Pirjo Kainulainen: Ammattina potilas

Pirjo Kainulainen: Ammattina potilas
Kustantaja: Into 2012
Sivuja: 134

Ensimmäisen vuoden jälkeen toistelin itselleni mantraa, kuinka olin saanut uuden elämän ja kuinka nyt teen niin ja näin ja toisin.  Jälkeenpäin ajateltuna olin suloisen naiivi. Luulin voittaneeni jotakin, kun sain "vain" rintasyövän., helpon kelpo vastustajan. Kuvittelin olevani yksi heistä, jotka käyvät myllyn läpi ja jatkavat sen jälkeen elämää entisellään. Pettymys siitä, että niin ei käynytkään, oli valtava.

Jyväskyläläinen sosiaalityöntekijä ja opettaja Pirjo Kainulainen sairasti laajalle levinnyttä syöpää yksitoista vuotta. Oikean ammattinsa sijaan Pirjosta tuli potilas. Kroonistuneesta syövästä tuli matkakumppani, jolle ei voinut sanoa hyvästejä. Alun toiveikkuuden tilalle hiipi vuosien varrella pikku hiljaa se raskas tietoisuus, että syöpä tulee lopulta nujertamaan hänet. Ammattina potilas- teoksessa Kainulainen avaa kroonikkopotilaan mielenmaailmaa tavalla, joka jättää lukijaan voimakkaan jäljen. Kirja tuli ainakin minulle niin liki, etten jotenkin edes pysty isommin "arvostelemaan" teosta, vaan ennemminkin koitan jotain tunnelmia välittää teillekin.

Jo aihepiiriltäänhän kirja on huikean tärkeä. Rintasyöpä on nimittäin naisten yleisin syöpätyyppi ja jopa joka 9. sairastuu siihen jossain elämänvaiheessaan. Rintasyöpä koskettaa myös minua hyvin läheltä, sillä lähisukulaiseni ovat taistelleet sitä vastaan ja myös ystäväni tälläkin hetkellä. Mietinkin ensin, että pystynkö nyt edes lukemaan tällaista teosta. Vaikka hoitovaste rintasyövässä on parempi kuin monessa muussa syövässä, voi se joillekin olla myös lopulta kuolemantuomio, kun syöpä leviää rajusti hoidoista huolimatta. Kainulainen kertoo suorastaan pakahduttavan avoimesti tunteistaan syövän eri vaiheissa. Hän kertoo miten se alussa tuntui vain asialta, josta selvitään ja kuinka se lopulta oli tekijä, joka määritti lopullisesti hänen kohtalonsa. Kainulainen menehtyi vain hieman ennen kirjan julkaisemista.

Kainulainen kuvaa kroonikkopotilaan arkea kuin pätkätyöläisen arjeksi huonolla ja epäluotettavalla työnantajalla. Lomia ei saa juuri koskaan, työn luonne on hyvin vaihtelevaa ja rankkaa, eikä itsellä ole kauheasti muuta valinnanvaraa kuin roikkua mukana. Roikkua kiinni ohuessakin ja hauraassa elämänlangassa.     Kaiken raskauden keskellä joskus kuitenkin pilkahtaa toivon rinnalla huumorikin, joskin välillä musta sellainen. Niin rintaproteesien kuin peruukin käyttöön liittyy omat hankaluudet, ja hauskuudet. Kuitenkin vakavoituessa voi vain kuvitella, kuinka iso prosessi henkisestikin on kroonista syöpää sairastavan arki. Suomalainen terveydenhuolto hoitaa yhä selkeästi voimakkaammin juuri sitä fyysistä puolta, vaikka varsinkin kroonisesti syöpäsairas tarvitsisi myös paljon henkistä tukea. Kainulainen kuitenkin moneen otteeseen korostaa, kuinka hyvää hoitoa hän sai ihan jo julkisen terveydenhuollon saralla monilta hoitajilta ja lääkäreiltä.

