Torey Hayden: Viattomat

Torey Hayden: Viattomat
Alkuteos: Innocent Foxes (2011)
Kustantaja: Otava 2012
Suomentanut: Satu Leveelahti
Sivuja: 334

"Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää se, ettei kettuja voi syyttää siitä, mitä ne tekevät. Ketut rakastavat kanoja. Kanat ovat niiden lempiruokaa. Ne eivät käsitä, että ne tuhoavat niitä, joista kaikista eniten pitävät."

Montanalaisessa pikkukaupungissa Abundancessa ei enää vuosikausiin ole ollut juuri mitään ylenpalttista, vaikka sen nimi sitä tarkoittaakin. Sen jylhät vuoristomaisemat jaksavat kuitenkin vielä ihastuttaa niin alkuperäisiä asukkaita kuin heitäkin, jotka pakenivat isoista kaupungeista Abundancen rauhaan. Abundancelainen Dixie koittaa toipua pienen poikavauvansa Jamie Leen menetyksestä samaan aikaan kun yksi Hollywoodin suosikkinäyttelijöistä, Spencer Scott koittaa paeta julkisuutta vuoristolukaalissaan seuranaan poika, jonka seuraa hän ei kaipaa. Yhdeksänvuotias Tennesee oli tulosta Spencerin ja erään hehkeän fanitytön satunnaisista sänkyjutuista, ja vaikka DNA-testit muuta väittivät, ei Spencer halunnut uskoa Tenneseetä pojakseen. Siinä hän nyt kuitenkin oli, Spencerin huolehdittavan halusi hän tai ei, sillä Spencerin ailahtelevainen äiti oli päättänyt lähettää pojan välillä isänsä riesaksi.

Tennesee ei tunnu viihtyvän isänsä hoiteissa sen enempää kuin mitä Spencerkään tuntuu viihtyvän poikansa seurassa. Isän ja pojan välinen sananvaihto on yhtä kirosanojen ja moitteiden tulvaa. Spencerille ei tule mieleen, että ehkä ailahtelevaisen äitinsä kanssa pienen ikänsä elänyt poika peittää jotain ärsyttävällä käytöksellään ja kaipaisi aikuisen oikeaa läsnäoloa. Spencer on niin keskittynyt oman mielihyvänsä tavoitteluun, että toivoisi tuon yhdeksänvuotiaan, kiroilevan ja rasittavan pojan mahdollisimman kauas itsestään. Erään, yhden monista, kinan jälkeen Tenneseekin kypsyy isäänsä ja päättää ottaa ja lähteä. Mutta lähtiessään kävelemään pitkin tien vartta, Tennesee ei voi aavistaakaan, mihin hän lopulta päätyy.

Kun Dixie jäi eräänä päivänä melkein Spencerin auton alle, alkoi hänen hulttio poikaystävän Billyn mielessä jo itää ajatus tavasta saada helppoa rahaa. Sattuman ja kohtalon oikkujen myötä Billy näkeekin hetkensä tulleen kun huomaa tiellä kävelevän Tenneseen, kuuluisan Spencer Scottin pojan. Billy käynnistää tapahtumien ketjun, johon niin Dixie kuin Tennesee tahtomattaan joutuvat mukaan.

Dixie oli aikonut sivellä voidetta pojan hyönteistenpuremiin, mutta poika ei päästänyt häntä lähelleen, eikä Dixien totta puhuen tehnyt enää mieli yrittää. Puoli tuntia tai kauemminkin poika heittelehti ja huusi niin rumia haukkumasanoja, ettei Dixie ollut ikinä kuullut moista sen ikäisen lapsen suusta. Sitten hän alkoi itkeä kiukkuisesti ja tuskastuneesti tavalla, joka ei herättänyt minkäänlaista myötätuntoa. Ja vihdoin viimein hän vaikeni.

