keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Susan Flecther: Tummanhopeinen meri

Susan Flecther: Tummanhopeinen meri
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea (2012)
Suomentanut. Jonna Joskitt-Pöyry
Sivuja: 443 (vedos)

Kalamies? Niin varmaan...
Ymmärrän sen, sillä minä olin joskus samanlainen, kyllä minäkin olen mielessäni hiljaa epäillyt. Mutta niin paljon on menetetty ja niin paljon saatu. On tapahtunut monia selittämättömiä asioita, ja minusta hiukan tuntuu, että näihin tarinoihin ei voi uskoa, ellei ole asunut vähintään tilapäisesti merenrantatalossa – ja nähnyt tuulen syöneen pyykkejä narulta tai mennyt mustelmille huppua rummuttavasta sateesta, kun on luovinut jollaa maihin mustaakin mustemmassa yössä. Tai odottanut venettä, joka ei tule. Tai löytänyt kadonneen veneen, mutta ilman miehistöä. Se on aivan oma elämäntapansa, eivätkä kaikki kestä sitä. Kun kaikki toivo on mennyt, ollaan sanonnan mukaisesti suolassa.

Pieni ja karu Parlan saari on paikka, jossa kaikki tuntevat toisensa ja salaisuuksia ei ole, sillä kaikki asiat tiedetään – ja jos ei tiedetä, niin epäillään. Paitsi joskus kuitenkin on salaisuuksia, vaikka toisin väitetään, sillä silloin kun salaisuus on liian suuri, liian synkkä tai tuskallinen edes arvailla, niitäkin Parlassa on. Salaisuuksia enemmän Parlassa on kuitenkin tarinoita, sillä niitä he rakastavat. Tarinat, vanhat uskomukset ovat heille ehtymätön toivon lähde. Yksi suurimmista taruista tuntuu heräävän eloon kun eräänä päivänä nuori Sam löytää rannan kivikosta miehen. Hän luulee ensin miehen olevan kuollut, kunnes lähempi tarkastelu osoittaakin miehen olevan juuri ja juuri vielä hengissä. Apujoukkoja haettuaan he kantavat miehen paikallisen hoitajan, Tabithan luokse. Tabitha ottaa tuon muistinsa menettäneen muukalaiseen hoiteisiinsa. Aina tähän saakka meri oli vain vienyt ihmisiä, ei koskaan tuonut, ei ennen tätä. Pintaan nousee muutakin kuin muukalainen merestä, sillä hänen Parlaan ilmestyminen tuo saarelaisten mieleen neljä vuotta sitten tapahtuneen tragedian, kun kaikkien rakastama Tom hukkui ja katosi. Neljä pitkää vuotta häntä takaisin ovat erityisesti odottaneet hänen vaimonsa Maggie sekä äiti Emmeline. Kun sana Tabithan hoiviin päätyneestä muukalaisesta leviää saarella, moni luuleekin hetken Tomin löytyneen ja toivo viriää voimakkaana jälleen. Moni ei suostu uskomaan, ettei mies ole Tom, ennen kuin näkee muukalaisen omin silmin. Kun viimeisetkin näkevät muukalaisen, alkaa vanha taru Kalamiehestä levitä...

Meri on aina kuulunut parlalaisten elämään ja kenties juuri siksi tarina Kalamiehestä tuntui monesta niin läheiseltä. Uskottiin, että Kalamies tarkkaili saarta rantavedestä käsin ja nähdessään ihmisten surun ja lohduttomuuden, hän lopulta tuli saarelle miehen muodossa, tuomaan apua, toivoa. Surua ja toivottomuutta, sitä Parlasta löytyi yllin kyllin. Emmeline ja Maggie eivät todellakaan olleet ainoita, ketkä kantoivat niitä sisimmässään. Vaietut, kivuliaat salaisuudet väijyivät hain tavoin pinnan tuntumassa odottamassa oikeaa aikaa tulla esille. Yksinäisyys, rakkaudettomuus levisi haalean veden tavoin monen sydämessä. Kun muukalainen huuhtoutuu rantaan, on hän juuri sitä, mitä Parlassa kipeästi tarvittiin, toivoa.

Toivo. Se on maailman haurain sana.

