Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen: Vanhat kuviot
Kustantaja: Tammi 2012
Sivuja: 184

Luin enimmäisen Verroseni suurinpiirtein kuukausi sitten ja olin aika myyty.  Normaalia elämää novellikokoelma tarjoili näennäisen normaalia arkea absurdein ottein ja vaikutuinkin Verrosen tavasta kirjoittaa ainakin lyhyitä tarinoita. Olin jo itse asiassa ennen Normaalia elämää -teoksen lukemista katsonut Tammen kevätkatalogista, että Verrosen Vanhat kuviot vaikuttaa kiinnostavalta. Tartuin siis tähän Verrosen uusimpaan novellikokoelmaan aika innostunein mielin ja ilokseni sain huomata, että se jopa ylitti odotukseni. En olisi vielä viime vuonna uskonut, että olisin novelleja lukiessa näin kovasti kirjallisella mukavuusalueellani. Toki luin viime vuonna useammankin hyvän novellikokoelman, mutta vasta nyt voin sanoa, että olen kotonani niidenkin parissa. Tarinan lyhyys ei häiritse, kun tarina tarjoillaan taitavasti ja Verronen tekee sen.

Vanhat kuviot jakautuu kolmeen osaan, Piiloutujiin, Vastustajiin sekä Lähtijöihin. Osien nimien symboliikka avautuukin hienosti kussakin osiossa tarinoiden kautta. Novellien ihmiset päätyvät usein toimimaan tavalla, joka yllättää heidät itsensäkin. Toisaalta tarinat näyttävät sen, miten osalle ihmisistä ainoaksi keinoksi selvitä jaa sopeutuminen. Verronen ei kuitenkaan selittele liikaa novelleissa, vaan monesti se tärkein oivallus tulee lukijalle vasta tarinan loppumetreillä. Novellit eivät jätä lukijaa epäselvyyden harmaaseen usvaan, mutta jättävät usein lukijan mieleen leikittelevän ajatuksen, että mitä sitten tapahtuisi tai entä jos päähenkilö olisi valinnutkin toisin. Novellien ihmiset ovat usein kuin kuka tahansa meistä.

Piiloutujissa lempitarinakseni nousi Majapaikka, jossa nuoripari päätyy viettämään yönsä kylän oudon vanhanpiian rappeutuneen maatilan verstaassa. Vastustajissa puolestaan erityisen vaikutuksen teki Angelina, jossa kyläläisten villinä pitämä kolmen lapsen äiti piti puoliaan lastensa kera, viimeiseen asti. Lähtijöissä Neina ja Lila näyttää suorastaan hyytävän konkreettisesti, miten sinällään viaton valinta voikin olla niin kohtalokas. Lähtijöissä myöskin oleva kirjan nimikkotarina Vanhat kuviot on kuitenkin kirjan ehdoton helmi, sillä se on melkein 60-sivua pitkä ja käsittää 1/3 koko kirjasta. Vanhoissa kuvioissa lukija pääsee jo nauttimaan enemmän Verrosen tarinan kuljettamisesta ja samalla saa aavistuksen dystopiaakin, mistä Verronen onkin usealle tuttu. Dystopiamaisuus syntyy tarinassa siitä, että tietty yhteisö elää maantieteellisesti katsottuna suht eristyksissä. Muutamassa muussakin tarinassa tuli paikoin tunne, että tapahtumat voisivat olla jossain tulevaisuudessa, kun dystopiasta on tullut yhteiskunnan vallitseva olomuoto. Kuitenkin toisaalta tarinat ovat sellaisia, että niihin voisi tässä hetkessä elävä ihminen sijoittaa itsensä vaivatta.

Olen ihan älyttömän vaikuttunut tämän novellikokoelman lukemisen jälkeen ja tuntuu etten edes keksi mitään kovin rakentavaa analyysia kirjasta, kun voisin vain toistella, miten hieno tämä oli. Yhtään heikkoa tarinaa ei kokoelmassa ollut, vaan nautin todella paljon jokaisen lukemisesta. Usein novellikokoelmissa kun tahtoo olla niitä ns. täytetarinoilta tuntuviakin novelleja. Tämän novellikokoelman hienous piilee siinä, että saa itse lukea ja oivaltaa. Kertomalla enemmän novelleista, saattaa kertoakin jo tavallaan liikaa. Muutenkin tuntuu, että on vaikea pukea sanoiksi niitä oivaltamisen ja kirjallisen mielihyvän tunteita, mitä novellikokoelmaan lukiessa tuli mieleen vähän väliä. Luin kirjan ensimmäisillä sivuilla olevan listauksen Verrosen tuotannosta ja se on ihanan pitkä lista. On kutkuttavaa ajatella, että minulla on vielä niin monia hänen teoksiaan lukematta ja ennen kaikkea myöskin se ensimmäinen varsinainen romaani häneltä. Myös Jori on lukenut tämän, kurkatkaa hänen arvionsa täältä.

5/5

Gary oli edelleen ilmeetön ja poissaoleva, kun Roo ilmoitti viimeisistä ja pahimmista lavastuksista.  Niissä hän riisuutui itsekin ja tuli lähelle, aivan liian lähelle pojan kasvoja. Se tuntui pahalta, Roo ei ollut koskaan ajatellut olevansa ihminen, joka voisi tehdä tuollaista. Mutta tietenkään hän ei tehnyt kaikkea sitä, mitä todella oli tehty, ja sitten tilanne oli ohi.