sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Deborah Spungen: Nancy

Deborah Spungen: Nancy
Kustantaja: Gummerus ( pokkari, 9.s painos, 2007)
Alkuteos: And I don't want to live this life, 1983
Suomentanut: Anna Salo
Kannen suunnittelu: Laura Noponen
Sivuja: 363

Huom: Mikäli et tiedä mitään kirjasta, ja haluat lukea sen täysin ilman ennakkotietoja, varoitan, että jutussani voi olla normaalia enemmän kerrontaa juonenkulusta. Koska kirjan juoni eli  Nancyn traaginen kohtalo on maailmanlaajuisesti tuttu ja tulee esille kirjan takakannestakin, otan vapauden kertoa sisällöstä enemmän. Pahoittelen siis jos joku kokee sen liikana "spoilaamisena".

Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli kihara otsallaan.
Kun se tyttö oli kiltti, hän oli hyvin kiltti.
Ja kun se tyttö oli tuhma, hän oli aivan hirmuinen.

Vuonna 1958 Philadelphiassa, syntyy nuorelle parille, Frankille ja Deborahille tyttö. Yllätysraskaudesta huolimatta he suhtautuvat tulevaisuuteen luottavaisesti, onhan heillä toisensa ja unelmat yhteisestä tulevaisuudesta, perheestä. Kun vauva, Nancy lopulta syntyy napanuora kaulan ympärillä, kärsii happivaikeuksista ja on aivan liian keltainen, huoli asettuu Deborahin rintaan. Nancylle vaihdetaan veret ja Deborah sekä Frank ovat huolesta suunniltaan. Kun sitten verensiirron jälkeen vauvojen huoneessa lasikaapissa Nancy huitoo raivokkaasti jaloillaan ja käsillään, on Deborah huojentunut. Vaikka vauva on vilkas, sehän on vain hyvä merkki. Merkki siitä, että tuo pieni taistelija on elossa. Kotiuduttuaan he kuitenkin huomaavat pian, ettei kaikki ole hyvin, mutta toisaalta, eikö arki vauvan kanssa olekin aluksi rankkaa? Nancy huutaa yötä päivää ja on levoton. Kun viikot, kuukaudet kuluvat, eikä Nancyn huutaminen lopu, Deborah koittaa saada apua eri tahoilta, mutta saa osakseen lähinnä vähättelyä ja ristiriitaisia ohjeita. Milloin lapsi saa liian vähän ruokaa, milloin liian paljon. Milloin vika on Deborahin epävarmuudessa, milloin Nancyn käytös on lääkärien mielestä vain normaalia pienen vauvan käytöstä. Sisimmässään Deborah kuitenkin tietää, että Nancyllä ei ole kaikki kunnossa. Lopulta yksi lääkäri määrää Nancylle kolmenkuukauden iässä unilääkettä, ja vaikka Deborah ensin epäröi, ei hän uskalla kyseenalaistaa tuoreena äitinä lääkärin ohjeistusta. Niin Nancy saa ensikosketuksen huumaaviin aineisiin. Kolmenkuukauden iässä.

Nancyn ollessa alle vuoden ikäinen, Deborah synnyttää toisen lapsen, Susanin, sekä parin vuoden päästä vielä kolmannen, Davidin. Nancyn erilaisuus ja ongelmien laajuus korostuvat sisarusten myötä. Nancy saa kovia raivokohtauksia, ei tule toimeen muiden lasten kanssa ja käyttäytyy hyvin ailahtelevasti ja väkivaltaisesti. Deborah koittaa sinnikkäästi saada apua, mutta kerta toisensa jälkeen törmää seinään ammattiauttajien taholta. Deborah ja Frank tuntevat elävänsä jossain toisessa todellisuudessa, missä painajainen painajaisen perään värittää heidän arkeaan.

-Mitähän seuraavaksi tapahtuu? kummastelin Frankille.
-Minä en tosiaankaan tiedä, hän vastasi. - On kuin tässä olisi ehtinyt kuvitella kaikkein pahimman... kaikkein pahimman... ja sitten se tapahtuu. Toden totta, se aina tapahtuu. 

