Maritta Lintunen: Heijastus

Maritta Lintunen: Heijastus
Kustantaja: Wsoy 2009
Sivuja: 232

Minun mieheni kertoo minun mieheni kuolemasta.
Minä olen naimisissa, ja leski.
Minulla on poika, mutta en ole äiti.
Minulla on elämä, joka on tehty mahdottomaksi elää.

Tuomas on pikkukylästä aikanaan isänsä ahdasta odotusten muottia pakoon lähtenyt kolmekymppinen, joka isän puunkuljetusfirman sijaan valitsi opiskelun ja matematiikan maailmaan. Isänsä kuoleman jälkeen Tuomas palaa eräänä toukokuisena kevätpäivänä kotikyläänsä, käynnistää tapahtumien ketju, jolla on pitkät ja syvät juuret jo menneisyydessä. Vaikea suhde edesmenneeseen isään, isän vallan alle jäänyt äiti, nuoruudenrakkaus Suvi sekä kipeätkin muistot menneestä saavat Tuomaksen sisimmän pohjavedet liikkeelle. Kun Tuomaksen hahmo heijastuu erään vanhan rakennuksen ikkunasta sisällä, järkkyy erään toisenkin sisäinen maailma, nimittäin vanhan kampaaja-Saaran.

Todellisin elintilamme on ajatustemme liikkuma-ala.

Olen poiminut mietelmän jostakin kirjasta vuosia sitten, ja joka vuosi siirrän sen uuden kalenterini kanteen muistutukseksi itselleni. Se on ajatus, joka lohduttaa silloin kun mikään ei tunnu auttavan. Minä voin olla vanki, mutta minun ajatuksiani ei vangitse kukaan.

Tuomaksen kotikylän visiitin myötä kahden muun ihmisen kohtalot nivoutuvat yhteen yllättävin tavoin Tuomaksen kohtalon kanssa. Totuus, johon he kaikki tahoillaan enemmän tai vähemmän törmäävät, on vuosikausia uinunut pinnan alla. Ihminen luo illuusion itsestään niin omista toiveistaan ja ajatuksistaan kuin heijastuksista toisista ihmisistä. Lopulta ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin miten itse näkee itsensä tai kuinka toiset näkevät. Heijastammeko me toinen toisiamme vai ovatko heijastukset kaikkia niitä vaiettuja tunteita, menetettyjä mahdollisuuksia ja haikeita toiveita, joita sisimpiimme patoamme?

Ihastuin Lintusen teksteihin novellikokoelmassa Ovisilmä. Päätinkin lukea häneltä pian lisää ja Adlibriksen tilaukseen laitoinkin mm. tämän Heijastus-romaanin, jonka luin viikonloppuna junassa. Heijastuksiakin tarjoilee Lintusen hienoa tarinankerrontaa ja ilmaisua, joskaan mielestäni ei niin voimakkaasti mitä Ovisilmä teki. Lintusen teksti on rikasta ja hienolla tavalla polveilevaa. Kokonaisuus, joka rakentuu lukijan mieleen kirjan viimeisetkin käänteet luettua on yhtä aikaa hallittu ja kiehtova. Pidän yksityiskohdista, joita Lintunen ripottelee pitkin tarinaa. Ennen kaikkea Lintunen tekstillään haastaa minut pohtimaan ylipäätään elämää, ihmisen valintoja, onnellisuutta. Aivan Ovisilmän tasolle tämä ei lukukokemuksena kuitenkaan yltänyt, mutta tarjosi kuitenkin erittäin hyvän lukukokemuksen!

4/5

PS: Huomenna perheemme suuntaa auton nokan kohti Lappia, kuten viime vuonnakin. Luvassa on toivon mukaan mökkeilyä metsän keskellä ja oleilua myös kaupungissakin. Kirjoja pakkaan mukaan riittävästi, eri asia sitten, montako tulee luettua. Toiveissa olisi saada lukea paljon :) Voi olla, että kaupungissa ollessa naputtelen koneelle tunnelmia Andrei Makïnen uutuudesta, mutta viimeistän ensi viikon loppupuolella kun kotiudumme, blogikin taas aktivoituu!