Monen epäilyistä huolimatta mies lunastaa pian paikkansa saarella: toisten mielissä mystisenä Kalamiehenä, toisten muukalaisena jolla on oma tarinansa kerrottavanaan. Kun Maggie lopulta kohtaa Kalamiehen, jotain isoa hänen sisimmässään aukeaa pitkästä aikaa. Mies ei ollut tosiaan Tom, mutta hän oli jotain sellaista, mitä Maggie tarvitsi juuri nyt, monen muun parlalaisen tavoin. Kalamies toi tullessaan toivon lisäksi muutoksen. Mutta jos mies todella oli Kalamies, tarun mukaan hän viipyisi vain yhden kuunkierron ajan. Riittäisikö se? 


Tässä maailmassa on muutakin kuin meidän ihmisten elämä.
Aaltojen alle kätkeytyy kokonaan toinen maailma.

Tummanhopeinen meri on Susan Fletcherin neljäs romaani. Olen lukenut kaikki hänen aikaisemmat teoksensa ja pitänyt jokaisesta. Suosikkini kuitenkin on ollut Meriharakat, joka oli täyden viiden pisteen lukukokemus. Niin paljon kuin odotinkin tämän neljännen pariin pääsyä, kieltämättä myös jännitin, voisiko kirja tarjota Fletcheriltä jotain uutta tai vähintään yhtä hienoa lukukokemusta kuin Meriharakat. Toisaalta olen nauttinut jokaisesta Fletcherin teoksesta, ei kirjan tarvitse saada viittä pistettä ollakseen hyvä ja kiinnostava. Tummanhopeinen meri vetosi minuun ja ensi sivuiltaan lähtien, koko ajan kasvavassa määrin. Siinä on niin kohdillaan kaikki ne elementit, joita lukuromaaneissa rakastan ja se meri, oi että! Meren pauhu, tuoksu..läheisyys ja siihen liittyvä mystinen taru. Fletcher tuntuukin olevan parhaimmillaan juuri tällaisten kirjallisten ainesten äärellä, kun kuvataan luontoa ja sen ilmiöitä, pienen yhteisön ihmissuhteita, ihmisten sisimmissään kantamia taakkoja. Teoksen alkukielellä lukenut Elma Ilona teki hauskasti saman havainnon kuin minäkin kirjan tunnelmasta; se muistuttaa monin paikoin Gallayn Tyrskyjä. Mutta Elma Ilonan tavoin tästä kirjasta muodostui minullekin rakkaampi, voimakkaampi lukukokemus, ns. sielukirja.

Tämä Fletcherin romaani ei ole mikään helppo ja nopealukuinen tarina. Fletcher kertoo tarinaa suorastaan rakastavan hartaasti niin monelta kantilta ja avaa uusia ovia eri henkilöiden taustoihin, että voin kuvitella sen pitkästyttävänkin joitakin. Teksti ei kuitenkaan ole ns. viipyilevää, mutta sisällöltään niin runsasta, kuitenkaan olematta kauhean toiminnallista, että se vaatii lukijaa keskittymään. Tässä tulee myös se hienous, että Fletcher ikään kuin heittää pieniä koukkuja mereen eri ihmisten tarinoista pitkin matkaa ja tarkkaavainen lukija saakin palkintonsa kun matka on hieman edennyt. Joku voisi puhua tiivistämisen tarpeesta, kuten niin usein tällaisten lähemmäs 500 -sivuisten teosten kohdalla herkästi tehdään, mutta en minä. Mielestäni tämä on ehdottomasti Fletcherin kypsin ja rikkain teos, monellakin tapaa. Nautin myös suunnattoman paljon siitä, miten Flecther pikkuhiljaa toi monen mukana olevan henkilön taustoihin lisää tietoa lukijalle. Henkilöt ovat persoonineen ja taustoineen kiehtovan erilaisia. Tummanhopeinen meri on tarina, jonka ääreen haluan palata ehdottomasti vielä uudestaankin.

5/5





22 kommenttia:

  1. Ihanaa kun luit tämän, ja vielä ihanampaa että ihastuit! Minäkään en haluaisi tiivistää tätä yhtään, minusta tämä tarina pitää kertoa juuri näin eli rauhassa ja kiireettä kypsytellen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, kaikessa työ/arkikiireessä olen unohtanut kommentoida tänne, vaikka sähköpostilla kaikki kommentit kyllä lukenut olen! No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)

      Nimenomaan, tämä oli minullekin täydellinen tarina juuri tällaisena!