Vuodet vierivät ja perheen sisäinen helvetti kasvaa Nancyn myötä. Heidän hakiessa apua osa väittää Nancyn olevan vain lahjakas lapsi, joka kärsii kasvuympäristöstä johtuvista käyttäytymishäiriöistä. Deborahin ja Frankin niin vanhemmuus kuin parisuhde ruoditaan auttajien silmissä ja etsitään siitä syytä Nancyn käytökseen. Kun Nancy sitten meinaa puukottaa lastenhoitajan ja toisella kerralla pahoinpitelee raivokohtauksensa aikana Deborahia vasaralla, he vihdoin saavat lääkäreiden ja viranomaisten huomion ja heidät tajuamaan, että Nancyssä on oikeasti jotain vialla. Mutta hetken helpotuksen tunteen jälkeen he saavat huomata, että nyt tyttö joka vielä tovi sitten oli lääkäreiden mielestä vain hieman hankala joskin lahjakas persoona, onkin nyt niin moniongelmainen, ettei hänelle löydy sopivaa sijoituspaikkaa tai hoitomuotoa. Kuitenkin pahinta kaikista on se, että olettavasti oikean diagnoosin tehnyt lääkäri salaa sen Deborahilta ja Frankilta, koska tuohon aikaan ei skitsofrenia, jakomielitauti, ollut vielä yleisesti kovin tunnettu sairaus. Niin alkaa Nancyn tie sijoituslaitoksissa, psykologeilla. Itsetuhoinen, väkivaltainen ja arvaamaton Nancy on edelleen vailla oikeaa diagnoosia. Diagnoosia, joka mahdollistaisi oikean hoitomuodon ja antaisi läheisille edes osittain ymmärryksen sille helvetille, missä he Nancyn myötä elävät. Huumeetkin ovat jo osa Nancyn arkea ja sydän särkien Deborah katsoo tyttärensä käsivarsia täynnä neulojen jälkiä. Mutta he eivät tiedä, että raskain tie Nancyn kanssa on kuitenkin vielä edessä päin. Voimattomina, rikkinäisinä he kulkevat kuin sumussa päivä kerralla eteen päin, tietämättä voiko heistä kukaan kaiken koetun jälkeen enää olla edes vähääkään ehjä.

Emme sanoneet sanaakaan. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Nancylle pitäisi tehdä. Jos ammatti-ihmiset eivät tienneet, kuinka me olisimme voineet tietää?

Kun Nancy hieman alle parikymppisenä tutustuu rajun punkin maailmaan ja ajautuu suhteeseen kuuluisan Sex Pistols -yhtyeen jäsenen Sid Viciousin kanssa, Deborah ja Frank tuntevat, että ilmassa on lopun alkua. He eivät tunne enää vähääkään tuota sairaan näköistä epäsiistiä nuorta naista, joka esiintyy lehtien kuvissa Sidin rinnalla ja soittelee kotiin henkitoreissaan rahoja huumeisiin kiristäen. Deborah  ja Frank tajuavat, että ainoa, mitä he enää voivat tehdä, on katsoa vierestä tyttärensä tietä kohti lopullista tuhoa.

