Eve Hietamies: Puujalkakukka

Eve Hietamies: Puujalkakukka
Kustantaja: Otava 1989
Sivuja: 240

Oletan että minua ymmärrettäisiin, mutta olen huomannut että ihmisen on pakko selittää itseään, jos haluaa tulla ymmärretyksi.

Neljä nuorta naista, kaksi pientä lasta ja kolme kissaa. Neljä erilaista naista, joita jokaista elämä on tahoillaan kolhinut. Kolmekymppinen Lumikki, taksikuskien huoltoaseman kovaääninen mutta hellämielinen puolivuotiaan Lupun äiti. Hiljainen sovittelija, 26-vuotias kangaskaupan myyjä Anna, jonka poika Lupu on vuoden vanha. 22-vuotias työtön, maagisen katseen omaava maanis-depressiivinen Julia, joka osaa niin erotella poroja, kalastaa turskaa kuin nylkeä kaninkin. 24-vuotias Paula, pienen ilmaisjakelulehden toimittaja, joka haaveilee suuremmasta, mutta käpertyy silti usein pelkoineen huoneeseensa. Yhteisöasuminen lähensi heitä, mutta myös laittoi välillä jokaisen sietokyvyn koetukselle. Vaikka he ovat keskenään jo tottuneet näkemään toistensa arjen ja tavat, on kaikilla kuitenkin vielä ne omat, kipeätkin asiat, joista ei ole niin helppo puhua muille. Kun puolen vuoden yhteiselon jälkeen Julia joutuu mielisairaalaan, punnitaan heidän välinen läheisyys ja ystävyys.

Jokainen meistä kävi sen omalla tavallaan läpi. Kuinka paljon tästä asiasta kuuluu minulle? Kuinka paljon minun täytyy välittää? Onko mahdollisuutta kuitata puolen vuoden ystävyys, onko se niin tärkeää, miten tärkeää se on? Kenenkä meistä kolmesta täytyy ottaa tästä eniten itselleen? Mutta kuka haluaisi ottaa tuskaa, kun sen voi siirtää poiskin.
 Ja loppujen lopuksi: mitä tämä on.

Julian tilanne toimii osittain katalysaattorina sille, että muut joutuvat kohtamaan niin toisensa kuin itsensäkin lähempää ja kipupisteitä kiertämättä. Julia luottaa erityisesti puolestaan Paulaan ja päästää hänet osaksi maanis-depressiivistä maailmaansa kirjoittelemalla hänelle lukuisia erikoisia viestejä, mutta myös puhumalla. Siinä missä naisten yhdessä asuminen on usein täynnä hauskoja hetkiä, tukea ja turvaakin, on se myös välillä riitoja ja tuskaakin. Kuitenkin he ovat monin tavoin kuin hitsautuneet kiinni yhteiseen arkeen. Kun kaikki sujuu, löytyy jääkaapista aamulla valmiit leivät ja pyykit on kuivumassa, mutta kun kaikki takkuaa, täyttää hiljaisuus kämpän ja huoneiden välillä olevat seinät muuttuvat kuin ystävyyden erottaviksi muureiksi.

Naistenmaailmaa, naistenelämää. Naisten kanssa elämistä. Kovaa kuin sirpale haavassa, pehmeää kuin suudelma vesisateessa. Sitähän se oli. Ja minä pidin siitä.
 Se maailma oli minun omani.

Puujalkakukka on paljon enemmän kuin vain aidon tuntuinen yhteisöelämän kuvaus. Se on myös erilaisten naisten kasvutarinaa sekä tietyltä kantilta maanis-depressiivisen ihmisen mielenmaisemaa. Eikä tarina ole pelkkä naisten tarina, sillä erityisesti Paulan veli Kimmo tuoreine avioliittoineen ja menestymisen paineineen synnyttää vahvaa tarttumapintaa lukijalle. Hietamies kuvaa naisten yhteisöelämää värikkäästi ja tunteella. Palasin välillä muistoissani omaan yhteisöasumisaikaan, kun parikymppisenä jaoin kodin välillä kolmen muun nuoren naisen kanssa. Tuolta ajoilta tuttu lämmin yhteisöllisyys kuitenkin omine haasteineen tulee vahvasti mieleen kirjaa lukiessa. Hietamies osaa kuljettaa tarinaa niin, että siihen on helppo uppoutua. Pidin eniten kirjassa kuitenkin ehkä Julian tarinasta, koska siinä oli niin monenlaista ulottuvuutta. Toisaalta Paulakin kosketti oman sisäisen mielenmyrskynsä kanssa ja hänen ajatuksensa suhteista toisiin ihmisiin puhuttelivat voimakkaasti. Haluankin lopettaa tämän yhteen Paulan ajatukseen:

Minä yritin välttää tilanteita, mutta jouduin niihin. Aina jossain oli joku joka tarttui kiinni, notkui niskassa ja kaatoi kaiken minun päälleni. Minä pelkäsin ihmisten murheita, ihmisten ryöpytystä, itkua, minä pelkäson ja kaihdoin huolia. Kuin olisi istunut autiomaassa pikku jakkaralla ja katsellut, kuunnellut murheiden ohimarssia. Vastapäätä minua oli toinen tuoli, takana jonollinen ihmisiä jotka odottivat omaa jakkaravuoroa.

4/5

Kommentit

  1. Hei! Hyvä kuulla, että pidit tästä. Itse olen pitkästä aikaa palannut Hietamiehen kirjoihin luettuani Yösyötön ja Tarhapäivän. Nyt on odottamassa Teräsmiehen morsian. Ilmeisesti tämäkin on perusvarmaa tuotantoa häneltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä on sitä hyvää tuttua Even laatua!

      Poista
  2. Tässä kirjassa oleva yhteisöelämän kuvaus kyllä kiinnostaisi, kuten Hietamiehen tuotanto enemmänkin. Muistan lukeneeni Äitienpäivätytön 90-luvun alussa ja tämä Puujalkakukkahan olisikin järjestyksessä Hietamiehen seuraava teos.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)