Teoksessaan Kainulainen pohtii myös suhdetta läheisiinsä ja erityisesti sitä, miten syöpä muuttaa monia hyvin läheisiäkin ystävyyssuhteita. Hänellä onneksi oli aina perheen ja sukulaisten lisäksi ystäviä, jotka jaksoivat olla rinnalla myös vaikeina hetkinä. Vuosien varrella Kainulaiselle muodostui tärkeäksi myös kotipihaan rakennettu kasvihuone, joka sai nimekseen toivon talo. Toivon talo istutuksineen ja ruukkuineen symbolisoi varmasti hänelle nimenomaan mahdollisuutta toivoon ja toisaalta paikkaa, jossa saattoi itkeä surunsakin rauhassa ulos. Vaikka toivon talo rapistui säiden vaihteluiden armoilla, se oli vielä viimeisenä kesänäkin Kainulaiselle rakas ja tärkeä paikka.

Meistä on kasvihuoneen kanssa tullut Toivon siskot. Rapistuneena ja kovasti korjailtuna odotan kevättä kuten kasvihuoneenikin. Kevät ja toivo saavat meidät molemmat uskomaan, että näilläkin puitteilla jotakin vielä kasvaa.

En tuntenut Kainulaista, mutta hänen teoksensa sivuilta minulle välittyy kuva urheasta ja hienosta naisesta, joka halusi teoksellaan lisätä ihmisten tietoisuutta kroonikkopotilaan rankasta arjesta, mutta toisaalta myös itse valmistautua kohti vääjäämätöntä. Kirjan takakansiesittely kertookin mielestäni osuvasti, että Ammattina potilas on eräänlainen testamentti. On surullista, ettei hän itse enää ehtinyt nähdä kirjansa julkaisua. Kuitenkin noilla kirjan sivuilla elää hänen tarinsansa aivan kuten hän elää varmasti aina läheistensä mielissä ja sydämissä.

Läheisten elämä jatkuu ja arki ilman minua alkaa. Alkuun se on erilaista, mutta ajan myötä alkaa varmasti kulkea omissa uomissaan. Ainut mitä toivon on, että sieluni, henkeni tai persoonani jäisi muruksi jokaisen tuntemani mieleen.

5/5

Pirjon muistoa kunnioittaen. Kirjasi myötä jäät myös muruksi minun mieleeni.  

Kommentit

  1. Oi! Tuon kyllä haluan lukea. Olen etsinyt gynekologisia syöpiä sairastavien kertomuksia ja jostain löytänytkin, kokonaista kirjaa ei kuitenkaan löydy. Mutta rintasyövästäkin olisi varmasti hyödyllistä ja kasvattavaa lukea tällainen suoraan sairauden ääreltä kirjoitettu kertomus.

    VastaaPoista
  2. Tämä on kyllä teos, jonka toivoisin erityisesti jokaisen naisen lukevan!!

    VastaaPoista
  3. Voi ei, mie en uskalla enää tulla tänne kun aina täältä löytyy kirja, joka tuntuu olevan ihan pakko lukea :)

    VastaaPoista
  4. Olen lukenut teoksen Rintasyöpävuosi, tämä tuntuu olevan rankempi, ja pidempi. Hyvä arvio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut sen Niina Repokohan se nyt on (Mikko Koukin vaimo), hänen kirjansa rintasyövästä aikanaan. Tuo Rintasyöpävuosi pitäisi kyllä lukea myös.

      Poista
  5. Kuulostaa kovin mielenkiintoiselta, mutta ehkä kuitenkin jätän kirjan suosiolla kirjaston hyllylle odottamaan, sillä aihe on todella rankka ja ahdistava. Jo tätä sun blogijuttuasi lukiessa tulee vähän itku. Ehkäpä sitten, kun olen kasvanut vähän aikuisemmaksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä rankka tarina, mutta kun ajatteleekin, että kirjan kirjoittaja eli 11 pitkää vuotta sen rankkuuden keskellä, niin kyllähän se vakavaksi vetää :/

      Poista
  6. Kuulostaa siltä, että tämän tarinan kanssa minä haluaisin jonain talvipäivänä rauhoittua, surra ja itkeä. Pistän nimen muistiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä sellainen kirja, että tämän äärellä kokee monia tunteita!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)