Nancy on tositarina Nancy Spungenin parinkymmenen vuoden mittaisesta taistelusta elämässä, joka päättyi traagisesti ennen kuin Nancy ehti täyttää 21 vuotta. Aivan kuten hän itse oli ennustanut. Nancyn äiti, Deborah Spungen kertoo peittelemättä tarinan omasta näkökulmastaan, millaisessa helvetissä he elivät parikymmentä vuotta, erityisesti viimeiset vuodet. Deborah ei kirjoita korulaiseita tai edes sinällään mitenkään erikoista tekstiä, mutta se, mistä hän kertoo, on jotain niin rankkaa ja koskettavaa, että se monin paikoin salpaa suorastaan hengen. Olen lukenut Nancyn lukiossa ollessani, mutta en silti muistanut kovin moniakaan asioita tarinasta, vaan enemminkin sen lukemisen aiheuttaman tunteen. Surun, hämmennyksen ja jotenkin kai iän myötä tuolloin jonkin asteisen samaistumisen nuoreen Nancyyn, vaikka itse olinkin aika kiltti tyttö. Mutta se joku nuoruudelle tuttu elämisen vimma ja itsenäistymisen tarve kyti minussakin. Halusin lukea kirjan nyt ja sillä avata oman osuuteni itse alulle laittamassani Nostalgian jäljillä -haasteessa. Muistin kirjan hyvin vaikuttavana kokemuksena nuoren tytön mielessä, mutta yllätyin, että se nyt aikuisena, itse äitinä, oli mittavuudessaan vielä voimakkaampi ja parempi lukuelämys, kaikessa raadollisuudessaan. Toisaalta myös muista syistä, mistä en tämän enempää tähän aio avautua, mutta Deborahin kipeät tunteet ns. sivusta seuraajana mutta kuitenkin myös osallisena läheisen rankassa elämänvaiheessa tuntuvat liian tutuilta. Ja oman vahvan leimansa tuo tietenkin myös se, että olen itse nyt äiti. Omat lapseni ovat vielä pieniä, mutta äideille tyypillisesti tietenkin jo joskus mietin ja pelkään, mitä tulevaisuus omille lapsilleni tuo. Että vaikka yrittäisi kaikkensa, tekisi parhaansa, niin sekään ei aina riitä. Nancyn elämän tragedia on isolta osin varmasti juuri se, että hänen oletettavasti nimenomaan skitsofreniaa ei koskaan diagnosoitu. Tai yksi lääkäri diagnosoi sen, mutta salasi vanhemmilta sen ja tieto tuli esille vasta Nancyn kuoltua. Olisiko Nancy saanut oikeaa hoitoa oikean diagnoosin myötä vai olisiko hänen kohtalo silti kulkenut lopulta samoja traagisia polkuja? Kirja herätti niin vahvoja tunteita surusta raivoon, myötätunnosta ahdistukseen. Haluaisin sanoa, että tässä kirjassa oli kuitenkin ripaus toivoa, mutta ei siinä ole. Nancy on lohduton tarina, mutta juuri siksi lukemisen arvoinen. Sillä aiheensa vuoksi tarina on erittäin tärkeä, sillä se antaa äänen psyykkisista sairauksista ja päihde- ja huumeongelmista kärsivien omaisten tuskalle. Toisaalta se antaa äänen Nancyn kaltaisille, traagisille ihmiskohtaloille, sillä jokainen elämä on arvokas, kaikesta huolimatta.

En itkenyt silloin kun jouduin myöntämään itselleni, ettei hän ollut muiden pikkutyttöjen kaltainen.
En itkenyt silloin kun tajusin, että vaikka hän oli kiukkuinen ja tuskissaan, kukaan, ei sitten kukaan pystynyt auttamaan häntä.
En itkenyt silloin kun hän useita kertoja yritti itse lopettaa kärsimyksensä, ensin partaveitsellä sitten ruiskein. 
En itkenyt silloin kun tajusin, ettei hän enää voi asua kanssamme kotonamme tuhoamatta myös sisartaan ja veljeään. Hän oli jo ollut tuhota avioliittomme.
En itkenyt silloinkaan kun sain kuulla hänen kuolleen. Minä pidin kuivin silmin Frankia sylissäni kun hän itki koko yön.
En itkenyt Nancyn hautajaisissakaan. En voinut. Siinä vaiheessa en edes muistanut, miten itketään.
En ollut koskaan päästänyt itseäni tuntemaan tuskaa. Olin tukahduttanut sen. Nyt tunsin sen. Voi, miten minä sen tunsin. 

PS: Lupasin edelliseen postaukseen kysymyksen jättäneiden kesken arpoa suklaata tänään. Annan vielä aikaa huomiseen iltaan, sillä olen nyt niin puhki Nancysta, että palaan vasta huomen illalla aikaisintaan noihin kysymyksiin ja samalla julkistan voittajan.

PPS: Myös Leena on lukenut Nancyn. Jos haluat arviosi tähän mukaan, ilmoitathan kommentissasi suoran linkin, niin lisään mielelläni tähän. Google antoi niin heikosti hakutuloksia, kun kyseessä näinkin vanha kirja jo.

