torstai 15. syyskuuta 2011

Tatiana de Rosnay: Avain

Tatiana de Rosnay: Avain
Kustantaja: WSOY  2008
Alkuteos: Sarah's Key
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kannen suunnittelu: Maarit Norvanto ( Kuvat WSOY:n  kuva-arkistosta)
Sivuja: 321

"Pelottaako sinua siellä?" tyttö supisi hiljaa miesten huudellessa heitä.
"Ei", poika sanoi. " En minä pelkää. Pane ovi lukkoon. Ei ne minua löydä."
Tyttö sulki oven veljen pienten, kalpeiden kasvojen edestä ja väänsi avainta lukossa. Sitten hän sujautti avaimen taskuunsa. Lukko oli piilossa valokytkimen näköisen pyörivän vekottimen takana. Komeroa oli mahdotonta erottaa seinäpaneelien keskeltä. Niin, siellä veli olisi turvassa. Aivan varmasti. 

Näin ajattelee eräänä heinäkuisena päivänä 1942, 10-vuotias Sarah kotonaan Pariisissa, kun piilottaa veljensä komeroon poliisien tullessa heidän ovelleen. Sarah on kuullut salaa pätkiä äidin ja isän oudoista keskusteluista ja joutunut jo kokemaan omituisia rajoituksia arjessaan, vain siksi, että kantaa vaatteissaan keltaista tähteä. Juutalainen. Tuo leima, joka oikeuttaa muita eväämään heiltä ulkona liikkumisen tiettyyn aikaan, pakottaa matkustamaan aina viimeisessä metrovaunussa, kieltää pyöräilyn ja elokuvissa käymisen sekä saa kadulla aikaan muissa ihmisissä halveksuntaa. Tuo kaunis keltainen tähti, miten paljon se saikaan pahaa aikaan. Mutta Sarahin lapsenusko ja viattomuus elävät siitä huolimatta, kunnes eräänä päivänä heidän ovelle koputetaan, ja kaikki muuttuu. Pikkuveljen jäädessä komeroon heidät viedään väkisin pariisilaiselle pyöräilystadionille, Vél d'Hiville, jonne heidän lisäksi suljetaan tuhansia perheitä. Perheitä joiden äidit ja isät tungetaan lopulta juniin kohti pysäkkiä, josta ei ollut enää paluuta, kohti Auschwitziä. Yli neljätuhatta juutalaista lasten ahdettuna epäinhimillisiin oloihin stadionille, Sarah heidän joukossaan.

Tyttö ei kestänyt enää katsoa isän ilmettä. Sitä epätoivoa, sitä surua. Kyyneleet huuhtoivat pois isän kasvot. Tyttö itki kämmenet silmillä, yksin. Isä antoi hänen olla. Sillä kauhealla yksinäisyyden hetkellä tyttö tajusi. Hän ei ollut enää iloinen, pieni kymmenvuotias. Hän oli paljon vanhempi. Mikään ei enää palaisi ennalleen. Ei hänen elämässään. Ei vanhempien elämässä. Ei veljen elämässä.

2000-luvun Pariisissa, kuusikymmentä vuotta myöhemmin, Amerikasta jo nuorena Ranskaan muuttanut toimittaja Julie avaa silmänsä ensimmäistä kertaa elämässään Holokaustin kauheuksille tehdessään juttua juutalaisvainoista Ranskassa 1940-luvulla. Mutta vaikenemisen muuri, johon Julia törmää, on vankka. Niin tuntemattomat kadunkulkijat kuin oman mies sukuineen ei halua kaivella vanhoja asioita. Kuka niitä nyt muistella haluaisi? Mitä enemmän Julia kaivaa tietoa esiin, sitä järkyttyneemmäksi hän tulee. Ja kun tutkimusten edetessä Julia tajuaa miehensä suvulla olevan oma salainen kytköksensä vuoden 1942 tapahtumiin, hän tietää, että ei voi antaa asioiden olla.