      Poista
  2. Huokailen täällä ihastuksesta. Kirja kolahti tänään postiluukusta ja on - luonnollisesti - lukulistan kärjessä.

    VastaaPoista
  3. Meriharakat oli upea ! Pitääkin muistaa seuraavalla kirjastoreissulla kysäistä, josko tämä uutuus tulisi sinne lainattavaksi jossain vaihessa. Kuulostaa ihan mun kirjalta :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti olet saanut tämän jo luettavaksi!!

      Poista
  4. Nyt odotan tätä entistä enemmän kotiin saapuvaksi! Kiva, että voitin tämän blogisi arvonnassa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Arvonnoissa on kyllä aina kiva voittaa :)

      Poista
  5. Odotan tämän lukemista innolla. Minäkin rakastin Meriharakoita ja Fletcherin kerrontaa siinä. Olisin halunnut rakastua myös Gallayn Tyrskyihin, mutta en lumoutunut. Siksi onkin erityisen mukava huomata, että kirjoissa on paljon samaa, mutta Fletcherin kirja voittaa voimakkuudellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tämä oli Tyrskyjä voimallisempi tosiaan, joskin pidin kyllä kovasti Tyrskyistäkin!

      Poista
  6. Varmasti lukemisen arvoinen kirja.<3

    Olen lukenut vain Noidan ripin, joka oli kiinnostava, mutta tuskin tämän veroinen..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti, Noidan rippikin on hyvä, mutta minusta ei vielä parasta Flectheriä!

      Poista
  7. Minäkin olen suuri Fletcher- fani, pidin Irlantilaisesta tytöstä todella paljon ja rakastin Meriharakoita. Odotan innolla että ehdin tämän lukemaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki Flectherit ovat olleet minusta aina jossain määrin hyviä lukukokemuksia, toiset enemmän kuin toiset toki, mutta kuitenkin lämpimästä voin suositella jokaista hänen kirjaansa.

      Poista
  8. Minun sielukirjani on Meriharakat 4-ever;-) Tämä kirja vasta tuli ja en tiedä vielä, mihin illalla tartun.

    Positiivista,että annoit tälle 5/5. Nyt tulee paineita kuin pitää tästä, mutta katsotaan...En kovasti pitänyt Irlantilaisesta tytöstä, sillä se oli minulle liian kesy. Olen kuitenkin lukenut Fletcheriltä kaiken, kuten sinäkin.

    Minulle Gallayn Tyrskyt oli erittäin vahva, täydellinen kirjaelämys. Samaistuin siihen ja samaistuminen on yksi antoisan kirjan merkki.

    Luen illalla viidestä kirjasta ensimmäisen sivun ja katson sitten, mikä vetää eniten;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irlantilainen tyttö on minusta "heikoin" Flecther, mutta siis Meriharakoita rakastavana kehoitan sinua, lue ihmeessä tämäkin jos vain ehdit!!

      Poista
  9. Noidan ripin myötä ihastuin Fletcherin kerrontaan, jokohan pian olisi hyllyssä odottelevan Meriharakoiden vuoro... Tämä uutukainenkin kuulostaa hyvältä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi joi, sinulla on hyviä lukuhetkiä luvassa ;)

      Poista
  10. Tulin nyt lukemaan sinun arviosi kun sain oman juttuni kirjoitettua. Ja voi että, tämä on kyllä niin pakahduttavan ihana kirja! <3 Komppailen täällä, sielukirjaksi tämä kasvoi minullekin. Ja minustakin oli huikeaa, miten Fletcher avasi henkilöidensä menneisyyttä ja tarinoita pikkuhiljaa, ja se tapa miten kaikki linkittyi toisiinsa, oih... <3 Tuosta hartaudesta ja hitaudestakin olen ihan samaa mieltä, tätä kirjaa ei luekaan ihan hetkessä, vaan sen äärelle on pakko pysähtyä.

    Miten tällaisen kirjan jälkeen mikään muu romaani tuntuu miltään? Nyt tarvitsen jotain kepeää, dekkarin tai romantiikkaa... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, sielukirja <3

      Tällaiset kirjat kyllä jättävät aina sellaisen jälken sieluun, että on vaikea tarttua seuraavaan kirjaan..

      Poista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)