5/5

29 kommenttia:

  1. Luoja...minua alkoi itkettää kun luin tätä.

    Siis erittäin upeaa että toit Nancyn esille. Tämä kirja on yksi elämän must-kirjoista! Olen lukenut vähintäin kolme kertaa ja lainaan aina uudeleen Meriltä...

    Suosittelin tätä kirjaa vuosia sitten ystävälleni, kun lapsemme olivat teini-iässä. Hän sanoi, että 'hän ei ikinä lue mitään noin kamalaa ja tämä asia ei koske heitä ikinä.' Ehkä olisi kannattanut... Kun perheen nuori palasi viettämästä vaihto-oppilasvuottaan, hän oli suonesisäisten huumeiden käyttäjä...En väitä, että tämä kirja antaa välineitä huomata huumekäyttö tai ymmärtää/selvitä siitä paremmin, mutta tämä kirja opettaa, että tämä asia voi tapahtua ihan kenelle vain. En ole itse puuttunut tyttäreni kaveripiiriin ikinä, ikinä missään muussa asiassa kuin huumeissa. Kodin ovet ovat olleet auki kavereille mennä ja tulla ja nyt tiedän tehneeni enemmän oikein kuin väärin. Hurjina teinivuosina mikään ei ole koskaan varmaa.

    Tämä kirja on Nancyn äidiltä hieno ponnistus ja myös kädenojennus muille. Minä en IKINÄ jättäisi tätä kirjaa lukematta!

    Hyvä Susa!

    VastaaPoista
  2. Kuulun siihen sukupolveen, joka on myös nuoruudessa lukenut tämän kirjan. Kukapa ei olisi. En taida tuntea ketään, joka tutuistani ei olisi...

    En muista enää mitä tunteita tämä herätti, mutta ainakin toimi niin isona varoittavana esimerkkinä, että jostain selkäpiistä kumpusi halu jättää tällainen elämä väliin.

    Mietin, kun näin sun otsikon, että miltähän tämä tuntuisi lukea nyt. Mutta juuri tuosta syystä, että alkaisin varmaan surra liiaksi tulevia, en halua. Luulen, että muistan tämän tarpeeksi hyvin muutenkin.

    Joo, kyllähän tämä on ehdottomasti listaa tämä kirja tulee kerran elämässä (vähintään) lukea.

    VastaaPoista
  3. Oi...välähdys yläasteelta. Tämä ja huumeasema Zoo saivat minut silloin hämmennyksiin ja jos lukisin nuo kirjat nyt, tunne olisi varmasti sama.

    Mutta minustakaan tätä ei kannata jättää väliin.

    VastaaPoista
  4. Mietin vähän samoja kuin Mari A. Minustakin tuntuu, että _kaikki_ lukivat tämän yläasteella tai lukiossa. Jopa niin moni, että lukion äidinkielen opettajamme suuttui, kun yksi tyttö esitteli kirjan suosikkiteoksenaan. Ja samoin kuin Mari A., en usko että luen tätä enää. Kirja on hyvin mielessäni. Itse asiassa vasta Nancyn kautta kiinnostuin Sex Pistolsista ja omalla tavallaan Courtney Love muistuttaa minua Nancysta, vaikka onkin elossa ja selvästi vahvempi kaikkine vaikeuksineenkin. Luulen, että Nancy ahdistaisi minua nyt luettuna. Toisaalta kuten omassa ruususpostauksessani tänään mietin, aikuisena kirjoja lukee eri tavalla...

    Milkan kommentista tuli mieleeni, etten lukenut tuota Huumeasema Zoota, mutta itse kytken Anonyymin kirjoittaman Ruohoa, lunta-kirjan samaan aikaan kuin Nancyn. Se oli myös surullinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nancya olen joskus vilkaissut kirjastossa, mutta on se vähän liian rankka aihe minulle. Ruohoa lunta -kirja löytyy hyllystäni ja sen olen ajatellut jossain välissä lukea. Olen nähnyt joskus 70-luvun tietämissä TV-elokuvan tuosta Ruohoa lunta -teoksesta ja se on jäänyt vahvasti mieleen.

