, syyllisyys, anteeksianto, pettymys, hyväksyminen. Että on hetkiä joista on otettava kiinni ja toisia, sellaisia joista vain päästettävä irti. Puhuttelevista teemoistaan huolimatta kirja on myös jotenkin lohdullinen. Me jaksamme vielä tämän. Siksi me olemme täällä. Tarina ihmisineen tunkee ihon alle, eikä heti lukemisen loputtua päästä otteestaan. Tällaisiin kirjoihin jättää aina palan sydäntään.
Tähän viimeiseen ajatukseen ja tähän veteen minä voisin nukahtaa.
Tässä yö ei tunnu yöltä.
Oman huomionsa ansaitsee Valinnan kaunis ja yksinkertaisuudessaan nerokas takakansi. Joskus se kaikki tiivistyy niin vähään.
5/5
Kustantaja: Avain 2011
Sivuja: 160
Kuvat lainehtivat minussa, ne ovat toisista paikoista, toisista taloista ja huoneista, ja vaikka nämä ovat viimeiset päivät täällä en ole enää varma, onko se sittenkään kovin surullista.
Talo meren rannalla. Pihalla ikivanhoja omenapuita, seinustan edustalla tuulessa heiluvat siankärsämöt. Kaltevat portaat ja vuotavat rännit. Kuitenkin, yhä niin kaunis talo, yön jäljiltä jotenkin kallellaan. Siellä talossa Aava ja hänen äitinsä Ruut tekevät tiliä menneisyyteen, niin yhteiseen kuin omaankin, tyhjentäessään taloa tavaroista Elias-isän kuoleman jälkeen.
Elias-isä ei ole ainoa, joka on poissa. Poissa, mutta kuitenkin läsnä, ovat myös viisitoista vuotta sitten oman valintansa tehnyt isoveli Ilja, sekä isosisko Helena, joka yrittää elää yksinhuoltajan arkeaan ajattelematta lapsuudenperhettään. Sekä Ruut että Aava kaipaavat Helenaa avuksi talon tyhjentämiseen, mutta puhelimessa Helena on vain ontuvia selityksiä täynnä. Minun ei tarvitse mennä sinne jos en halua. He pärjäävät siellä kyllä kahdestaan, ovat aina ennenkin pärjänneet. Aava ja Ruut vaeltelevat levottomina talossa ja pihalla osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Isän työhuone, vanha villapaita...kaikki ne tuovat surun lähemmäs Aavaa samalla kun hän yrittää ymmärtää rikkonaista perhettään. Miksi Ilja on poissa? Miksi Helena ei halua heitä muita elämäänsä? Miksi äiti ei tullut kun piti? Mitä jos muistammekin juuri sen, mitä haluamme unohtaa?
Tyhjentäessään taloa, Ruut joutuu kohtaamaan menneen monella tapaa. Minulla on ollut jo alkuni, oikeastaan kaksi. Nuorta tytärtään katsoessaan Ruut ymmärtää, että menneisyyttä voi paeta tiettyyn rajaan asti, mutta ei loputtomiin. Se, mistä hän luuli voivansa vaieta, on noussut pintaan. Ja jos jollekin, niin Aavalle hän haluaa kertoa tarinansa, sen toisenkin. Rikkonaisen perheen monet säikeet nivoutuvat yhteen sitä mukaa, kun jotain jo ollutta muuttaakin muotoaan.
Olen halunnut suojella itseäni siltä kaikelta mikä kuitenkin on aina ollut, ja on yhä. Jokaisessa päivässä, huoneessa ja hetkessä. En vain ole ollut tarpeeksi vahva kantaakseni sen kaiken. Kuin olisin ollut jossain muualla, en aikoihin juuri tässä. Nyt.
Myös Aava joutuu lopulta katsomaan itseään peiliin, näkemään todellisen minänsä menneisyyden muistojen valossa, ja varjossa. Muistot palaavat mieleen varsinkin isän työhuonetta tyhjentäessä. Ne tulevat ensin kevyesti koskettaen kuin keväinen tihku, lopulta rankkasateen lailla voimalla päälle vyöryen. Ne tulevat, koskettavat ja lopulta puhdistavat.
