sunnuntai 11. elokuuta 2013

Katja Kallio: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja
Kustantaja: Otava 2009
Sivuja: 303

Hän sulautui huoneen hämärään. Ja yhtäkkiä hän vaistosi lähellään toisen olennon, jonkun, joka oli ilmestynyt huoneen varjoihin hiljaa, kutsumattomana ja vääjäämättömänä vieraana kuin äitinsä hylkäämä lapsi. Arvoituksellisen ja äärettömän surullisen olennon, jota hän ei tahtonut tavata. Ja hän tiesi, että se oli hänen yksinäinen minänsä.

Katja Kallio on mielenkiintoinen kirjailija. Toisaalta hän kirjoittaa kevyttä ja hyvin viihteellistä kuten mielestäni esimerkiksi Sooloilua (2003) oli ja toisaalta taas todella hienoa kotimaista proosaa. Kallion uusin, Säkenöivät hetket suorastaan yllättikin minut, sillä se oli niin erilainen verrattuna aikaisempiin, viihteellisiin Kallion teoksiin. Kuitenkin tuntuu, että Kallion teoksia yhdistää tietty arjen kuvaus, ihmissuhteiden tematiikka. Syntikirjassa ollaan samoilla lähteillä, tällä kertaa vanhemman pariskunnan sekä heidän aikuisen tyttärensä ja tämän tyttären arjessa. Kuusikymppinen Tuulikki on kuvitellut elävänsä ihan hyvää elämää ihan hyvässä avioliitossa. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole ollut enää pitkään aikoihin muutoin kuin Tuulikin mielessä, koska Tuulikille yllätyksenä hänen puolisonsa Henri jättää Tuulikin ja heidän vuosikymmenien yhteisen elämänsä aloittaakseen uuden toisen naisen kanssa, ja vieläpä ainakin fyysisestä vähemmän miellyttävän kuin Tuulikki. Suorastaan ennenkuulumatonta! Mutta Tuulikki oli varma, että hullutusta tämä vain olisi ja Henri tulisi kyllä järkiinsä, ja takaisin. Aika kuitenkin kuluu, tytär Sofiakin osoittaa hermostuttavaa itsepäisyyttä ja Tuulikin pöydän hankintakin menee sirpaleiksi, kirjaimellisesti.

Vähitellen Tuulikki joutuu kohtaamaan omaa sisintään ja niitä kipeimpiä muistoja, pelkoja ja tunteita. Pala palalta lukijalle paljastuu toimeliaan ja viehättävän ulkokuoren alta nainen, joka on ehkä rakentanut itsensäkin monista sirpaleista. Pinnalle nousee myös vahvasti mutkikas suhde tyttäreen, Sofiaan, jolla puolestaan on omat murheensa ilman äitiäkin. Kallio kuvastaa jotenkin karhean realistisesti ja kauniisti usein suorastaan kompleksista äiti-tytär -suhdetta. Myös Henrin puoli tarinasta avautuu lukijalle ja näin ollen jättää lukijalle vastuun, kenen puolella on, vai onko kenenkään.

Kallion kyky kirjoittaa puhuttelevaa ja vahvoja ajatuksia herättävää tekstiä tulee esiin hyvin Syntikirjassa. Ulkoisesti moni asia on hyvin arkinen, melkein huomaamaton, mutta Kallio osaa luoda niihin syvempiä merkityksiä, jotka jättävät jäljen lukijan mieleen. Jotenkin tulee tunne, että me elämme usein niin kovin samanlaisissakin tilanteissa tajuamatta, että niin moni lähellä tekee samoin. Että loppujen lopuksi tässä elämässä on kyse hyvin yksinkertaisista asioista, joiden ympärillä pyörimme. Kallion teksti herättelee miettimään omaakin elämää. Kokonaisuudessaan pidin aika paljon Syntikirjasta, vaikka se ei ihan kokemuksena ja toisaalta laadultaankaan mielestäni yltänyt Säkenöivien hetkien tasolle. Kuitenkin olen tykästynyt Kallioon kirjailijana ja aion lukea häneltä ehdottomasti lisää, mm. hyllyssäni jo odottavan Elokuvamuistin. Moni muukin bloggaaja on tästä kirjoitellut, mutta kurkatkaapas vaikka Liisan juttu kirjasta, sieltä löytyy lopusta useampi linkkikin!

Lopuksi lainaus kohdasta, jossa erityisesti rakastan Kallion tapaa tuottaa ilmaisuvoimaista tekstiä arkisista asioista:

Illan voinen valo oli paksua ja keltaista, kuin sitä olisi valunut kannusta vastapäisten talojen punaisille katoille.

5 kommenttia:

  1. Kiva, että luit tämän. Minä ostin Syntikirjan divarista alkukesästä ja aion lukea joskus syksyn mittaan. Tämä tuntuu olevan Kallion kirjoista sellainen, joka jakaa lukijoitaan.

    VastaaPoista
  2. Tykkäsin Syntikirjasta tosi paljon, kun sen muutama vuosi sitten luin, mutta olen samaa mieltä, että kyllä Säkenöivät hetket on vielä parempi. Kallio on taitava arjen ja ihmissuhteiden kuvaaja, toivottavasti häneltä tulisi pian taas uusi kirja!

    VastaaPoista
  3. Minulle Syntikirja ei kolahtanut, en vain jostain syystä "ostanut" tarinaa. Säkenöivät hetket kiinnostaa, pitääpä laittaa lukulistalle.

    VastaaPoista
  4. Kaikista lukemistani Kallion teoksista (Kuutamolla, Sooloilua, Karilla ja Syntikirja) tämä on ollut minulle ehdottomasti mieluisin ja mieleenpainuvin. Kevään uutukaista en ole vielä(kään) ehtinyt lukea, mutta aion kyllä, pian - minulla on tunne, että siitä tulee suurin Kallio-suosikkini. Pidän Kallion tyylissä eniten juuri tuosta, mistä lopussa kirjoitatkin: kyvystä havainnoida ja kertoa arkisista asioista niin, että ne tuntuvat enemmältä ja merkityksellisemmiltä.

    VastaaPoista
  5. Tunnustan, että minulla on ollut ennakkoluuloja Kalliosta (liiankin viihteellistä..?) enkä ole vielä lukenut yhtään teosta. Ilmeisesti olen ollut väärässä luulossa.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)