      Poista
  5. Voi että. Ajattelin juuri pari päivää sitten, pitäisikö tämä lukea uudestaan. Pitäisi ilmeisesti. :) Kuten kaikki muutkin, minäkin olen lukenut tämän teininä/nuorena ja varmaan pariin kertaankin, muistan kirjasta vieläkin monta juttua ulkoa. Ja Katjan kommenttikin nauratti, sillä minunkin äidinkielen opettajani lukiossa vastusti tai jotenkin halveksi tätä teosta. "AINA joku kirjoittaa tästä", hän valitti, eikä ilmeisesti nähnyt kirjassa kirjallisia ansioita. Sillä on kuitenkin muita ansioita, muuten se ei jäisi niin hyvin mieleen!

    VastaaPoista
  6. Mä oon lukenu Nancyn valehtelematta 25 kertaa ja luen sen yhä uudelleen vähintään kerran vuodessa.. Mä vaan pidän siitä aivan valtavasti.

    VastaaPoista
  7. Täällä myös tuli mieleen, että pitäisi lukea tämä uudestaan. Myös minä olen lukenut tämän teininä pariinkin otteeseen, mutta en nyt aikuisena äitinä.
    Kirjoitit tästä todella kauniisti :)

    VastaaPoista
  8. Menee toistoksi, mutta kyllä, minäkin olen lukenut tämän joskus yläastelaisena ja minustakin tuntuu että "kaikki" lukivat tätä. :)

    VastaaPoista
  9. PS. Siis tämä oli yksi ensimmäisiä kirjoja, jotka tein kun aloitin blogini, mutta sinun otteesi on tähän oudosti vahvempi. En ollut valmis vapaaseen pudotukseen silloin vielä.

    Yksi asia kirjasta, mahdoitko huomata, mitä 'kolmiolääkettä' lääkettä Nancylle tarjottiin jo lapsena. Tunnettu allergialääke, joka oli meilläkin tuttu, mutta jota onneksi emme voineetkaan käyttää kauaa, sillä tyttäremme voi siitä huonosti. Sen ei tarvitse, se ei voi olla syy, mutta eräänlaista huumaavaa se kyllä on...

    VastaaPoista
  10. Nancy on yksi voimakkaimmista lukukokemuksistani. Luin sen joskus yläaste/lukio-iässä ja luulin omistavani kirjan mutta eipä vain löydy hyllystä. Täytyy ehdottomasti lukea uudestaan. Äitinä koen kirjan varmasti vielä voimakkaammin.

    VastaaPoista
  11. Minäkin luin Nancyn lukiossa, ja haluaisin myöskin lukea sen vielä uudelleen Päällimmäisinä muistikuvina ovat enää se, että kirja oli tietokirjana hyvä, romaanina melko keskinkertainen, mutta silti älyttömän mielenkiintoinen. On tosi hyvä, että Deborah Spungen on kirjoittanut tämän kirjan.

    Sen muistan myös, miten hemmetin hankalaa oli pitää suullinen esitelmä tästä kirjasta, kun kirja oli niin raskas. Itketti ja ahdisti, kun piti lukea siitä luokan edessä katkelma.

    Tosi hyvä juttu, että kerroit Nancysta täälläkin! Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

    VastaaPoista
  12. Tuoreempana ja suomalaisena äidin kirjoittamana huumenuorikirjana muistuu mieleen Anita Korhosen Kirjeitä Tiinalle. Siitä on blogannut ainakin Lukupaikka. Olen joskus pikalukenut tätä, ja kyllähän siinäkin järkyttävää ja surullista tosielämän tarinaa oli.

    VastaaPoista
  13. Loistava tunnetta täynnä oleva kirjoitus. Kiitos, tätä oli hyvä lukea!

    MinäKIN olen lukemut Nancyn, mutta jo ennen yläastetta. Samoihin aikoihin luin Huumeasema Zoon, ja nämä kaksi kirjaa ovat minun pelastusrenkaani läpi teinivuosien. Niiden ansiosta olen pysynyt joka tilanteessa erossa huumeista. Uskon, että samanlaisia tarinoita on paljon, joten nämä kirjat ovat sen tähden todellisia mestariteoksia, vaikka niiden (kauno)kirjallisista avuista sanottaisiin mitä tahansa!