Lapsena saatoin istua tuntikausia katselemassa äitiä, kun hän istui sohvannurkassa, kahvikuppi käsiensä välissä, kirja sylissään samalla tavalla kuin tuossa pöydällä olevassa valokuvassa, niin keskittyneenä kuin olisi unohtanut minun olevan siinä. Välillä hän veti jalat allensa ja hymyili, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin hän olisi sanonut jotain lukenut tekstistä kohtia ääneen, itselleen.
Helmi Kekkosen Valinta on kertakaikkisen kaunis, viiltävän haikea tarina rikkonaisesta perheestä, muistoista joita on vaikea kohdata ja valinnoista, joilla on pitkät seuraukset vielä vuosikymmenienkin päähän. Olemmeko me valintojemme summia? Kekkosen kieli on isoilla merkityksillä ladattua, ja usein se olennaisin tapahtuu pinnan alla, pienieleisenkin arjen taustalla. Jenni K-blogista toivoi, että joku Riikka Pulkkisen Totta -teokseen ihastunut lukisi tämän ja kertoisi lukukokemuksestaan. Olen lukenut Pulkkisen molemmat kirjat ja pitänyt niistä varauksetta, kellunut kuin lumme kuulaan veden pinnalla nauttien siitä sanojen ja ajatusten soljumisesta. Pulkkisen tekstejä on kritisoitu liian kauniista kielestä, mutta minut se vakuutti ja samoin tekee Kekkosen Valinta. Myös Katja Lumiomena-blogista ihastui Valintaan.
Kirjassa on mielestäni myös samaa melankolista tunnelmaa kuin Joel Haahtelan Elenassa. Miljöö, jonka Kekkonen rakentaa sinällään pienieleisen tarinan ympärille, on voimakas. Vanha puutalo merenrannalla ja muistoissa yhä voimakkaasti piirtyvä nuhjuinen lapsuudenkoti Pihlajatiellä tuntuvat melkein omien muistojen paikoilta. Kirjan tematiikka on vahva; oikeat ja väärät valinnat, syyllisyys, anteeksianto, pettymys, hyväksyminen. Että on hetkiä joista on otettava kiinni ja toisia, sellaisia joista vain päästettävä irti. Puhuttelevista teemoistaan huolimatta kirja on myös jotenkin lohdullinen. Me jaksamme vielä tämän. Siksi me olemme täällä. Tarina ihmisineen tunkee ihon alle, eikä heti lukemisen loputtua päästä otteestaan. Tällaisiin kirjoihin jättää aina palan sydäntään.
Tähän viimeiseen ajatukseen ja tähän veteen minä voisin nukahtaa.
Tässä yö ei tunnu yöltä.
Oman huomionsa ansaitsee Valinnan kaunis ja yksinkertaisuudessaan nerokas takakansi. Joskus se kaikki tiivistyy niin vähään.
5/5
Ihanasti kirjoitit ja olet kirjan suhteen selvästi samoin ajatuksin kuin minäkin.
VastaaPoistaMinulle tästä ei tullut Haahtela mieleeni, mutta kun nostit hänet esille, niin totta, samoja kaikuja selvästi on. Lisäksi tässä on jotain perpettersonmaista ja ehkä aavistus Bargumin Syyskesääkin. Kaikki silti ihan Kekkosen omalla äänellä kerrottuna. Valinta on niitä kirjoja, joita voi vaalia mielessään kauan.
Kiitos kauniista arviosta, sait minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Ja kansi on mielestäni kaunis!
VastaaPoistaHauskasti olet nostanut esiin kirjan takakannen. Haahtelan Elenaa en ole vielä lukenut, mutta tykkään silti lukea arvioissa näistä vertauksista. Haahtelaa, Tammimaata, Pulkkista. Aamulehdessä puhuttiin vielä Hustvedtista.
VastaaPoistaIhana arvio sinultakin tästä! Minullahan on ne Pulkkisetkin vielä lukematta, ja hieman epäilen, ovatko ne tai tämä minun kirjojani, mutta kokeilemattahan se ei selviä! Pulkkinen on niin suosittu ja Kekkostakin kehutaan niin paljon, että ilman muuta aion heitä ainakin yrittää lukea.