Rosnay kuljettaa tarinaa kahdessa tasossa, juutalaisvainojen aikaisessa Pariisissa sekä 2000-luvulla. Nuoren Sarahin kertoma tarina on kaikessa suoruudessaan monin paikoin melkeinpä musertava. Se koskee sydänjuuria myöten, sillä vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, holokausti oli todellisuutta miljoonille ihmisille, joista yli 6 miljoonaa menetti henkensä järkyttävällä tavalla. Saran tarina voisi olla niin monen muun tarina, ja tavallaan onkin. Suorasukaiset kuvaukset leirien järkyttävistä oloista ja juutalaisiin kohdistetuista julmuuksista tekevät kipeää. Rosnay käyttää kuitenkin lyhyitä lukuja hypätessään ajasta toiseen, mikä tekee lukemisesta helpompaa. Nykyhetken tarina tuntuu kuitenkin paikoin melkein liian pinnalliselta, mutta ilman sitä en tiedä, olisinko voinut lukea koko kirjaa loppuun aihepiirin raskauden vuoksi. Julian tarina on omalla tavallaan kiehtova kuvaus amerikkalaisesta naisesta ranskalaisessa yhteisössä, mutta myös tarina ihmisistä vaiettujen salaisuuksien äärellä. Juutalaisten kohtalo on kuitenkin niin mieltä järisyttävä asia jo vain tiedostaa, saati sitten lukea siitä sivutolkulla, siksi tämä kahdessa ajassa liikkuminen on mielestäni hyvä ratkaisu. Haluan kuitenkin lukea rankkoakin kirjoja, joissa on sanomaa, merkitystä. Avain nostaakin esille peittelemättä nimenomaan Ranskassa tapahtuneita kipeitä, vaiettuja asioita. Se kertoo, kuinka ranskalaiset poliisit suorittivat jopa yli-innokkaasti saksalaisten määräystä juutalaisten kokoamisesta yhteen noille epäinhimillisille leireille. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo tavallaan holokaustin uhreiksi joutuneiden ihmisten tarinaa.

Aihepiirinsä myötä kirja teki minuun syvän vaikutuksen, mutta itse tarinaan ja sen kuljettamiseen tahdon sanoa pientä kritiikkiä. Vaikka holokaustin tapahtumien ympärille on ehkä mahdotonkin rakentaa mitenkään yllättävää tarinaa käänteiltään, koin välillä liian ilmeisinä tulevat tapahtumat liittyen noiden kahden aikatason tarinan yhteensovittamisessa. Toisaalta ihan kirjan loppu tuntui jotenkin liian pitkäksi vedeltyltä ja jotenkin jopa hieman kornilta. Tällaisen aihepiirin kirjan ei mielestäni tarvitse loppua mitenkään liian helposti. Kuitenkin itse tarina on niin puhutteleva, että se antaa nuo kritiikit anteeksi. Hyvässäkin kirjassa voi olla aihetta kritiikkiin, mutta huonossa ne jäävät liian hallitseviksi lukijan mielessä. Avain on tarina, joka elää mielessäni vielä pitkään ja kun illalla suljen silmäni, olen varma, että näen tuon kymmenvuotiaan pienen Sarahin sekä hänen pienen komeroon lukitun nelivuotiaan veljensä...

Zakhor, Al Tichkah.
Muista. Älä unohda.


4/5

Kiitos Yaelin vinkkauksen, sain tietää, että tästä on tehty elokuvakin, joka on ilmestynyt joku aika sitten kotimaisissa vuokraamoissakin! Tässä traileria teillekin:

12 kommenttia:

  1. Hui, tästä jutustasi tuli ihan kylmät väreet...

    VastaaPoista
  2. Oijoi, tämä kirja on varmasti raskaista teemoistaan huolimatta (ja varmasti myös juuri siksi) hieno ja vahvasti vaikuttava lukukokemus. Tekstistäsi näkee sen heti.

    Tämän teoksen nimen painan mieleeni. Haluan lukea tämän, kun on sopiva aika.
    Kiitos Susa hienosta kirjoituksesta! <3

    VastaaPoista
  3. Pienestä korniudestaan huolimatta tämä kuulostaa kiehtovalta ja mieleenpainuvalta kirjalta. Minulla on hyllyssäni de Rosnay Viimeinen kesä, mutta se ei vaikuta ollenkaan näin kiinnostavalta.

    VastaaPoista
  4. Minä luin juuri de Rosnayn uutuuden Viimeinen kesä ja se oli kyllä aiheeltaan hieman tylsempi kuin miltä tämä vaikuttaa. Minä haluan siis lukea ehdottomasti tämänkin;) kiitos hienosta kirjoituksesta, Susa!

