Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa

Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Kustantaja: Siltala 2012
Alkuteos: Медея и её дети 1996
Suomentanut: Arja Pikkupeura
Kansi: Kirsikka Mänty
Sivuja: 359

Medeia ei nähnyt mitä oli meneillään. Hän oli kääntänyt selkänsä merelle ja katseli nyt pää hieman takakenossa vuoria, lähellä ja kaukana olevia, ja hänen mielessään liikkui yhtä aikaa kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, että nuorena hän oli rakastanut merta yli kaiken, mutta nyt hänestä tuntui paljon tärkeämmältä katsella vuoria. Toinen ajatus liittyi suvun nuoren polven lemmenkaipuuseen, joka väreili hänen selkänsä takana: ilma oli täynnään keskinäistä vetovoimaa, sielujen ja ruumiiden liikehdintää. 

Iäkäs, kreikkalaissyntyinen Medeia Mendez, omaa sukua Sinopli, on elänyt vuosikymmeniä Krimillä, Mustanmeren rannalla syrjäisessä talossaan. Lapseton leski on kuitenkin huolehtinut koko ikänsä niin sisaruksistaan kuin usein heidän lapsistaankin. Kevään vähitellen väistyessä kesän tieltä, alkaa laaja ja värikäs Sinoplin suku virrata Medeian taloon lomailemaan. Vaikka Medeia on tavallaan kaiken keskellä suvussaan, hän tarkkailee kuin sivusta sukulaistensa jokakesäistä vierailujen virtaa. Medeian kautta suvun ihmisten erilaiset tarinat piirtyvät hiuksenhienosti luoden huikean sukutarinan. Läheisiä ja heidän elämänkäänteitä tarkkaillessaan Medeia vaipuu usein myös muistojensa moninaiseen kudelmaan. Ihmiskohtaloiden taustalla väreilee Neuvosto-Venäjän historia ja muutosten tuulten tuomat myllerrykset, jotka heijastuivat maan lisäksi myös ihmisten kohtaloihin. Vaikka elämä Neuvostoliitossa oli monin tavoin rankkaa, kaiken keskellä välkähtelee kuitenkin myös onnen ja ilon pisaroita. Elämä ei ole vain leipäjonossa jonottamista vaan se on myös ihania retkiä yhdessä merenrantaan.

Vaikka Medeia katseleekin sangen tarkkanäköisesti läheistensä edesottamuksia, hän ei tuomitse heitä. Ja vaikka hän jo nuoresta pitäen joutui ottamaan sisarustensa elämästä vastuuta ja myöhemmin heidän jälkeläisistäänkin, suhtautuu hän kaikkeen rauhallisella ja älykkäällä otteella. Lapsi, jota hän ei koskaan itse saanut ja jolle hän ei saanut antaa rakkautta ja huolenpitoaan, on nyt kuin heijastus hänen sisarissaan ja heidän lapsissaan. Heille Medeia antaa huolenpitonsa ja huomionsa, omalla vakaalla tavallaan.

Monia vuosia tämän jälkeen, aina kun monilukuiset veljen- ja sisarenlapset jälkeläisineen kokoontuivat lapsettomaksi jääneen Medeian Krimin taloon, tämä jatkoi vaitonaista ja epätieteellistä havainnointiaan heitä seuraillen. Medeian arveltiin rakastavan heitä kaikia kovasti. On vaikea sanoa, millaista on lapsettoman naisen lapsirakkaus, mutta Medeia suhtautui suvun jälkikasvuun elävällä mielenkiinnolla, joka vanhemmiten vain voimistui.

Ljudmila Ulitskaja on Venäjän arvostetuimpia nykykirjailijoita. Siltala on suomentanut häneltä aikaisemmin teoksen Naisten valheet ( 2011). Medeia ja hänen lapsensa on mielestäni erittäin taidokkasta ja rikasta nykyproosaa, missä vaihtelee niin ihmiskohtaloiden syvimmät olemukset kuin Venäjän monet eri kasvot. Ulitskajan luoma henkilökavalkaadi on hurjan runsas, värikäs ja sinne tänne, kuitenkin hallitusti rönsyilevä taideteos. Rikkaan henkilökavalkaadinsa myötä tarina vaatiikin mielestäni erityistä keskittymistä lukijaltaan. Lumiomenan Katjan tavoin tuskastuin vähän kirjan alussa siihen, etten pysynyt kärryillä Sinoplin värikkään suvun henkilöissä ja heidän käänteissään. Kiitos Katjan havainnon, kun ymmärsin jättää henkilöiden syvemmän tulkitsemisen ja keskittyä sen sijaan Medeian tavoin sivustaseuraamiseen, pääsinkin tarinaan eri tavalla kiinni. Medeia ja hänen lapsensa on tarina, joka ansaitsee tulla luetuksi ajan kanssa, sillä se pitää sisällään niin paljon pieniä helmiä. Vaikka kirja teki minut alussa jotenkin levottomaksikin runsautensa myötä, pikkuhiljaa kuitenkin koin sellaista ihanaa rauhallisuutta lukiessani niin Medeian kuin hänen sukulaistensa tarinoita. Medeian ohella erityisesti hänen Alexandra-siskonsa lapsenlapsi Maša ja hänen tarinansa tulivat jotenkin lähelle lukiessa.Viime vuosien aikana olen alkanut kiinnostua aika voimakkaastikin venäläisestä nykyproosasta ja siksi odotinkin tämän kirjan lukemista aika tavalla. Kokonaisuutena lukukokemus oli hitaudesta huolimatta ehjä ja hyvä. Tässä kirjassa oli paljon sellaista, mihin voisi tarttua uudestaankin vielä lukemisen jälkeen; omintakeista tunnelmaa ja miljöötä. Aloin hetkittäin kaivata tuonne Medeian taloon ruokapöydän ääreen syömään suvun kanssa myöhäisateriaa,  joka tuotti suurta haittaa ruoansulatukselle ja suurta mielihyvää sielulle.

4/5