Torey Haydenin uusin teos, tällä kertaa fiktiivinen romaani, Viattomat näyttää kuinka aikuiset herkästi kohtelevat lapsia kuin pelinappuloina omissa peleissään. Kun aikuisen oman mielihyvän tavoittelu nousee tärkeimmäksi asiaksi, jää lapsen perustarpeetkin helposti tyydyttämättä. Pääosin tosipohjaisia tarinoita kirjoittanut Hayden näyttää tässä kolmannessa fiktiivisessä tarinassa, miten aikuisten ajattelemattomuudella voi olla syvät vaikutukset lapseen. Lapsipsykologin tausta tuo vahvan vireen kirjaan juuri lapsen näkökulmaan. Suorastaan raivoisan ärsyttävästi käyttäytyvän lapsen taustalla on usein holtittomasti käyttäytyvä vanhempi. Toisaalta Hayden tuo esille sitäkin, että on inhimillistä tuntea lapsenkin käytöstä kohtaan välillä vihaa ja raivoa. Haydenin kirjoista ollaan vähän kahta mieltä. Toiset rakastavat erityisesti hänen tosipohjaisia tarinoitaan kun taas toiset pitävät kirjoja sosiaalipornona. Kuulun itse ensimmäisiin. Haydenhan on aina kysynyt kirjaansa luvan ko. tarinan lapsilta, kun he ovat olleet jo aikuisia. Hän on myös muuttanut nimet ja muitakin seikkoja, jotta oikeiden henkilöiden intimiteettisuoja säilyisi. Itse koen, että tarinat jotka Hayden kertoo, ovat tärkeitä ja ansaitsevat tulla päivänvaloon. Kun tosiasia on usein se, että todella kauheistakin oloista lähtöisin olevalle lapselle on iso merkitys sillä, että jo yksikin ihminen oikeasti haluaa auttaa lasta ja näkee tuon pienen ihmisen ongelmineen aidosti. Ja uskaltaisin väittää, omalla taustallani, että rankankin lapsuuden tai nuoruuden eläneen lapsen mielestä aikuisempana olisi tärkeää saada omalla tarinalla valettua toivoa niihinkin, jotka elävät vielä vaikeissa olosuhteissa. Olen nyt taas rönsyillyt ehkä vähän itse kirjan ohi pureutuessani Haydenkin kirjoihin yleisemmällä tasolla, joten palataanpa siis hetkeksi vielä Viattomiin.

Olen pitänyt eniten Haydenin kirjoissa juuri niistä tosipohjaisista, missä hän toimii itse kirjan minä-kertojana. Siksi Viattomien alussa tovi taas tottua siihen, että tällä kertaa Hayden ei itse ole tarinassa mukana vaan kyseessä on fiktiivinen romaani. Hayden osaa kuitenkin kirjoittaa myös täysin fiktiivistä tarinaa johon hänen lapsipsykologin taustansa tuo vahvaa pohjavirettä. Hayden myös ensimmäistä kertaa sijoittaa näin suoraan tarinaa Montanaan, jossa hänen omat juurensa ovat. Kiehtovaa kirjassa onkin myös taustalla pienen näivettyvän kaupungin kuvaus. Se, kuinka Abundance on alkuperäisille asukkaille ehkä rakas mutta toisaalta ahdistava kun taas suurkaupungin sykkeistä tuleville haluttu pakopaikka. Hayden tuo tarinaan myös syvällisemmin tyhmästi käyttäytyvän aikuisen omia sisäisiä haavoja ja kipupisteitä varsinkin Dixien ja Spencerin myötä. Spencer käyttäytyy itsekeskeisesti ja suorastaan ääliömäisesti, mutta tarinan edetessä hänkin saa hieman ymmärrystä osakseen. Vaikka ajoittain kaipasin tähän kirjaan ns. Toreyn omaa ääntä, pidin kirjasta aika tavalla. Se näyttää toisaalta sen miten itse vaurioituneet aikuiset siirtävät omiin lapsiinsa huonon kohtelun perimää ajattelemattaankin, mutta toisaalta myös sen miten toivoa paremmasta voi olla yllättävissäkin paikoissa.

Rakkaus on niin monimutkainen juttu. Yleensä me vahingoitamme ihmisiä, joita rakastamme, emme edes tiedä, miksi sen teemme. Tai kai me tiedämme, mutta emme kuitenkaan osaa käyttäytyä paremmin.

4/5

Kommentit

  1. Minä olen pitänyt kaikista Haydenin kirjoista, jotka paras ystäväni on minulle kantanut. Alan ihmisenä hän on niistä kovasti innoissaan eikä puhu mitään sosiaalipornosta.