    Omasta lukukokemuksestani on siis niin kauan aikaa, että nyt, kun on itse äiti, olisi hurjaa lukea Nancy uudelleen! Odotan vielä, mutta todennäköisesti luen sen ennen kuin lapseni ehtivät varhaisteineiksi.

    VastaaPoista
  14. kiitollisena siitä, että on myös tälläisiä blogeja jotka kertovat kirjallisuudesta ja kirjailijavalikkosi on aika laaja.. joitakin noista on luettu joitakin ei.. tällä kertaa asiani on myös kertoa, että olen valinnut tämän blogin saamaan tunnustuksen. se on pieniä sanoja sivullani ja sieltä haettavissa.. sen eteenpäin jakaminen on jokaisen oma asia. iloista syksyä ja lukunautintoja.

    VastaaPoista
  15. Leena: Nancy on kyllä tosiaan sellainen must read-kirja, jonka toivoisi jokaisen lukevan. Toki Nancyn tapaus on aika ääripää, enkä usko, että vaikka hänelta olisi yritetty kieltää tietynlaisten ihmisten kanssa kaveeraaminen, se olisi estänyt Nancya. Mutta Nancylla olikin taustalla hoitamaton perussairaus, joka sotki elämää monella tavalla.

    Oudosti vahvempi? Nyt en varmaan ymmärtänyt mitä tarkoitat tuolla ;) ?

    Fenobarbitaaliahan se tosiaan oli se lääke, mitä Nancy sai jo vauvana. Monenlaista tietoa siitä tuntuu löytyvät netistä ja juuri sitäkin, että sen vaikutukset ihmiselläkin ovat epäselvät jne.

    Mari A.:Tämä oli äidin silmin kyllä tosiaan aika rankka lukea. En jotenkin ajatellut asiaa kun tartuin kirjaan ja sitten lukiessa mietin monta kertaa, että olikohan tämän kirjan aika juuri nyt ;)

    milka: Tuota Huumeasema Zoota en muuten olekaan lukenut, hämärästi muistan kuulleeni siitä kyllä jotain!

    Katja: Vaikka en ehkä juuri nyt ole näin rankkojen kirjojen "tarpeessa", oli pakko varata kuitenkin tuo Ruohoa, lunta eilen illalla kirjastosta :)

    Jenni: Tämä oli aikanaan kouluissa varmaan sellainen "muoti-ilmiö" lukea ;) Voin kuvitella äidinkielen opettajien turhautumisen kun moni halusi tehdä juuri tästä esitelmiä. Tässähän ei tosiaan ne kirjalliset, tekstiin tai sen rakenteeseen liittyvät seikat ole kummoisia, mutta kuten sanoit, sen ansiot piilevät muualla, vahvassa ja merkityksellisessä tarinassa ja siksi tekee siitä ainutlaatuisen.

    Piijuli: Nancyn tarina on kyllä sellainen, että siitä ammentaa moneen lukukertaan!

    Morre: Uskon, että juuri aikuisuus, mutta erityisesti äitiys tuo vahvan kontekstin tälle lukemiselle.

    Salla: Nancy taitaa olla niitä harvoja ulkomaisia kirjoja, joita niin laajassa mittakaavassa nuorena luettiin.

    Olen lukenut myös aikanaan tuon Kirjeitä Tiinalle ja sekin oli koskettava.

    Villasukka kirjahyllyssä: Minua harmittaa, ettei minullakaan ole tätä hyllyssä! Täytyy katsella divareista kyllä.

    Ioanna: Minä mietin lukiessa samaa, että romaaninahan tämä on keskinkertainen, mutta aihepiirinsä myötä sitten taas todella hieno ja puhutteleva. Minua muuten itketti nyt erityisesti kun luin kohtaa, jossa Deborahille ilmoitettiin Nancyn kuolemasta. Vaikka se oli tiedossa lukiessakin koko ajan, silti se jotenkin kosketti kovasti.

    Paula: Tämä muuten olisi erityisen ahdistavaa lukea varmaan juuri silloin, kun omat lapset olisivat teini-iässä.