    VastaaPoista
  5. Mielettömän kiinnostava ja tärkeä kirja. Pidän kahden aikatason kirjoista ja tässä se EHKÄ hiukan auttoi itse kirjan aiheen rankkuuteen, joka on ollut täyttä totta eikä niinkään kauan sitten...

    Tiedostavavuus on tärkeää, mutta sitä jaksaa vain kun muistaa myös välillä muuta.

    Minua riipaisee kirjan kannen kuva...yhteydessä asiaa.

    Taidan postata tästä ja linkittää...kohta.

    VastaaPoista
  6. Minulla on tämä DVD:nä,mutten ole vielä katsonut.Kirja ehkä olisi hyvä lukea ensin,mutta taidankin nähdä tämän elokuvana kun se kerran minulla on.Hieno arvostelu!

    VastaaPoista
  7. Booksy: Minulla tuli kylmät väreet monta kertaa kirjaa lukiessa..

    Sara: Lue ihmeessä! Tämä oli kyllä vaikuttava kirja pienistä "kauneusvirheistään" huolimatta.

    Katja: Minullakin olisi Rosnayn uusinkin kirja odottamassa lukemista, mutta pakko pitää nyt kunnolla väliä sen lukemiseen, sillä en usko sen ainakaan tarinaltaan yltävän ihan tähän. Kuitenkin nuo ranskalaiseen eloon keskittyvät tarinat kiinnostavat ja Viimeinen kesä lienee sellainen.

    Sanna: Täytyykin tulla heti kurkkimaan, oletko jo kirjoittanut tuosta Viimeisestä kesästä!

    Leena: Nimenomaan, välillä täytyy olla helppoa, hengähdystä raskaasta. Kirjan kannen kuva puhuttelee minuakin kovasti.

    Yaelian: Elokuva!! Juuri kirjaa lukiessa mietin, että haluaisin kyllä nähdä tästä elokuvan, joten kiitos vinkistä!!

    VastaaPoista
  8. Minä luin tämän pari vuotta sitten ja olin tosi vaikuttunut siitä vanhemmasta tarinasta. Kahden aikatason vuorottelu toimi mielestäni ainakin siinä, että se sai ahmimaan kirjan nopeasti loppuun. :) Mutta vaikka pidän ehdottomasti kahden kertojan ja aikatason ratkaisuista, en pitänyt hirveästi tässä siitä modernista tasosta. Se oli minusta juurikin korni, niin kuin sanoit, liian heppoinen, viihteellinen ja ennalta-arvattava. Mutta toki se antoi hyvää vastapainoa raskaalle vanhemmalle kertomukselle.

    Kirja on jäänyt silti siis vaikuttavana mieleen ja de Rosnay sujuvan tarinan kuljettajana. Niinpä minullakin odottelee tuo Viimeinen kesä hyllyssä. :) Avain-elokuva pitänee joskus katsoa myös.

    VastaaPoista
  9. Karoliina: Minä olin jotenkin yleisesti sellaisessa mielentilassa, että jos koko kirja olisi ollut vain noita vuoden 1942, järkyttäviä tapahtumia, niin en tiedä, olisinko nyt pystynyt lukemaan kirjaa loppuun. Vakuutuin kyllä Rosnayn kirjoittajan taidoista, vaikka se nykyheti osuus olikin jotenkin liian pinnallinen tai ennalta-arvattava.

    Katselin elokuvaa jo viikonloppuna vuokraamossa, mutta en sitten vielä vuokrannut. Joskus myöhemmin.

    VastaaPoista
  10. Kiitos vinkistä, olisi tarkoitus joskus lähiaikoina lukea Anne Frankin päiväkirja ja tämäkin menee siis lukulistalle. Näistä asioista on puhuttava - samoin kuin ounaisten ja valkoisten sodasta. Menneisyyttä ei tule hävetä, peitellä vaan siitä pitää oppia. Leffa aiheutti kylmät väreet...

    VastaaPoista
  11. Nafisan:Katselin leffaa jo vuokraamossa, mutta jätin sitten vielä kuitenkin sen hyllyyn. Aion katsoa kyllä piakkoin.

    Olen ihan samaa mieltä, että noista holokaustiin liittyvistä asioista on puhuttava!

    VastaaPoista
  12. Luin juuri tämän kirjan ja yhdyn ajatuksiisi. Kirja oli vaikuttava ja koskettava Sarahin tarinan osalta, Julian osalta loppu ja tarinan vieminen ei ehkä niin onnistunutta.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)