VastaaPoistaMinustakin takakansi on hieno, herättää mielenkiinnon. Ja kauniin kuvan olet siitä myös ottanut. <3
Tämä kuulostaa kyllä ihan minun kirjaltani! Rakastan kirjoja, joissa on vanhoja taloja <3
VastaaPoistaKatja: Jotenkin tosiaan lukiessa tuli itselle sen tunnelman myötä sellainen sama pakahduttava melankolian ryöpsäys sisimpään, mikä tuli Elenaakin lukiessa.
VastaaPoistaSanna: Mukava kun kiinnostuit! Toivottavasti saat pian luettavaksesi ja pääset kertomaan omia lukukokemuksia tästä!
Hanna:Pitäisikin lukea se Aamulehden juttu, jos saan jostain käsiini! Tuo kansi on kyllä ihana!
Karoliina: Sen mitä sinun kirjamakuasi jo tunnen, Pulkkisen kirjat voivat olla sinun makuun liian "runollista" jne. Siitähän liiasta kauneudesta ja herkkyydestä tekstissä osa on kritisoinut Pulkkista, että pitää jotenkin maanläheisemmästä tekstistä. Mutta lue tämä Valinta!!
Maria: Sanoppa muuta! Vanha talo meren rannalla, jossa kasvit levittäytyneet seinien edustoille ulkona, lattiat ja ovet narisee...oi joi!
Olipa kauniisti kirjoitettua tekstiä! Nyt, kun itselläni on hyvin paljon klassikoita jonossa, tulee uusista kirjoista tehtyjä arvioita lukiessa kutkuttava tunne, että "voi, kun pääsisi jo tuonkin lainaamaan" ;-) Valinta pääsee listalle odottelemaan vuoroaan. Täytyy ehdottomasti Pulkkisen teokset lukeneena ja niistä tykänneenä kokeilla, miten tämä Valinta iskee. Ottamasi lainaukset ja uskomattoman upea takakansi houkuttavat. Paitsi etu- myös takakannella on minulle merkitystä ja tykkään tuon tyylisistä, jotka salamyhkäisesti paljastavat vain pikkiriikkisen kansien sisällöstä, arvostan!
VastaaPoistaIhana kirjoitus Susa! Luin tämän ja Katjan hienon arvion ja eihän siinä muu auttanut kuin varata tämä kirjastosta. :D
VastaaPoistaTakakansikuva on kaunis!
Tsi hölmö kysymys varmaan, mutta vaivaa sen verran paljon, että on ihan pakko kysyä...Onko tuo takakansi koko tuon kuvan kokoinen? Siis onko siinä takakannessa ikäänkuin kuva kynttilöillä kehystetystä takakannesta, vai oletko itse kehystänyt takakannen kynttilöillä ja se kansi on pelkästään tuo liitutaulun näköinen? kun kansikuvassa sitä kantta oli koko kuva?
VastaaPoistaKaisa: Minulla tahtoo olla näiden uutuusten kanssa, että tulee sellainen innostunut sokeus " Pakko Heti Lukea!", vaikka minullakin on vanhempiakin kirjoja kymmenittäin odottomassa vuoroaan ;)
VastaaPoistaSara: Uskon, että sinäkin pidät tästä ♥
Kyllä tämä tästä...: Ei lainkaan hölmö kysymys ;) Olen itse asetellut kirjan seinää vasten ja tuollaiset koristevalot sen ympärille. Pelkkä takakansi on siis vähän kuin liitutaulu teksti kanssa.
Voiko kieli olla liian kaunuista, kuten kerrot sanotun Pulkkisen kielestä. Kieli voi olla ylimaalailevaa, mutta kaunis kieli on jotain suurta lahjaa lukijalle. Kohtasin sen rankimman kauniin kielen Nadeem Aslamin Elävältä haudatuissa, kun lumikurjetkin itkivät ja paljon, paljon muuta.
VastaaPoistaSiis tuo on todelakin kirjan takakansi...luulin, että se on sinun oma juttusi;-)