    Kirja varmasti toimii aika tehokkaana huumevalistuksena itse nuorille, sillä se ei todellakaan anna ruusuista kuvaa siitä maailmasta kaikessa lohduttomuudessaan.

    aikatherine: Kiitos tunnustuksestasi, kävin blogissasi sen nappaamassa mukaan ja palaan siihen tällä viikolla!

    VastaaPoista
  16. Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa: luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella, uudestaan pari vuotta myöhemmin. Muistan surreeni Nancyn kohtaloa jo silloin, mutta luulen että nyt äidin roolissa kirja olisi vielä surullisempi. Kirja löytyy omastakin hyllystä, joten eiköhän se vielä tule luettua uudelleen.

    VastaaPoista
  17. Minäkin olen lukenut tämän yläasteikäisenä. Muistan sen tehneen suuren vaikutuksen minuun ja on mielestäni edelleen kirja, joka jokaisen kannattaisi elämänsä aikana lukea.

    Muistna olleeni todella pettynyt, kun pari vuotta lukemiseni jälkeen kuulin, että "kaikki" ovat lukeneet kyseisen kirjan. Minä nimittäin vain satuin bongaamaan kirjan kirjastosta ilman mitään ennakkotietoja kirjasta ja tehdessäni äidinkielen kirjoitelmaa aiheesta ei silloinkaan tullut esille, että kirja olisi tietyllä tavalla puhkikulutettu. Tosin, en itse tunne kovinkaan monta henkilöä joka olisi tämän lukenut, että ehkä tämä kuitenkin jollain tasolla on paljon lukevien piireissä pyörinyt?

    VastaaPoista
  18. Heh, samaa toistan. :) Luin tämän 13- tai 14-vuotiaana (tiedän, koska muistan huoneen, jossa tämän luin, ja joka minulla oli vain tuon ajan) ja olin kauhean vaikuttunut. Olisin ehkä ajatellut, että aikuiselle kirjalla ei olisi enää mitään annettavaa, että se olisi vain sensaatiohakuista populismia, mutta olen selvästi väärässä. Ja näin voisi tarkemmin ajatellen kuvitellakin, kun kirjoittajana on surullisen kohtalon kokeneen tytön äiti.

    Kiitos, Susa! Ehkäpä luen uudelleen tämän minäkin.

    VastaaPoista
  19. Susa, siis tunnemyrskyssä kirjoitin: Siis sinun otteesit tähän on syvempi ja vahvempi, sillä minä en uskaltanut silloin vielä 'antaa mennä' Nancyn kanssa kuten nyt tekisin. Siksipä Nancya ei ole paljo palkissani näkynyt.

    Spungen kirjoitti itsensä 'ulos'. Tämä on takuulla hänelle eräänlainen terapiakirja ja asian loppuunsaattaminen samalla.

    Paula & kaikki muut, minusta tämä kirja pitäisi lukea etenkin aikuisena, kun on pieniä lapsia tai laspet ovat lähestymässä murrsoikää. Tässä on jotain, joka auttaa näkemään...

    VastaaPoista
  20. PPS. Susa, sen lääkkeen myyntinimi on Atarax ja se on erittäin voimakas antihistamiini. Se on erityisesti tarkoitettu voimakkaisiin allergisiin iho-oireisiin. Meidän kaksivuotiaalle tätä määräsi huippulääkäri, allerigaan myös erikoistunut. Meni pari-kolme vuotta ennen kuin kyseenalaistimme mitään, sillä oli täysi työ pitää Meri hengissä, kun kaikki oli ruokavaliossa kielletty. Siis käytännössä kävivät vain maitotuotteet ja liha ja muutama hedelmä. Ei siinä ehtinyt kauheasti epäillä lääkäreitä. Sen huomasi, että lääke väsytti, mutta niinhän useimmat antihistamiinit tekevät. Onneksi sitten löytyi muuta apua...

    VastaaPoista
  21. Minäkin luin tämän joskus yläasteella pariinkin kertaan ja valitsin tämän silloin itselleni tärkeiden kirjojen joukkoon. Nancy löytyy omastakin hyllystä, joten tähän olisi helppo palata.