    Olen aivan vamra, että Haydeniltä sujuu samalla sujuvuudella fiktio kuin fakta, sillä hän on hyvä kirjoittaja ja kaikki tarinat ovat pysyneet kasassa. Hän on tavallaan siis monilahjakkuus tai monen alan ihminen. Minusta on aina kiinnostavaa kun terapeutti tai psykologi tekee kirjaa. Siihen tulee kantavuutta. Samaan sarjaan kyllä lasken myös teologian tohtori Heberleinin teokset, sillä kun hän kirjoittaa vaikka pahasta, se on aivan muuta kuin uskonnollista julistusta.

    Minusta lapset ovat niin monessa elämän ja aikuisten pelinapuloita...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen, kuten tiedät, koulutustaustaltani sosiaalialan ihminen, enkä itse ole koskaan näitä rinnastanut sosiaalipornoon.

      Kyllä Hayden osaa kirjoittaa niin juonellista tarinaa kuin kertoa omista kokemuksistaan, hyvin molempia!

      Niinpä, lapset ovat niin monissa yhteyksissä täysin aikuisten armoilla väärillä tavoilla.

      Poista
    2. Luin kirjan äskettäin ja pidin kovasti muuten, mutta miksi se loppui kuin seinään? Selailin sivuja eteenpäin etsien epilogia, jota ei sitten ollutkaan. Ärsyttämään jäi.

      Poista
  2. Olen tainnut lukea Haydenilta vain niitä hänen tosipohjaisia kirjojaan ja olenkin tykännyt niistä paljon. En ole aiemmin edes tajunnut, että hän on kirjoittanut myös fiktiivisiä kirjoja ja ehkä vähän hämmästyin, kun kuulin tästä kirjasta juuri pari päivää sitten. Hm, ehkä tätä pitäisi kokeilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle oli aikanaan yllätys, että esim. Sähkökissa onkin fiktiivinen! Jos valita pitää, minäkin kyllä pidän enemmän niistä tosipohjaisista, mutta kaikki Haydenit olen lukenut ja tästäkin pidän!

      Poista
    2. OHO, enpä olekaan tiennyt tuollaista! Sittenhän puhuin läpiä päähäni, sillä Sähkökissan olen lukenut, löytyy jopa omasta hyllystä.

      Poista
  3. Torey Haydenin kirjat (ne pari, joita olen yrittänyt lukea) ovat olleet liian rankkoja, mutta varmasti kirjat kipeine aiheineen ovat tärkeitä puheenvuoroja kaltoinkohdeltujen lasten puolesta. En tiennytkään, että Hayden on kirjoittanut myös fiktiota!

    VastaaPoista
  4. Useat hänen kirjoistaan ovat sydäntäraastavan rankkoja, totta. Siksi Haydenia ei voi kaikille varauksetta suositellakaan, koska osalle hänen kirjat ovat siksi liian ahdistavia.

    VastaaPoista
  5. Haydenit ovat rankkoja kirjoja. Montaa en ole kyennyt lukemaan.

    Mutta ps. blogissani on sinulle jotain vähemmän ahdistavaa! Ainakin toivon mukaan :)

    VastaaPoista
  6. Minä olen lukenut lähes kaikki Haydenin aiemmat kirjat ja ne tosipohjaiset ovat rankkuudessaan todella mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja. Odotankin jo tämän lukemista, vaikka olisinkin halunnut Haydenilta tosipohjaisen uutuuden;)

    VastaaPoista
  7. Jossain vaiheessa kuulin, että Hayden olisi sanojensa mukaan kirjoittanut jo kaikki ne tosipohjaiset tarinat, jotka olisi kirjoitettavissa. Nyt kun häneltä tuli tämä romaani, elättelen vielä toiveita, josko vielä joskus joku tosipohjainenkin sillä ne ovat parhainta Haydenia. VAIKKA tosi hyviä nämä fiktiivisetkin ovat, ei sen puoleen!

    VastaaPoista
  8. Minä olen jo pitkän pohtinut että lukisin jonkin Hayden kirjoista, kiinnostaisi ihan näin tulevan ammatinkin pohjalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa aloittaa niistä tosipohjaisista Haydenin tuotantoon tutustuminen!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)