    Markkinoin tätä muuten jokin aika sitten omille kaseilleni ja olin iloisesti yllättynyt, kun ainakin yksi oppilas tarttui koukkuun. Innolla odotan hänen mielipidettään kirjasta.

    VastaaPoista
  22. Tämä kirja tuo elävästi mieleen teini-iän. Taisin olla lukion ekalla, kun aikoinaan tämän kirjan itselleni hankin.
    Kirja teki suuren vaikutuksen. Olihan tarina jotain ihmeellistä ja järkyttävää nuorelle, joka luki tällaisistä asioista eka kertaa.
    Kirja tuli luettua useampaan kertaan.

    Ja kirja oli todella suosittu luokkakavereidenkin keskuudessa. Hankkimani kirja kiersi luokan tytöillä luettavana ja muistoksi jokainen lainaaja kirjoitti kirjaan oman nimmarin. Tuo on hauska muisto noilta ajoilta :)

    Nyt kun luin täältä blogista tuosta kirjasta, niin taidan lähiaikoina kaivaa kirjan kirjakaapista ja lukea sen samalla muistellen aikoja, jolloin luin kirjan ensimmäisen kerran.

    VastaaPoista
  23. Niinpä olen minäkin lukenut tämän kirjan joskus nuorena. Kovasti oli vaikuttava ja itse asiassa sai minut päättämään entistä tiukemmin, että huumeisiin en sekaannu. Sen verran pelottavalta ja surulliselta tarina kuulosti. Olihan siinä tietysti tarinassa paljon muutakin, mutta taisin olla sen verran nuori, että erityisesti kirjan tapahtumien yhdistyminen vanhempien ja opettajien varoituksiin jäi mieleen.

    VastaaPoista
  24. Itse luin kirjan n. 12-13 vuotiaana ja muistan kuinka itkinkään kirjan tietyissä kohdissa.

    VastaaPoista
  25. Olen lukenut tämän kirjan varmaan kolme kertaa ja aina joka kerta Nancyn tarina koskettaa.Miksi meillä ei myydä tätä kirjaa,jossa on Nancyn naamankuva?Kuulostaa kummalliselta,että marisen asiasta,mutta on jotekin ristiriitaista,että kirjastosta lainaamassani kirjassa on Sex Pistols yhtye kannessa.Luulin ensimmäisellä kerralla,kun katsoin kirjan kantta että siinä kerrotaan Sex Pistols yhtyeestä eikä Nancystä. onko kustantaja halunnut suojella perheen yksityisyyttä ja tästä syystä Nancyn kuvaa ei ole kanteen laitettu.

    VastaaPoista
  26. En tiedä tuliko kommenttini perille,mutta kirjoitan viestini uudestaan. Olen lukenut Nancyn tarinan varmaan kolme kertaa ja aina joka kerta tarina koskettaa.Kuulostaa todella oudolta.että marisen asiasta mutta marisen silti.Kirjastossa lainattavassa kirjassa on kannessa Sex Pistols yhtye miksi Nancyn kuvaa ei ole siihen laitettu,vaikka tarina kertoo hänestä?Mielestäni todella ristiriitaista markkinointia.Vain onko kustantaja halunnut suojella Nancyn yksityisyyttä?

    VastaaPoista
  27. Minäkin voin sanoa miesnäkökulmasta lukeneeni Nancyn joskus alle parikymppisenä. Se oli vavahduttava tosi tarina, jonka muistaa koko ikänsä. Muistan niin elävästi tiettyjä kohtia kirjasta, kuten sen miten Deborah kuvaili tuntemuksiaan hetkellä, kun hän sai tietää että hänen tyttärensä on puukotettu kuoliaaksi. Ja siitä, miten hän huomasi Nancyn saaneen vihdoin rauhan. Nancy ei unohdu...olisikohan tosiaan aika tarttua tähän kirjaan uudelleen nyt, kun edellisestä lukukerrasta on lähemmäs 30 vuotta...

    VastaaPoista
  28. vaikuttava kirja vanhempiensa ja lääkärien perusteiden osa Nancyn kertomuksen pohjalta tiettyjä vaiheita hänestä on ollut tässäkin kirjassa hänen äitinsä kertomana oli koskettava ja järkyttävä tarina

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)